Minulla on ollut pitkän aikaa haaveena seikkailla "sitten kun valmistun eikä ole mitään" kun nyt on sitä "mitään" josta se "ei mitään" on se "ei" -muoto. (Jonka sisällön ymmärsitte ennen kuin aloin sanasaivartelemaan. Nyt sen sijaan mietinnät täyttää kammo siitä että jos "mul on mitään -tila", niin onko ihan laiskana koko ukko vai onko muuten vaan opiskelija.)
Matkustaa pitäisi, koska en ole miltei ikinä matkustanut. (Laskettavissa 1 käden sormilla.) Mutta jotenkin rannalla makoilu ei ole minusta kivaa. Toinen mikä ärsyttää on turistikrääsän keräily. Kolmas mikä ei ole kivaa on boozerit, koska kännit saa aina kotonakin. Ja sinänsä ihana asia lämpökin on modernien ihmeiden kautta tavoitettavissani: Voisin kotona laittaa lämmityksen isommalle ja saada halvemmalla suunnilleen samanlaiset makoilu -ilot.
Että tuoppas eukko toinen tölkki olutta. Ja muista hulata vähän!
Ideaksi kehittyi se, että ajaisin polkupyörällä. Englanti olisi kiva paikka polkea. Pääsyy valintaan oli tietysti se, että se on saari. (Hieman haastetta). Toinen syy oli tietysti Lontoon luonnonhistoriallinen museo. Käytännön syistä vaikkapa Espanja (jos kutsuu tätä pyhiinvaellukseksi ja tekee siitä kirjan, tienaa kivasti). Idea oli sinänsä korni: Henkilö jolta puuttuu tietyt sosiaaliset ruuvit päässä matkustelee polkupyörällä. (Miekka olisi tietysti mukana, paitsi että ei olisi koska Poliisi olisi erimielinen siitä mikä on asuste ja mikä ei.) Minulla oli jotenkin idyllinen kuva tästä matkustamisesta. Kuvitelmissa oli suunnilleen aina auringonpaiste ja kivaa liftaamista.
Sitten näin unta asiasta. Siinä olin saksassa. Polkupyörä oli rikki. Ulkona satoi. Oli pimeää. Sitten tajusin että kaikki saksalaiset olisivat ihan samanlaisia kuin suomalaiset. Olisi turhaa kuvitella saavansa mistään suojaa tai kyytiä.
Matkakuvitelmat jäivät, koska uni antoi tapahtumiin realismia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ciinnostuin ma sun sanoist ia haluan sixi ehdottomasti mitellä canssais sanain säilää tahi muuten huastella.
Ennen taistoa näytän caswoni cuhin tekee tosi gentlemanni, tahi raotan cybäräin cantta antaen taiteilijanimen jolla minua puhuttaa. Ios haluan beittää aateluuteni ia toimia incognito iotta ylen ialoinen sucuisuuteni ei wastincumbbanini cättä turhaan bidättelis, teen tunnuxeni iotencin selwäxi. Nihin et caici tietäwät että sanoien tacana olen juuricin minä, encä secotu sanomain ioncu muun nimettoman sanomax, he cun ylen usein ioncin sortin celmi tahi ryovari on.
Mittelömme on cescittyy vahin tähän asiaan, encä halua tuoda muita rienoia, cinoia ia riitoia cun mist tässä hengen mieccain mittelemme. Seison sanoieni tacana iotca owat omiani. Suuni ei lurita toisten buheita, matci houccain sanomisia. Encä sanoillani toist arenaa mainoza.
Caicel olcon aicansa. Onbi aica taistella ia aica cwolla, eri aica bascahysisa asioida. Näit en toisiinsa secota ; Ymmärrän, joshi mittelö on wacawa asia, iossa hurmekin hubelehtii. Helbosti woisi haawain loucaantua. En halua catceroittaa cetään lobuxi icäänsä mielisuruihin waan byrin taistelemaan cuin tosi herrasmiehen, ritarim ia gentlemannin cunnialle sobii.
Sixi uscallan lausua noin nimetä että ios iocu alcaa himoita cuontaloani seinälleen wiisaitteni wuoxi, on turmeltunembi miesi, ei uroiden sotilasi waan boica-sicuri ionca buheis haise häne uran labiointi, ioca io hänen aiwoiens baica toimittabi.
En carde ; Sa varaudu!