Kirkkaat värit ja harmaat värit.

Melko usein eläinte väritystä selitetään suojavärin kautta. Eli esimerkiksi (1) jänikset ovat talvella valkoisia, jotta niitä ei nähtäisi ja jotta ne eivät tämän kautta joutuisi saaliiksi (2) jääkarhut ovat valkoisia, koska jos ne olisivat erivärisiä, ne huomattaisiin ja silloin saalistaminen olisi vaikeaa. Tätä kautta väritys on ympäristön oloinen. Asia on tavallista mutkikkaampi, ja esimerkiksi sitä, onko parempi naamioitua yhteen vai moneen eri ympäristöön parempi, ja jos on niin milloin.

Kuitenkin luonnossa on paljon kirkkaita värejä. Usein nämä johtuvat seksuaalivalinnasta. Tällöin koreus kiinnittää - yleensä naaraan - huomion, ja vaikka se kenties houkuttaa petoja, kelpoisuus kuitenkin tulee jälkeläisten kautta, joten tälläiseen kannattaa panostaa. Samaan tapaan ihminenkin muuttaa väritystä: domestikaatioon liittyy usein erikoisia värejä. Näin tiedetään esimerkiksi että egyptiläiset kissat olivat jo domestikoituneet: Ne olivat väritykseltään punervia tavalla joka haittaisi niiden elämää luonnossa. Samoin lehmät ovat luonnollisia vastineitaan värikkäämpiä.

Toisaalta marjat ovat värikkäitä jotta ne huomattaisiin ja ne syötäisiin ja niiden sisällä olevat siemenet pääsisivät leviämään. Tällöin kyse on tavallaan juuri suojavärin vastakohdasta.

Mutta myös monet perhostoukat ja hyönteiset ovat värikkäitä. Tämän luulisi olevan huono asia, koska toukat eivät yritä hurmata ketään (vielä), tai vielä vähemmän ne yrittävät tulla syödyiksi. Niiden kohdalla toteutuukin aposemaattinen suoja: Kirkkaiden värien tarkoitus on erikoista kyllä kiinnittää saalistajien huomio. Syynä on se, että värikkäät hyönteiset ovat usein pahan makuisia tai myrkyllisiä. Koska linnut oppivat yhdistämään pahan maun näihin hyönteisiin, ne jättävät ne toiste maistamatta. (Ensin myrkky, sitten väri. Myrkyllisyys kun antaa etua ennen väriä, kun taas väri vain sen jälkeen.) Syy ei ole se, että lintu jättäisi pahan makuisen syömättä - toki näinkin käy usein, ja joskus tästä nokkaisusta jäädään jopa henkiin. Kuitenkin suurin osa tulee lintujen oppimisen kautta. (Ja jos tätä jatkuu kauan, siitä voi tulla jopa geneettinen automaatio.) Toukat nimittäin saavat suojaa sukulaisvalinnan kautta: Tätä tulkintaa puoltaa se havainto, että toukat esiintyvät usein ryhminä ja ne ovat keskenään sisaruksia.

Kirkkaisiin väreihin liittyy myös mimicry -ilmiö. Se perustuu itse asiassa samaan lintujen ja muiden saalistajien oppimiseen, kuin värikkäillä toukilla. Tosin siinä on mukana jo "piirun verran hämäämistä". Kun saalistajat, kuten linnut, yhdistävät vaikka keltaraitaisuuden pahaan makuun, ei tarvitse olla juuri saman lajin toukka, kunhan on riittävän saman näköinen sen kanssa. Näin lajin ei tarvitse olla pahanmakuinen tai myrkyllinen, jos se vain muistuttaa jotakin myrkyllistä tai pahanmakuista lajia joka esiintyy suunnilleen samoilla alueilla. Kun esimerkiksi on pahan makuinen keltaraitainen mato ja tätä muistuttava keltaraitainen "lintujen herkku" kuoriainen, linnut jättävät kuoriaisen rauhaan koska ovat oppineet yhdistämään juuri sen kaltaisen ulkonäön niihin karmean makuisiin toukkiin.

Toisaalta perhosten silmätäpliä on perusteltu pelotuskeinoksi: Ne ovat perhosen levätessä piilossa, mutta lentäessä ne näkyvät. Toisaalta näitä on perusteltu myös sillä, että se harhauttaisi linnun tai muun saalistajan iskemään kohti niitä, ja ne ovat sellaisissa paikoissa että niihin iskeminen ei ole kuolettavaa. Monet eivät pidä näitä selityksiä riittävinä. Myöskään seksuaalivalintaa ei voida karsia pois tässä kohdassa.

Toisaalta väritystä voidaan käyttää myös signaalina. Tästä hyvä esimerkki on monien peurojen hännänalus on valkoinen. Kun ne lähtevät juoksemaan pakoon, ne nostavat samalla hännän pystyyn. Näin muutkin paikalla olevat peurat tietävät lähteä pakoon. Tämä voi auttaa sukulaisvalinnan kautta, jos peurat ovat keskenään sukua. Toisaalta myös pakeneminen voi olla todennäköisempää kun kohteita on useita.