Lappu luukulle.

Tänään, tullessani työn iloisen raadannasta, kävin McDonaldsin ihmemaassa ostamassa itselleni halvan hampurilaisen. Söin tätä ansiokasta saalistukseni tulosta, kun minulle tuli juttelemaan uskonnollisesti vakaumuksellinen ihminen. Hän tarjosi minulle lappua ja kertoi, että jos täyttäisin sen, laittaisin osoitteet ja muut tiedot, saisin postissa ilmaiseksi painotuotteita, joilla voisin tulkita Raamattua. (Minulla on itse asiassa montakin Raamattua. Jopa uuden maailman käännös löytyy. Myös mormonien kirja olisi mahdollisesti vielä jossakin, jos jaksaisi penkoa. Samoin kuin Hare Krishnojen tavaraa. Samoin kuin shamanistista Carlos Castanedaa on monta kirjallista. Järkyttävintä on luultavasti kuitenkin se, että olen jossain vaiheessa eloani lukenut nämä kaikki myös läpi.)

Olin hieman hämmentynyt, miksi hän valitsi juuri minut. Tämä hämmässtyttävä ilmiö kun on seurannut minua koko elämäni ajan : Ihmiset olettavat aina jotenkin, että juuri minä olen heidän asialleen suosiollinen. Edustivatpa he sitten mitä uskontokuntaa tahansa, tai olivatpa he vain seurankipeitä humalaisia tai mitä vain. Ilmeisesti jokin elekielessäni sanoo maailmalle että olen mukava juttukaveri ja kiinnostunut heidän ajatuksiensa kuuntelusta, mutta liian ujo tullakseni sanomaan sitä suoraan. Olen heidän suurin faninsa ja ystävänsä. Ja vaikuttunut heidän älystään ja viisaudestaan ja siksi halukas oppimaan juuri heiltä, juuri nyt. (Tämän seurauksena minulla onkin taipumus joutua tappeluihin. Joka selittänee useimmille kiinnostukseni tiettyihin harrastuksiin. Tarve on paras opettaja.) En ole. Ventovieraat ihmiset touhuineen ja tuonpuoleismielipiteineen eivät keskimäärin juurikaan kiinnosta minua; Jos uskovaisten touhut herättävät minussa joitain tunteita, se on yleensä (joskus, tosin vain aivan pahimmissa tapauksissa, säälivä) huvittuneisuus. Kaikki vain jostain syystä tuntuvat ajattelevan toisin.

Koska en pidä osoitetietojen antamista kovin mukavana - enkä antaisi sähköpostini salasanaa, vaikka saisin kynän. Ja koska olin väsynyt. Ja koska minulla oli hampurilainen kesken. Ja koska en katsonut asiakseni kuluttaa henkilön pampfletteja turhaan - maksavathan ne hänellekin jotain - päätin suupalan kuiviltaan nielemisen verran mietittyäni toimia toisenlaisella strategialla, joka tuli jostakin melko spontaanisti. (Reagointi ei tunnu luettuna kovin spontaanilta, joten ilmeisesti kylmän kelmeä mieleni on laskelmoinut tätä kuukausitolkulla.)

Vastasin, että en asu Kauniaisissa. Uskovainen lapunjakaja sanoi että se ei ole este, niitä painotuotteita lähetetään postitse muuallekin, ja että posti on kätevä kun hänen ja kiinnostuneen ei tarvitse kantaa mukanaan edes takaisin valtavasti paperia, vaan voidaan palvella siististi eri puolilla asuvia. Jatkoin että en ole rikas. Hän sanoi että Jeesus rakastaa köyhiäkin. Sanoin, että minulla ei ole takkaa. Hän sanoi että ei oikein ymmärtänyt, mitä ajoin takaa. Kerroin, että en oikein ymmärtänyt miksi hän halusi antaa minulle niitä lappuja. Koska minulla ei ole takkaa, en tee hänen jakamallaan paperilla mitään. Annoin lapun takaisin. Koko tilannetta hallitsi epämääräinen molemminpuolinen hämmentynyt kohteliaisuus.

Mielestäni tämä ketju oli tilanteeseen erittäin sopiva. Sivukommenttini tuntuivat aluksi taatusti täysin järjettömiltä, mutta uusilta. "Hullut ajattelevat by definition väärin, mutta he eivät ole tylsiä." Vasta takan mainitseminen avasi mahdollisuuden ymmärtää asia ja se miten nämä eri askeleet liittyivät toisiinsa. (Etelä -suomessa käytännössä "rikkailla Kauniaisissa asuvilla on takkoja" ja muilla paljon vähemmän.) Mutta itse asiassa ne aikaisemmat kommenttini tekivät sen, että henkilö ei voinut ymmärtää mitä tarkoitin takkavertauksella. Jos sen sijaan olisin vain suoraan sanonut takasta, hän olisi todennäköisesti ymmärtänyt sen. Mutta nyt hänen keskittymisensä oltiin horjutetu Kauniaisilla ja varallisuudella, joten tämä loukkaus ei vielä ylittänyt ymmärtämiskynnystä. (Ihmismieli toimii näin, liian monta elementtiä kerralla horjuttaa kaikkien asioiden ymmärtämisen. Ja se tarjoaa loputtomia mahdollisuuksia viedä aikaa ja pitää epäkohteliasta hauskaa tälläisissä epämiellyttävissä tilanteissa. Systeemi onnistuu tietysti vain, jos minun "hrair limit" on suurempi kuin kohteen. Käytännössä näin onkin noin 80% tapauksista.)

Jotenkin minusta tuntuu että uskova pitää minua tämän jälkeen jollain lailla houreisena mielitautisena. Mielisokeana haahuilijana. Ja voipi olla, että tämä tunne on molemminpuolinen. Luulen, että tässä tapauksessa ei ole lainkaan mahdotonta, että molemmat olisivat oikeassa.