Onko pakko jos ei tahdo? ~ eli itsemurhaa vastustavat argumentit individualisteille

Itsemurha on hankala käsite. Osittain jo senkin vuoksi, että sen määrittelemiseen liittyy omituisuuksia. Itse asiassa itsemurhan ja uhrautumisen käsitteet ovat paikoitellen niin lähellä toisiaan että ero näiden kahden välillä nähdään lähinnä arvolatautuneilla käsitteillä. Jos katsomme sitä että itsemurha tarkoittaa sitä, että ihminen intentionkaalisesti ja vapaaehtoisesti ottaa oman henkensä, joudumme kysymään sellaisia kysymyksiä kuin että tappoiko joku itsensä kun hän teki itsemurhan välttääkseen häpeää tai mafiavelkojia? Onko itsensä seppukulla lopettava samurai tekemässä itsemurhaa vai ajaako yhteiskunta häntä aktioon joka on samaan tapaan itsemurha kuin kuolemantuomion saaneiden teloitus. Vakavimmat ja vielä vaikeammat kysymykset tulevat esiin marttyyritoiminnassa. Tekikö Sokrates itsemurhan kun hänet tuomittiin kuolemaan, mutta hän ei esimerkiksi paennut eikä suostunut ideologisiin kompromisseihin henkensä edestä?

Kun ihminen sanookin vastustavansa itsemurhaa, on usein hieman vaikeaa sanoa mitä hän tarkalleen ottaen vastustaa. Usein tämä kuitenkin saa tarkennuksensa kulttuurista jossa hän elää. Esiin nousevat sellaiset kysymykset kuin onko itsemurha luvallista, kiellettyä vai jopa kannustettua. Toisesta kulttuurista tilanteet saattavat näyttää varsin omituisilta. Kuten "itsemurhan tekeminen on synti, mutta jos räjäyttää itsensä ruuhkabussissa jossa on vihollisia, se on arvokas marttyyriaktio." Tämä näyttää siltä että "Itsemurha on aina kiellettyä mutta". Ja itsemurha -aktio sitten vain määritellään jollain toisella nimellä. Eufemismien valta on suuri, ja tämän voi huomata kun kuuntelee niitä kristittyjä jotka vastustavat tappamista ja joille pro-life on elämäntapa. Mutta heti jos keskustelu siirtyykin homoseksuaaleihin, on kivittäminen aivan sovelias tuomio.

Kulttuurieroista huolimatta itsemurhasta voidaan vetää muutamia tärkeitä filosofisia perinteitä.
1: Teologisessa näkemyksessä etiikka sidotaan uskonnollisiin teemoihin ja uskonoppien premisseihin. Ja suhde itsemurhaan on yleensä kielteinen tai äärimmäisen kielteinen. Tällöin näkemyksenä on että (a) elämä on lahja joka on saatu Jumalalta ja (b) olemme tosiasiassa Jumalan omaisuutta jolloin meillä ei ole valtaa päättää omasta elämästämme koska tämä sotisi Jumalan suvereeniutta vastaan. Tämä näkemys on luonnollisesti ollut varsin voimakas historiassa. Nykyisin tämä on lähinnä ideologista vetoamista joka ei vakuuta niitä jotka eivät ole teistejä. Ja ne saavat suosiota vain sivutuotteena siitä että tämän uskonnon kannattajia on määrällisesti paljon. Siksi kiinnostus on yleensä siirtynyt muihin teemoihin.
2: Seurausetiikassa itsemurhaa katsotaan arvioimalla seurauksia. Erikoista on, että seurausetiikassa usein tuomitaan hyvin laaja määrä erilaisia itsemurhia. Mutta sitten toisaalta joissain tilantessa se katsotaan aivan soveliaaksi ratkaisuksi. Tässä näkemyksessä on kuitenin hyvin samantapaisia ongelmia kuin utilitaristisissa argumenteissa ; Seurauksia voidaan katsoa hyvin monelta eri kannalta ja pohjimmiltaan prioriteetit ja niiden arvojärjestys painavat. Ja tämän vuoksi seurauseettinen itsemurhan analysointi näyttää monesti presuppositionistiselta. Ensin on päätetty onko kyseinen aktio hyvä vai ei. Ja sen jälkeen sitten etsitään perusteet tälle. (Ja prosessissa usein voidaan jopa sanoa että tietoinen fiksun ihmisen tahdonalainen intentionaalinen ja vapaaehtoinen teko jossa kranaatin päälle hypätään jotta sotilaskaverit selviävät elossa ei olekaan itsemurha vaan rohkeusmitalinarvoinen sankariteko.)
3: Velvollisuuseettisessä perinteessä katsotaan mitä velvollisuuksia meillä on itsellemme ja muille. Tässä syntyy helposti Kantin esitysten tapaisia argumentteja joissa ihmisillä on ehdoton arvo ja merkitys. Ja että oman elämän lopettaminen rikkoo velvollisuuksiamme muita ihmisiä kohtaan.

Toki itsemurhaan voi suhtautua myös individualistisesti. Mutta näissä argumenteissa perusteemana on se, että ihmisellä on itsemääräämisoikeus, vapaa tahto ja muu vastaava hallinta. Ja niissä itsemurhaa kohdellaan positiivisesti. Se on jokaisen oma valinta, eikä kukaan muu voi ottaa valtaa tämän päätöksen yli muuta kuin orjuuttamalla jollain tavalla tämän ihmisen.

Mikä johtaakin siihen että käytännössä kaikki itsemurhaa vastustavat argumentit ovat jollain tavalla sosiaalisia argumentteja. Teistisissä näkemyksissä itsemurha on ihmisen suhdetta Jumalaan. Ja siksi tekoa pitää vastustaa, koska ihminen ei ole ainut tekijä yhtälössä. Toisaalta läheisten suru voi olla seurauseetikolle painava argumentti itsemurhaa vastaan. Ja voitaisiin asia vetää yhteiskunnallisellekin tasolle. Tunteet eivät ole merkittäviä jos mietitään sitä työmäärää jonka itsemurhan tehnyt tai sellaista haikaileva voisi tehdä yhteiskunnalle rakentaessaan asioita. (Tai edes taatessaan työllisyyttä mielenterveysongelmaisten hoitajille.) Käytännössä tämä tiivistyy siihen että itsemurhan tekemistä pidetään itsekkäänä aktiona.
1: On toki myös itsekäs aktio että jonkun vaaditaan elävän muiden ihmisten puolesta. Että määrätään toisen ihmisen elämästä ja pakotetaan tämä elämään elämisen laadusta riippumatta, jotta itselle ei tule paha mieli. Eikä teistikään selitä että kenties Jumalan pitäisi hävetä kun antaa niin paskoja lahjoja. Että ei lahjoja ole pakko käyttää. Omaa elämää voi halveksia ja se voi olla syy lopettaa tämän "lahjan" nauttiminen.

Tämän kaiken seurauksena voikin sanoa että jos olet individualisti, ei oikein mikään tiedetty argumentisto tarjoa mitään kovin relevanttia vasta-argumenttia itsemurhalle. Josta huomiosta seuraa se, että itsemurhan kielto onkin aina sitä että ihminen jollain tavalla pakotetaan elämään jonkun toisen puolesta. Ja että on pakko vaikka ei tahdo.