perjantai 20. helmikuuta 2009

_päivää, kirvesvartta

"Dementoituneen 12 oikeutta: 1. Saada tietää, mikä sairaus aiheuttaa hänelle dementiaoireen. 2. Saada asianmukaista lääketieteellistä hoitoa sairauteensa. 3. Säilyttää toimintakykynsä suunnitelmallisen ja yksilöllisen avun turvin niin pitkään kuin mahdollista. 4. Tulla kohdelluksi aikuisena. 5. Tuntea, että hänet otetaan vakavasti. 6. Olla ilman rauhoittavaa lääkitystä aina, kun se on mahdollista. 7. Asua tutussa, turvallisessa ympäristössä, jossa hänen erityistarpeensa otetaan huomioon. 8. Olla sellaisten ihmisten seurassa, jotka tuntevat hänen elämänkulkunsa ja tottumuksensa. 9. Käydä säännöllisesti kodin tai hoitoyhteisön ulkopuolella. 10. Saada ohjausta mielekkääseen, aikuiseen minä-kuvaan tukevaan toimintaan joka päivä. 11. Kosketukseen: halauksiin, hellyyteen ja toisen ihmisen läheisyyteen. 12. Hoitoon, jota toteuttaa ammattitaitoinen, dementoituneen ihmisen hoitoon perehtynyt henkilökunta"
(Virginia Bell & David Troxel)


Sieni.usin uusinta videota kuunnellessani ja sähköpostiviestejä lueskellessani huomasin että tänään on erityinen päivä. Ihmiset olivat muistaneet minua. Täytän ikää. Sääli vain, että itse en muistanut koko asiaa.

Olisihan se tietysti pitänyt osata arvata, kun postikin toi eilen sen kauan odottamani taistelukirveen. Se tosin oli sattumaa, se oli tilattu jo joulun alussa. Mutta universumi hoiti syntymäpäivälahjakin tätä kautta. Että "onko sattumaa vai älykästä suunnittelua?"

Erikoisinta oli kuitenkin se, että itse en muistanut syntymäpäivääni, mutta sen sijaan moni ihminen josta en ollut hirveän paljoa kuullut pitkään aikaan sen muistivat. Yö alkoi ihmettelyllä, kun vanha työkaveri soitteli, ja kertoili miten olen niitä harvoja ihmisiä jotka ovat hänen aivoituksiaan ymmärtänyt ja arvostanut. ; Huttusen Petri on taitava värkkäämään asioita, ja muistan hänen kykynsä tehdä halvalla massivisia, mutta näyttäviä asioita. Käsityö ja kekseliäisyys sekä värkkäämistaitoja ei voi kuin arvostaa. Itse en osaa. Soiton syy jäi kuitenkin epäselväksi.

Toinen taas oli soitto lukiokaverilta. Lisäksi on tietysti Facebookin kommuunista on tullut kommentteja. Jopa argentiinalainen arkkitehti-muusikko Facuel Nahundo Porro, jota en ole IRL tavannut, muisti. Puhumatta tietysti isosiskosta ja isukista, joiden syntymäpäiviä en myöskään muista, on näyttänyt mitä vastavuoroisuus ja "tit for that" -strategia ei ole. Vanhat lukiokaveritkin muistavat. Samoin kaverin tyttöystävät, jotka olen nähnyt vain pari kertaa. Kaiken kaikkiaan noin kymmenkunta ihmistä on muitanut päiväni ennen itseäni.

Kaiken kaikkiaan nykyteknologian aikana syntymäpäivät unohtuvat vähemmän helposti. Ainakin muilta. Itse olen ajanlaskun kanssa selvästi vaikeuksissa: Jouduin tarkistamaan uuden ikäni laskimella. 27 vuotta. On hieman häiritsevää muistaa paremmin muita asioita, kuin tälläisiä itseään koskevia. Aika pieni prosentti suomalaisista taitaa osata iästään vain likiarvon tasolla luottamusväli 95% ± 1 vuotta. Kuuluin heihin vielä eilen.

Lohduttautuisin sillä, että Jehovan Todistajat pitävät syntymäpäiviä epäraamatullisina, koska Raamatussa syntymäpäiviä viettävät aina pakanat ja niihin liittyy aina rikos. Mutta "jostain syystä" ajatus siitä että olisin kelpo Jehovan Todistaja ei lohduta. Lohduton on kiinnipysyvä ulko -ovi ja nurkan takana ihan pian oleva maailmanloppu. Liian lohduton jotta sitä voisi käyttää perusteluna.

Vanhuksilla menee kuulemma ensin muisti. Alamäkeni on siis alkanut.
Kuvassa on vanha japanilainen maalaus. Siinä riehuvat valkoiset riekaleet esittävät oikeasti kettuhenkiä (jap: kitsune, 狐), joilla on tärkeä rooli heidän kulttuurissaan. Mutta minusta ne näyttävät silti laumalta verenhimoisia oravia (北栗鼠). Niitä tuleekin taitavankin samuraisoturin pelätä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Ciinnostuin ma sun sanoist ia haluan sixi ehdottomasti mitellä canssais sanain säilää tahi muuten huastella.

Ennen taistoa näytän caswoni cuhin tekee tosi gentlemanni, tahi raotan cybäräin cantta antaen taiteilijanimen jolla minua puhuttaa. Ios haluan beittää aateluuteni ia toimia incognito iotta ylen ialoinen sucuisuuteni ei wastincumbbanini cättä turhaan bidättelis, teen tunnuxeni iotencin selwäxi. Nihin et caici tietäwät että sanoien tacana olen juuricin minä, encä secotu sanomain ioncu muun nimettoman sanomax, he cun ylen usein ioncin sortin celmi tahi ryovari on.

Mittelömme on cescittyy vahin tähän asiaan, encä halua tuoda muita rienoia, cinoia ia riitoia cun mist tässä hengen mieccain mittelemme. Seison sanoieni tacana iotca owat omiani. Suuni ei lurita toisten buheita, matci houccain sanomisia. Encä sanoillani toist arenaa mainoza.

Caicel olcon aicansa. Onbi aica taistella ia aica cwolla, eri aica bascahysisa asioida. Näit en toisiinsa secota ; Ymmärrän, joshi mittelö on wacawa asia, iossa hurmekin hubelehtii. Helbosti woisi haawain loucaantua. En halua catceroittaa cetään lobuxi icäänsä mielisuruihin waan byrin taistelemaan cuin tosi herrasmiehen, ritarim ia gentlemannin cunnialle sobii.

Sixi uscallan lausua noin nimetä että ios iocu alcaa himoita cuontaloani seinälleen wiisaitteni wuoxi, on turmeltunembi miesi, ei uroiden sotilasi waan boica-sicuri ionca buheis haise häne uran labiointi, ioca io hänen aiwoiens baica toimittabi.

En carde ; Sa varaudu!