Aleksanterin ratkaisu

Mustanaamiota, jääkiekkoa ja muita Jeesusta suositumpia sankari -ihanteita

2012-02-02T22:48:00.022+02:00

Katsoin (ilmeisesti/toivon mukaan) halpatuotantona tehdyn TV -elokuvan "Mustanaamio - pahuuden päivitetty vastustaja". Minulla oli luonnollisesti odotuksia siitä mitä elokuvassa olisi sisällä. Sillä mustanaamio edustaa ainakin minun silmissäni perinteisiä perhearvoja. Hän on nopea ja hyveellinen. Kun Mustanaamio toimii, on salamakin hidas kuin etana. Mustanaamiolla on kymmenen tiikerin voimat. Mustanaamio ei liikoja lavertele, mutta hänellä on Salomonin viisaus. Mustanaamio hiipii äänettömästi kuin viidakkokissa. Mustanaamio liikkuu viidakossa nopeammin kuin helikopteri ilmassa. (Ja ennen kaikkea -) Mustanaamio on kova koville. Toisinaan Mustanaamio poistuu viidakosta ja liikkuu kaupunkien kaduilla kuin kuka tahansa meistä. Tällöin hän käyttää nimeä Kit Walker. Ja tällöinkin hän juo baareissa vain maitoa. Eikä koskaan lakkaa rakastamasta Diana Palmeria.

Tässä perinteistä sarjakuvista tuttua mustanaamiota oli muokattu modernin pinnallisempaan suuntaan. Hän ei enää ole viidakkopoika joka tulee kaupungin kaduille kuin kuka tahansa meistä. Hän on kirjaimellisesti kaduilta napattu kuka tahansa meistä. Trikootkin on vaihdettu luodinkestäviin liiveihin ja teknologialla leikkimiseen. Mustanaamio harrastaa vapaa -aikanaan muodikkaan modernisti ganstasävyistä vapaamielisyyttä ja kutsuu sitä parkouriksi. Hän suutelee ensitreffeillä, eikä hänen ihastustaan lähestytä oikein muuten kuin ulkonäkötermein ja delfiinivitsein. Mustanaamio värjää hiuksiaan ja miettii muutenkin onko hänellä tukka hyvin. Mustanaamio on hieman nokkava ja myös jonkin verran turhamainen. Joskus mustanaamio ajaa pahiksia kuolemaan, onnettomuuteen johon nämä astuvat itse, mutta jotka mustanaamio aikaansaa. Mustanaamio kutsuu näitä likimain eksplisiittisesti "ehkä itsemurhiksi". Mustanaamion kovuudessa kova on kova koville (sentään kovasti).

Vanhaa mustanaamiota voi lähestyä ja kuvata vain viidakon vanhoilla sanonnoilla. Uutta mustanaamiota kuvantavat asfalttiviidakon trendit.

Se, mikä tässä perinteiden kunnioittamisen nimissä tehtyyn perinteiden rikkomisesta tuli ensi sijassa mieleen oli se, että moderni sankari on helposti epätäydellisyyksissään "pinnallisen" oloinen siinä missä vanhan ajan sankarit ovat pinnallisuudessan "kiiltokuvamaisia" : Moderni sankari muistuttaa antisankaria (ei kuitenkaan antagonistia) ja hänen henkilökohtaiset virheensä näyttävät inhimillisiltä mutta tekevät hahmosta hedonistisen tai jollain muulla tavalla pinnallisen. Klassinen sankari taas on idealisoitu niin että tavallinen ihminen ei voi tätä saavuttaa. Näin lopputulos on ihanteellinen mutta hahmona epäuskottava. Jokin jonka ei voisi kuvitellakaan uskoa voivan olla elossa oleva ihminen joka toimii maailmassa.

Koska olin juuri aikaisemmin lukenut Taina Westin kirjoittaman mainostekstin "Kansanhiihto 2012" -näytelmälle osasin yhdistää tämän kotimaahamme, ja siihen miten meidän kulttuurissamme julkkikset ja poliitikot ovat sankareita. Hän kuvaa sitä miten nykyään kunnon sankari on epätäydellisyyksiä sisältävä, antisankarimainen "Haluamme että hänellä on heikkouksia kuten meilläkin, haluamme että hänessä on pikkusieluisuutta kuten meissäkin ja haluamme että hänessä on kostonhimoa kuten meissäkin." Hänkin korostaa sankaruuden roolia identiteetinrakennuksessa jossa keskiössä ei enää olekaan sankari ja hänen ihanteensa, vaan yleisö jolle sankari on ikään kuin väline. Tästä hyödytään mutta samalla hän on jotain johon kohdistetaan valtaa ja näytetään että tavallinen ihminen kykenee kohoamaan sankaruuden yläpuolelle, jos ei paremmaksi niin sitten ainakin mahtavammaksi. "Pieni kansa tarvitsee sankarinsa erottuakseen muista. Rakastamme sankareitamme, mutta vielä enemmän rakastamme heidän syöksemistään pois vallasta. Kun heidät on kerran pudotettu jalustaltaan, suomme heille mahdollisuuden kohota uuteen sankaruuteen, mutta he eivät enää ole ylivertaisia tavalliseen kuolevaiseen verrattuna. Tavikset tietävät sankariensa heikot kohdat. Tietävät mihin törkätä jos sankari alkaa käyttäytymään ylivoimaisesti." Ja tämä kuvaa luonnollisesti tarinankerronnan modernia sankaria kuin esimerkiksi Matti Nykästä joka on selvästi läpikäynyt "jojottelujulkisuuden" ihmeet.

West näkee tällä myös teologisen ulottuvuuden. "Sankarin täytyy kuten Jumalankin olla ihmisen kaltainen, mutta kuitenkin jotain suurta, jota tavikset eivät pysty käsittämään. Olen kristitty, mutta olen aina ihmetellyt, miksi Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Se ei suurenna ihmistä, mutta pienentää Jumalan."

Näenkin että tässä on paljon viisautta. Sillä siinä missä esimerkiksi USA:n konservatiiviskristillinen oikeisto pitää Jumalankuvaa ideaalina, täällä kylmässä pohjolassa näyttää viehättävän nimenomaan Jeesuksen inhimilliset puolet. Jeesus on toki muutenkin inhimillistetty, oikea sana taitaa olla arkistuminen. Siinä missä USA:lainen näkee Jeesuksessa primääristi ja korostetumin ideaalisen Jumalan, me näemme Jeesuksessa ensisijassa ihmisen. (Riippumatta siitä mitä teologisesti korrekti taso ja ulkoluvut kertovat. Vakaumus tulee esiin myös, tai oikeastaan etenkin, itse uskonelämässä ja siinä miten asioihin suhtaudutaan.) Siksi esimerkiks USA:lainen voi nähdä Jeesuselokuvan ruoskimiskohtauksessa Jeesuksen sankarillisen staminan. Hän kestää kipua ja ottaa sitä vastaan vapaaehtoisesti. Jeesus on tällöin Pelastaja, staminamasiina joka ottaa runtua ollakseen lopulta ja viimein voitokas. Suomessa vastaavassa kohdassa näkyy sen sijaan uhrikertomus ; Jeesus on säälittävä kärsimyksissään jota ei ole ansainnut.

Tämä taas liittyy uusimpaan valtionkirkkomme yritykseen rakentaa itsestään kaikesta huolimatta kansankirkko. Se nimittäin tavoittelee arjessa läsnäolemista. Siinä yritetään tulla osaksi normaalielämää. Tätä yritetään esimerkiksi rippikoulun kautta, koska se on pitkäkestoinen ja vain sen päätös, konfirmaatio, on rituaalinomainen. Näin on mahdollista antaa hengellisiä muistoja jotka ovat arkisempia mutta läheisempiä. Tämä on toki hyvin tärkeää, koska nykyään Pyhä on selvästi erotettu arjesta ja monelle kirkon rooli on vain tiettyjen muutamien rituaalien toimittamisessa. Näin kirkko on etääntynyt elämästä ja on muuttunut lähinnä muutamien sirkushuvimaisten nautintoelämysten tarjoajaksi ilman sen kummempaa merkitystä uskovalle. Onkin hyvin järkevää yrittää saada Pyhä mukaan osaksi arkea. Tällöin uskominen olisi osallistuvaa ja uskomisella olisi merkitystä. Tätä kautta kirkko tuntuisi myös rakkaalta ja siihen kuulumista ei tarvitsisi perustella. Se olisi päin vastoin ilo , eikä jokin epämääräisen etäinen kunniakysymys.

Ongelmana tässä onkin se, että tämä ei ole USA. Jumalakäsityksemme on muokkautunut hyvin erilaiseksi. Siksi arjessa läsnäolemiset näyttävät yhtä korneilta kuin mitä "Napoleonin kompleksit" kuvasi tekstissään "Avioon istujat ja parkkihallien papit", jossa viitattiin siihen että kirkko suoritti kauppakeskuksen parkkihallissa pikavihkimisiä. "Suomen evankelis-luterilainen kirkko laittaa mieluusti papin supermarketin pakokaasuiseen parkkihalliin suorittamaan sakramentteja impulsiivisille hyypiöille, jotka eivät selvästikään arvosta sitä uhrausta, jonka pappi arvokkuudelleen tässä tekee (tosin ei voi pappi alun alkaenkaan omasta tai virkansa arvokkuudesta paljoa piitata, kun moiseen lähtee)." ... "Kun nyt on häitä vietetty Prisman parkkihallissa, niin ehkäpä voisi pistäytyä kasteella Stockmannin vessassa. Varman sinnekin liikenee jokin hartiavoimin ihmistenarjessaläsnäoleva munaton (mies tai nainen; samantekevää) papinkuvatus itseään ja halveksittavasti käyttäytyvää kirkkoaan lisähäpäisemään. Ja kun heistä ja kirkollisesta eliitistä aika jättää, voisi heille järjestää arjessa-läsnäolevat hautajaiset kaatopaikalla" Sillä Suomessa pappi ei pyhitä parkkihallia vaan parkkihalli tekee sakramentista rihkamaa. USA:lainen voisi ihan oikeastikin sen sijaan arvostaa tempun innovatiivisuutta ja rohkeutta, ja muistuttanut että tämä on sitä "Vegas -henkeä".

Tämä on nähdäkseni Suomen uskontokulttuurin heikkous ja vahvuus. Siksi kun käy niin että esimerkiksi Turun Mikaelinseurakunta piffaa uudet jäsenensä (liity nyt, tarjous ei toistu) jääkiekko -otteluun, ei tilanteessa korostukaan se että tässä kirkko olisi arjessaläsnäoleva vaan se, että pastoritkin kertovat että "Jos kirkkoon kutsuisi, ei kovinkaan moni tulisi. Lätkämatsiin on helpompi tulla." USA:lainen näkisi nerokkaan mainoskampanjan, mutta Suomalainen näkee tämän temputteluna jossa kirkko tunnustaa arvottomuutensa ja yrittää vedota siihen mihin ihmisillä on vielä tunteita. Mutta suomalainen näkee vain sen että jääkiekko on suositumpi kuin Jeesus.

Sillä Suomalainen jonka arkea määritellään pyhäksi kokee tilanteen jonkinlaisena valehteluna, liioitteluna, askeesiperiaatetta rikkovana humpuukina. Jopa silloin kun hakukoneenkäytöstä yritetään tehdä jokin erityinen "Google -kokemus" - saati silloin kun tämän ihanuuden taakse väitetään jokin sankari joka on ylimaallinen, ylivoimainen ja jotain jota ihminen ei voi tiputtaa jalustalle ja nostaa sinne takaisin halutessaan.

Kirjoittaja muistuttaa että myös modernin Mustanaamion eräs tärkeimmistä tiedostamisista on tajuta että jos Walkerien suku sammuu, Mustanaamious lakkaa olemasta. Näin ollen fantomisaation onnistumiseksi tarvitaan jälkeläinen joka jatkaa perintöä. Kaiken saamani tiedon mukaan tämä jälkeläinen on (a) mies ja (b) ehdottoman heteroseksuaali. Heteroseksuaali huolimatta siitä että joutuu vapaaehtoisesti pukeutumaan "varsin tietynlaiseen" Mustanaamion asuun. So. The most important thing in fighting against the evil is to remember to fuck with girl.

Eksistentialistin olemassaolo edeltää olemassaolemattomuutta

2012-02-02T19:14:00.007+02:00

Heideggerin "Oleminen ja aika" on lukukokemuksena perin merkillinen "olla" -verbin filosofointiin liittyvä teos. Heideggerin mukaan tämän käsittely oli olennaista koska hänestä länsimaat olivat kulttuurina ja filosofiana unohtanut olemisen ja keskittyneet tekemiseen. Olemisen tapa on keskiössä, ei olemassaolo itsessään. ; Heideggerin tekstin mutkikkuuden pääsyy on siinä että hän yrittää näyttää että olemista on tavattu kuvata asiana ja oliona.

Heideggeristä olemassaolon unohtaminen on siitä että ikään kuin ajatellaan että olemassaololla olisi sellainen ominaisuus joka syntyy puulle kun siihen viitataan ja sanotaan että "tämä on puu". Näin Heidegger hylkää suurimman osan vastauksista kysymykseen "Miksi on jotain sen sijaan että ei olisi mitään?" Heidegger yritti saada huomion keskittymään siihen että on olevuus joka pohjimmiltaan on pakko tulla "ei mistään". Hän korostaa että jos viittaa kosmiseen evoluutioon tai Jumalaan aikaansaajana, kohtelee olemassaoloa ominaisuutena, joka oli Heideggeristä se olennainen virhe.

Tätä voisi soveltaa nykyajatteluunkin - tai ainakin maailmankuvalliseen inttämiseen jos "ajattelu" tuntuu voimakkaalta sanalta. Esimerkiksi siinä missä nykyajan fysikaalisen todellisuuskäsityksen kannattaja selittää kvanttifluktuaatiosta ja multiversumista ja teologi alkusyystä causa sui -argumentaatiolla (joiden takana on identtinen mekanistinen luonne) asioita ja selittävät siitä miten multiversumi tai Jumala on liikkumaton liikuttaja, Heidegger tuhahtaa siihen että tässä olemassaoloa tarkastellaan siten että oletetaan että on sellaisia asioita kuin aktuaalisuutta ja potentiaalisuutta. Eli huomio vedetään syrjään itse olemassaolosta ja siirretään huomio ikään kuin houkuttelevan red herringin avulla syrjään keskustelemaan olemassaolevan ominaisuuksien erilaisista luokista ja niiden ilmenemisestä (ja nämä oletetaan olemassaoleviksi olemassaolon selittäjiksi). Näin kaikki tiivistyy ja palaa teologisis-luonnontieteellisesti hienostuneista syistä ikään kuin jälleen takaisin "Jarlan paradoksiin" se, että olemassaoloa selitetään sitä kautta että oletetaan ensin jotain muuta olevaksi ja tätä kautta saadaan aikaan "olemassaolo" joka on ikään kuin asioiden ominaisuus (jolla on syntysuhde syy-seurauslain kautta kuten kaikilla ominaisuuksilla.)

Eksistentialisti voisi sanoa että olemassaolo ei ole jatkuvaa vaan "binääristä". Asia joko on olemassa tai ei ole olemassa. Välivaiheita ei ole, joten ei ole mitään joka olisi vähän olemassa ja jota kautta voitaisiin ponnistaa suurempaan olemassaoloon. Olemassaolo on siis ikään kuin "tyhjästä annettu".

Näin Heideggerin mukaan olisikin unohdettava koko aikaansaatu filosofia, tai valtaosa siitä. Heidegger näki että metafysiikka olikin ongelmallinen ; Sitä vastaan yritettiin ikään kuin taistella, ja teoriointia kuvattiin kuin metafysiikka olisi vähenemässä. Hänestä metafysiikka oli jotain joka ei haihdu mihinkään vaan joka on mukana tieteen historian tulkinnoissa ja kätkee meiltä olemassaolon. Siksi Heidegger vihasi teoretisointia ja korosti suoraa ja aktuaalista kohtaamista. (Sääli vain, että tämäkin ihanne näyttää mahdottomalta.)

Kikkailijat

2012-02-02T00:53:00.004+02:00

Yleisen stereotypian mukaan miehet ovat ärjyjä, juroja ja erakkomaisen epäsosiaalisia. Naiset sen sijaan ovat rakkaudellisia, joustavia, lempeitä ja ehdottoman sosiaalisia. Tätä näkemystä voidaan tukea sillä että (tilastollisesti) naiset puhuvat sosiaalisista asioista enemmän ja miettivät näitä asioita enemmän.

Asia näyttää vähemmän ilmiselvältä kun luetaan tutkimus nimeltä "Sex Differences in Cooperation: A Meta-Analytic Review of Social Dilemmas". Siinä keskityttiin dilemmaan jossa oli valittava lyhytjänteisen oman edun ja pitkäjänteisen ryhmän edun välillä. Tutkimuksessa huomattiin että sukupuoli vaikutti pelitapaan. Ja tulos oli yllättävä ; Jos pelattiin pelkässä samaa sukupuolta olevassa ryhmässä, Miehet vetivät helpommin yhteen hiileen ja tekivät yhteistyötä ryhmän eteen. Naiset taas olivat itsekkäämpiä. (Ero on toki tilastollinen eikä kannusta vetämään päätelmiä yksilöistä.) Sekasukupuoliryhmissä naiset taas pelasivat auliimmin.

Tämä näyttääkin sosiaalisuuden toisen puolen. "Miesten maailman" (tilastollinen ilmiö) sosiaalisuus on tämän valossa yksinkertaista. Tätä voisi kutsua "korkean pitoisuuden" sosiaalisuuskulttuuriksi. Tässä yhteistyö on mutkatonta, ja yhteistyön ylläpitämiseksi tarvitaan hyvin vähän puhetta. "Naisten maailma" taas on yksilöllisten omaa etua vetävien maailma joka on kompleksisempi, ja tämän tilan ylläpitäminen vaatii luonnollisesti juonittelua. Juonittelu taas vaatii tarkempaa ja hienovireisempää kikkailua sosiaalisilla suhteilla.

Näin ollen sosiaalisista taidoista osa johtuu tästä ilmiöstä (joka on tilastollinen, ja taustaltaan joko naisten biologiaa tai sitten kulttuuri emansipoi heitä pistämällä heidät tähän viidakkoon ja pakottamalla heitä elämään tälläisessä taistelukulttuurissa). Miesten paikallaolo ja peliin osallistuminen sitten kuitenkin sijaan rauhoittaa tätä naisten välistä pelaamista.

Ehkä tämä opettaa sen, että on eri asia puhua tunteista kuin elää niistä. On eri asia olla taitava ja hienovireinen tilannekohtainen ihmissuhde -peluri kuin olla aidosti sosiaalinen. Kaikki ihmiset kykenevät molempiin ja erot eivät ole tilastoissa hirvittävän suuria. On kuitenkin hyvä muistuttaa että kikkailua ei pidä sekoittaa taitoon.

Ateismin psykopatologiaa ~ Se ei ole manipulointia kun manipulointitoimi vain tapahtuu "riittävän helposti"?

2012-02-01T20:29:00.017+02:00

Tapio Puolimatkan kirjoitus "Kasvatus & Aika 4/11":ssä nimeltä "Uskonnollinen kognitio ja uskonnollinen kasvatus" on hyvä lukea pikaisesti läpi. Se kuvaa uskonnollisuustutkimusta. Se ottaa peruskriittiseksi näkökulmakseen indoktrinaationäkemyksen kiistämisen. Indoktrinaatio -opin lähtökohdaksi. Se esittelee tämän seuraavalla tavalla "Indoktrinaatiohypoteesin mukaan lapset alkavat uskoa Jumalaan, koska heidän vanhempansa iskostavat heidän mieliinsä uskonnollisia käsityksiä tavoilla, jotka sulkevat lasten kyvyn ajatella asioita kriittisesti ja ottaa muita näkökohtia huomioon." Sitä vastustamaan laitetaan kognitiotieteen soveltaminen uskonnontutkimuksessa "Kognitiivisen uskontotieteen keskeisenä päämääränä on löytää tieteellisiä selityksiä ylikulttuurisesti toistuville uskonnollisille ilmiöille. Kognitiivisen uskontotieteen mukaan uskonto on ihmiselle luontaista toimintaa, joka nousee ihmismielen rakenteesta."

On toki mielenkiintoista, miten suhtautuminen uskonnolliseen kognitiotieteeseen suhtaudutaan. Pascal Boyerin "Ja ihminen loi Jumalat" nimittäin ilmestyi vielä aikana jolloin teologien suhtautuminen tutkimusalaan oli huvittunut tai jopa halveksuva. Aiheen tutkiminen oli mahdotonta tai näkökulma oli väärä ja tuloksettomuuteen tuomittu. Nyt kun se on paljastunut oikein näppäräksi ja kiistatta tulokselliseksi, ollaan päästy ad hoc -selitysten tekemisvaiheeseen jossa tämä mahdoton ja ihan huono tieteenala yritetään sovittaa erityisen kristilliseksi näkökulmaksi. Tässä kohden Puolimatka nostaa esiin sen, että kognitiotiedettä kohtaan on erilaisia tulkintoja. Hän näkee vain toisen näistä hyvänä ja älykkään ihmisen esitystapana. Tämä selviää siitä miten hän kuvaa naturalistista sisäisesti ristiriitaiseksi ja teisti taas on "koherentti". Hänen henkensä on normaaliuskovaisten "Samat havainnot, eri tulkinnat mutta toiset tulkinnat ovat vääriä joten oikeasti on vain yksi tulkinta."

Ihailtava teismi.

Puolimatkan perusargumentaatio on siinä että ihmiset ovat homo religiosus ; "usko Jumalaan syntyy luonnollisena seurauksena lasten kognitiivisesta rakenteesta sen päästessä kypsymään normaalissa ympäristössä, jossa hän saa kognitiiviselle kehitykselleen tarpeellisia virikkeitä." ... "lapsen kehitystä koskevan tosiasia-aineiston valossa näyttää siltä, että "uskonto on luonnollista"." ... "uskolla Jumalaan on myönteinen vaikutus ihmisen elämän laatuun."
Näin ollen uskonto on terveen ihmisen normaalin kognition tuottama ajattelujärjestelmä. Hän näkee että intuitio on hyvin todenmukainen ja että teistinen ajattelu joka on luontevaa onkin siksi sama asia kuin järkevä ajattelutapa.

"Ihmisen älylliset rakenteet ovat äärimmäisen tarkasti hienosäädettyjä, niin että tässä yhteydessä on alettu puhua "kognitiivisesta hienosäädöstä". Ihmisen älyllisten rakenteiden hienosäätö on edellytys sille, että pystymme saamaan oikean kuvan todellisuudesta ja että tieteellinen tutkimus on menestyksekästä. "Tiede riippuu kognitiivisesta hienosäädöstä, aivan kuten olemassaolomme riippuu kosmisesta hienosäädöstä."" ... "Samat yleispätevät älylliset rakenteet, joiden avulla ihminen saa tietoa aineellisista esineistä ja toisista ihmisistä, tarjoavat myös perustavan tiedon Jumalasta."

Puolimatkan ajattelun takana vaikuttaa voimakkaasti Alvin Plantinga, jonka mukaan Jumala on hienosäätänyt meille takeen, joka tarkoittaa sitä että aistimme ja niiden prosessointi on virheetöntä. Näin voimme saada oikeaa ja varmaa tietoa. Tämä johtaa siihen että Puolimatkan pluralismin nimellä esittämä tapa katsoa on hengellistä intuitionismia, jossa ihmisen intuitio nähdään erehtymättömyyden voimana.

Tässä en malta olla viittaamatta siihen että Puolimatka itse asiassa käsittelee kognitiota hyvin epäjohdonmukaisesti. Tämä on selvää jokaiselle joka on opiskellut kognitiotiedettä, mutta voi olla että se on kaikille muille hieman ongelmallista. Puolimatka nimittäin sekoittaa keskenään kaksi hyvin erilaista maailmaa "intuitiivisesti helpon ja yleisen" ja "ihmisten kognition seuraukset".

Intuitiotasolla kognitiotiede on nimittäin opettanut että ihmisten ajattelun heuristiikat ovat itse asiassa monesti yllättävän huonoja. Jo Kahnemanin ajoista on ollut selvää että ihmisen intuitio ei suinkaan ole sellainen erehtymätön taemasiina kuin Puolimatka sen esittää ; Aivojen heuristiikat sijaan tuottavat nopeita ja kohtuu hyviä vastauksia. Näiden tarkentaminen on aivan eri kognitiivinen käsittelyluokka joka taas on työlästä ja hidasta, mutta antaa tarkempia tuloksia.
1: Itse asiassa ihmisen tiedonhankinnan ja intuition tutkimus näyttää että vaikka intuitio onkin tehokasta, se on samalla monin paikoin todella huonoa ja laadutonta. Erilaiset ajattelemisen harhat ovat niin yleisiä että kognitiotieteeseen panostaneita opiskelijoita ja ammattilaisiakin vaivaa enemmänkin "you are not so smart" -tyylinen asenne ihmisen loputtomaan viisauteen kuin mikään yltiöoptimistinen "human is so clever, almost godlike thinker."

Pascal Boyer - johon Puolimatka viittaa tekstissään - pitää itse asiassa sisällään hyvin kuvauksen siitä miten Jumalakäsitys on ihmiselle intuitiivisesti helppo. Uskovainen narraatio on helposti muistettavaa ja se vetoaa skeemojen sekoittamiseen keskenään. Ydintiedon luokkien sekaantuminen johtaa siihen että se on kiinnostava. Sama luku muistuttaa siitä että tiede on kognitionmukaista, mutta hyvin epäintuitiivista ja itse asiassa hyvin vaikeasti muistettavaa. Ja että intuitio ei suinkaan ole muuttumaton asia, vaan alan opiskelu rakentaa intuitiota niin että asiantuntija-tieteilijän intuitio on hyvin erilainen kuin lapsilla.

On toki selvää että tiede on ihmisen kognitionmukaista koska muuten ihmiset eivät oikein voisi tehdä sitä, mutta tämän ulkopuolella huomautus hienosäädöstä tuntuu ohittavan vain valtaosan kognitiotieteen tuloksista. On selvää että jos Jumala on ihmisen intuitiolle helppo, niin tiede onkin monin paikoin vain aivan käsittämättömän vaikeaa. Esimerkiksi kvanttiteorian lähestyminen arkijärjen kautta on kammottavuutta.
1: Ja itse asiassa samaan luokkaan menee termodynamiikka jonka lähestyminen metaforien kautta on johtanut vakaviin tiedevääristelyihin sellaisten kreationistien kuten Sewell toimesta. Puolimatka ei tästä huomiosta pitäne sillä hänen "Viimeaikainen tutkimus osoittaa jo 12 kuukauden ikäisen lapsen ymmärtävän, että ainoastaan tarkoitushakuiset olennot pystyvät luomaan järjestystä epäjärjestyksestä" ... "Tältä pohjalta lapsilla on taipumus ajatella, että maailma on seurausta tarkoituksenmukaisesta suunnitelmasta ja luomistyöstä." Termodynamiikan väärinymmärrys on siis ihmisen intuitionmukaista.

Muutenkin on huomattavaa, että siinä missä kognitiotiede on tavallisesti keskiarvoja tutkiva, eli se huomioi poikkeukselliset ajatteluprosessit osaksi normaalia ihmisyyttä, on Puolimatkalla hyvin essentialistinen näkemys ihmisyydestä ; On ikään kuin yksi ihmistyyppi, yksi kognitiomalli. Tämä on varsin omituista opetustieteilijältä, eli henkilöltä joka on alalla joka miettii nimenomaan erilaisia ihmisiä. Ja jonka parissa "vammaisuus" -tyyliset sanat ovat usein bannissa ja korvattu jollain "erilaisilla oppijilla". Puolimatka ei selvästi ajattele näin. Hän katsoo yleisintä osaa ja tätä kautta syntyy massa joka määrää ikään kuin Ihmisyyden. Poikkeavat eivät sitten ole ihmisiä tai ovat "vähemmän kuin" -ihmisiä. Puolimatka on siis samanlaisuuteen vangitseva aiheessa joka on tietysti esimerkiksi minulle henkilökohtainen. Autistiset ihmiset eivät ole yleisolemukseltaan peruskokemuksiltaan hengellisiä, joten vaikka he pärjäävät hyvin tieteellisessä ajattelussa, heidän kognitionsa tuomitaan tässä kohden vain vammaisuudeksi, mielisokeudeksi. On hyvä että Puolimatka käy tämänlaiseen hyökkäykseen ; Hän sekoittaa sosiaalisen ja tieteellisen. (Mikä toki näkyy jo siinä että jos massojen intuitio ratkaisee, totuus muuttuu todellakin tutkimuksen sijasta käsiäänestyskysymykseksi.)

Inhottava naturalistinen tulkintatapa.

Puolimatka tiivistää naturalistisen tavan suhtautua kognitiiviseen uskontotieteeseen seuraavalla tavalla ; "Naturalistinen perinne etsii vastausta kysymykseen, miksi uskonnolliset käsitykset leviävät hyvin huolimatta siitä, että ne eivät vastaa todellisuutta. Tähän kysymykseen naturalistit usein vastaavat sanomalla, että uskonnolliset käsitykset ovat yleisesti hyväksyttyjä, koska ne ovat "hyviä kopioitujia": ihmiset omaksuvat ne helposti ja siksi ne leviävät laajalle ihmisten parissa. Niinpä naturalistinen perinne antaa kognitiivisen uskontotieteen tuloksille tulkinnan, joka joissakin suhteissa muistuttaa indoktrinaatiohypoteesia."

Tämä onkin totta. Indoktrinaatiohypoteesi vaatii nimittäin jonkin selityksen siihen miksi ihmiset uskovat johonkin asiaan vaikka tälle ei ole perusteita. Itse asiassa koko käsite manipulaatio tarkoittaakin nimenomaan sitä että ihmiset saadaan hyväksymään jokin asia. Jos tämä asia olisi kognitiivisesti työläs, epäintuitiivinen ja vaikeasti opiskeltavissa ja omaksuttavissa, se ei olisi kovin hyvä lähtökohta manipulaatiolle.

Kritiikki on nähtävänä suorastaan olkiukottamisena. Dawkinsin uskon virus nähdään pelkästään häiritsevänä ilkeänä vertauksena joka väittäisi pelkästään että uskonto leviää koska se leviää. "Dawkinsin meemi- ja virusajattelu on potentiaalisesti itsensä kumoavaa. Ajatusvirus-ajattelusta seuraa, että on olemassa myös ajatusvirukseen uskomisen ajatusvirus. Jopa kaikki luonnontieteellisetkin teoriat olisivat lisäesimerkkejä kopioituvista meemeistä tai tarttuvista ajatusviruksista. Tällainen lähestymistapa vie pohjan älylliseltä keskustelulta, koska sen avulla voidaan aina leimata vastapuolen ajatukset vääriksi ilman argumentteja: ne voidaan tulkita pelkiksi viruksen kaltaisiksi kopioitujiksi vailla tiedollista sisältöä." Kuitenkin Dawkinsin näkemys ei ole pelkästään muistettavuuteen liittyvä kannanotto. Hän kritisoi nimenomaan sitä että Jumalauskolla ei ole minkäänlaisia uskomisen ulkopuolelta tehtyjä perusteluja ; Dawkinsin tapaa kohdella kognitiota voikin valottaa hyvin kristillisen
Lewisin kautta. Hänkin on pitänyt ideaalinaan sitä että psykologisiin syihin viitataan vasta kun asialliset kritiikit puuttuvat. Näin ollen jos jollekin asialle on järkevä syy, se, että se on intuitiivisesti helppo tai vaikea ei ole ratkaisevaa. Ratkaisevaa on se, että jos perusteluja ei löydy sen yleisyys vaatii jonkun muun selityksen. Ja silloin psykologinen näkökanta on ratkaiseva.

Dawkins ei siis perustele uskontoa pahaksi pelkän uskon viruksen kautta, vaan hänen ideanaan on nimenomaan olla monivaiheinen. Uskon virusta tarvitaan vain sen takia että uskonto ei muuten ole tieteellisesti vahvoilla, joten on selitettävä jotenkin miksi se on yleinen tästä huolimatta. Näin ollen se, että jokin tieteellinen teoria olisi helposti muistettava ei vielä merkitsisi mitään. Näin ollen uskon viruksen itsensäkumoavuus ei selvästi ole se, mikä seuraa loogisesti Dawkinsin omasta ajattelusta, vaan seurausta olkiukkomaisesta esittämisestä ja vääristelystä.

Lisäksi kun huomiona on se, että Dawkinsin kopioituja olisi jotenkin huono, on hyvä huomauttaa että Puolimatkan oma ajattelu nojaa siihen että jotkin asiat ovat helposti yleistyviä, intuitiivisia ja muita vastaavia. Ja Puolimatkakaan ei tajua että "ideoiden kyvystä levitä tai kopioitua muita paremmin ei voida päätellä mitään kyseisten ideoiden totuudesta." Hänestä kopioituminen tarkoittaa samaa kuin Totuudellisuus - sehän on jotain johon hienosäädetty kognitiomme vetää. Tällöin Dawkinsin jumalaviruksen leviäminen ei kertoisikaan siitä että Dawkinsin idea olisi manipuloiva ja huono, vaan siitä että se on nimenomaan hyvä ja kognitionmukainen ajatus. (Moni kristitty hyväksyykin tämänlaisen uskon viruksen heti kun kohteena on "väärä uskonto". Hindulainen jälleensyntymä ja muut idän harhaopit nähdään indioktrinointina helposti.)

Puolimatkan suhde Dawkinsin uskon virukseen näyttääkin jämähtävän siihen että Dawkinsin malli ohitetaan ja se otetaan pelkkänä sairausmetaforana, jossa yleistyminen tarkoittaa samaa kuin patologisuus. Tässä Dawkinsin malli poistetaan, otetaan mallin nimi metaforana ja tämä metafora nähdään mallina. Tämänlainen virheenteko on alkeellista, eikä sitä saisi odottaa professorilta. Eikä itse asiassa tältä tasoltaan edes keltään joka on päässyt peruskoulusta ja osaa itse sitoa kengännauhansa.

Kuvattuaan lasten teleologista ajattelutapaa on helppoa huomata että intuitio johtaa myös taikauskoisten ja väärien käsitysten omaksumiseen. Näin ollen Jeesuksen "lasten kaltaisuus" on monissa paikoissa intuitiivista typerehtimistä. Kun Puolimatka selittää että "Lapset esimerkiksi sanovat kivien olevan "teräviä", koska niiden terävyys estää niiden päällä istumisen tai tekee eläimille mahdolliseksi raapia itseään niiden avulla" on uskonvakaumuksesta riippumatta likimain selvää että kivien luonne ei ole tämänlainen. Kivien älyllisyys ei ole rationaalista vaikka se on intuitionmukaista, joten miksi Jumalakaan olisi? Jostain syystä tämä unohdetaan ja evoluutiokriittisyys rakentuu intuitiopohjaisesti "lapsten suusta totuus kuuluu" -tyyliseen ratkaisuun "Margaret Evans (2000, 2001) on tutkimustensa pohjalta löytänyt todistusaineistoa sen puolesta, että lapset aina myöhäiseen lapsuuteen saakka pitävät luonnostaan yliluonnollista luomista parempana selityksenä eläinten alkuperälle kuin ohjaamattomaan evoluutioon perustuvaa selitystä."

Olkaa kilttejä uskovaisille, te sairaat ihmiset.

Tällä on maailmankuvallisuutta suurempi vaikutus. Se liittyy koko Puolimatkan "keskustelevaan" lähestymistapaan. Hän kuvaa teististä maailmankuvaan a seuraavasti "Ei-pelkistävä teistinen viitekehys pyrkii kehittämään refleksiivisesti sitä uskonnollista tietoa, joka on sisäänrakennettu ihmisen kognitiivisiin mekanismeihin. Teistisessä viitekehyksessä uskontokasvatus toteutetaan dialogisesti pluralistisessa viitekehyksessä, jossa eri näkemykset kilpailevat toistensa kanssa. Dialogisesti pluralistinen oppimistilanne on edullinen teismin näkökulmasta, koska ihminen ymmärretään järkiperäiseksi ja vapaaksi olennoksi, jonka uskomusten muodostumista ohjataan järkisyillä. Kaikenlainen indoktrinaatio ja ajatusten pakkosyöttö merkitsee loukkausta Jumalan kuvaksi luotua ihmisyyttä vastaan."

Taustalla on toki se peruskäsitys että intuitio olisi ihmisen ominta itseä. Eli jos ihminen luonnostaan ja intuitioltaan seuraa tietynlaisia ajatusketjuja, hän ajattelee näin itse. Tämä luontainen ajattelu ja sen mukailu ei tietysti olisi manipulaatiota. Hän sitoo keskustelun perusteet Plantingan ajatuksiin (implisiittisesti) kun hän viittaa siihen että ihminen olisi pohjimmiltaan (intuitioltaan) hyvinkin järkiperäinen ja erehtymätön olento.

Tässä kohden on hyvä huomioida, että Puolimatkan näkemys on siksi myös sidottava taeajatteluun. Ja tämä on itse asiassa totaalisen ristiriidassa sen kanssa että uskonnotonta ajattelua voitaisiin järkevästi ottaen käyttää. Puolimatka on nimittäin ankarasti moittinut ateismia epäloogiseksi nimenomaan sen takia että Plantingan Jumala antaa ihmisille takeen, kun taas naturalisti ei voi olla varma erehtymättömyydestään. Ateisti ei voisi olla järkevä ihminen, joten hän ei voisi tietysti myöskään hyväksyä keskustelutilannetta joka perustuu väärään perusoletukseen siitä että ihmiset ovat perustaltaan erehtymättömiä.
1: Toki ajatus on korni, se vetoaa mutta ei perustele, ja perustuu väärään evoluutiokuvaankin jne. syitä joita olen tässä blogissa toistuvasti eri kulmista työtä tehden näyttänyt, mutta tämä ei ole nyt tärkeää. Tärkeää on se, että jos Puolimatka uskoo näin, hän ei voi antaa molemmille samanarvoista tilaa. Hän argumentoi niin pitkästi sitä että ateisti ei voi olla järkevä ihminen ja uskoa taenäkökulmaan, että hän ei voi ohittaa taepohjaisessa pluralistisen keskustelun kentässä sitä että jos näin todella on, niin keskustelu ei todellakaan ole mitään maailmankuvatonta ja reilua vaan rakennettu siten että uskovainen on oletettu voittajaksi ja määritelty keskustelukenttä ja siihen reagointi niin että se tukee tätä yhtä näkemystä. Näin juurikin tapahtuu se mistä hän varoittelee lainaamassani tekstissä. Eli sanomatta jääneiden perusoletusten levittämistä salassa, indoktrinoimista ikään kuin maailmankuvattomuuden ja objektiivisuuden ja totuuden kaavussa.

Onkin selvää että Puolimatka näkee että ihmiset ajattelevat luonnostaan Jumalallisesti, joten pakotetta ei tarvita. Sillä ateismin kannattaminen viittaa pakottamiseen, siihen että ihminen on onneton. Ja että hän ei ole elänyt terveessä ympäristössä ja saanut riittävästi virikkeitä. (Koska teismi seuraa luontevasti kun ihminen kasvatetaan terveesti.) Näin ollen ateismille jää säälittävän sairauden rooli, jokin jota kohdellaan ja käsitellään ikään kuin vammaisdiskurssista käsin.

Tämä näkyy toki jo ihan siinäkin että hän nostaa kaksi eri tulkintaa, mutta moittii naturalismia sisäisesti ristiriitaiseksi "ateistinen tulkinta ei siis näyttäisi olevan mielekkäin niille tosiasioille, jotka ovat kognitiotieteen pohjana" ja että teismi on jotain "kognitiotieteen perustana olevat tosiasiat sopivat hyvin yhteen sellaisen kristillisen lähestymistavan kanssa, jonka mukaan usko Jumalaan on tiedollisesti oikeutettu perususkomus, jota ei enää tarvitse perustella muilla uskomuksilla."

Valitetavasti tämä on syvemmällä. Tämä näkyy siinä miten eri premissit samaan lähtökohtaan saavat aivan erilaisen kohtelun. Jos ateisti olettaa perusoletuksen, tämä on jotain halveksittavaa ja itse asiassa indoktrinaatiota; "teoria ei ole uskonnollisesti neutraali, vaan se tulkitsee inhimillisen ajattelun kehitystä tietyn uskonnollisen olettamuksen valossa. Se pitää ateismia itsestään selvänä totuutena ja olettaa, että ajattelunsa kehittyessä ihminen tulee tietoisemmin ateistiksi. Plantingan kritiikkiä voidaan soveltaa naturalistisesti tulkitun kognitiivisen uskontotieteen vastaaviin kasvatuksellisiin sovelluksiin." Teismin kohdalla jos on vastaava perusoletus (joka värittää Puolimatkan ajattelun) jossa ajatellaan että Jumala on ilmiselvä totuus ja että ajattelun kehittyessä ihminen tulee tietoisemmin teistiksi, on kyseessä kaunis asenne "Jo uskonpuhdistajat pitivät lähtökohtanaan sitä, että ihmismielen yleispätevät rakenteet johtavat ihmisen uskomaan Jumalaan, vaikka ihminen syntiinlankeemuksen takia pyrkiikin torjumaan Jumalan pois tietoisuudestaan" on selvästi tekstissä argumentti uskon puolesta. Jos vastaa "ONKO JUMALAA?" -kysymyksen "EI", niin silloin sinulla on maailmankuvallisia perusoletuksia joita levität indoktrinaatiolla. Ja jos vastaa "ONKO JUMALAA?" -kysymykseen "KYLLÄ", niin ihmisellä onkin sitten hienosäädetyn ja luotettavan kognitiivisen järjestelmän tukema yleisinhimillinen peruskokemus.

Ja tätä todellakin kaupataan maailmankuvallisen tasa-arvoisuuden ja reiluuden ja keskustelun nimissä. Ja että tämän väitteen kyseenalaistaminen on vakava virhe ja paheksuttava synti ja muutenkin ilkeämielinen teko. Monien pseudoliberaalien kristittyjen kanta onkin se että Puolimatkan tasapuolisuus on kyseenalaistamattomissa oleva pyhä lehmä jota ei saa kritisoida ilman että on "ämmien juorukerhoilija".

Tämä epäsuhta tiivistyy siihen mitä koulussa pitäisi sanoa. Siinä missä ateistinen peruslähtökohta - ja laajennetummin uskonnosta vaikeneminen - on rajoittavaa ja maailmankuvallista vainoa. Mutta jos uskoo Jumalaan, on reiluudella aivan toiset määritteet. Jos ei puhuta tietystä Jumalasta, on Luojan mainitseminen maailmankuvavapaata. "Niin sanotun neutraalisuusoletuksen mukaan uskonnon tieteellinen tutkiminen on neutraalia sikäli kuin se ei tukeudu mihinkään ilmoitususkontoon. "Uskonnollisen aineiston tulkitseminen siitä itsestään riippumattoman teorian avulla mahdollistaa puhtaasti tieteellisen tutkimuksen uskontotieteessä."" Tämä ehto on olennaisesti erilainen ja avomielisyyden ja maailmankuvallisuuden määritelmän vaihto lennosta näyttää, että tässä piilotellaan sitä että eri maailmankuvia käsitellään eri punnuksin.
1: Mutta on hyvä huomata että Plantinga on korostetun kristitty. Hän korosta nimenomaan taetta jonka takana on hyvin tietynlainen uskonto. Islamilaisten sovellus takeesta omaan uskontoonsa on aikaansaanut skismaa jossa on lennellyt esimerkiksi sellaisia kommentteja että Plantinga on kirjoittanut kristillisestä näkökulmasta ja että islamilaisten pitää siksi käyttää jotain ihan muuta perustelumaailmaa oman vakaumuksensa ehdottomalle totuudellisuudelle. Ja se itse asiassa rajaa suuren osan jopa kristillisen mystiikan suuntauksista. Mutta Puolimatka joka unohtaa tietyn uskonnon aina kun voi livauttaa jo tässä aiheena olevaan tekstiin sanan "kristitty", ei tietysti välitä tämänlaisista pikkuasioista.

Tämä johtaa siihen kysymykseen, että kun Puolimatka selittää omasta vakaumuksesta keskustelun olevan julistamis-indoktrinaation sijasta positiivinen asia joka on maailmankuvavapaata, on selvää että se kuitenkin nojaa tietyn maailmankuvan näkemysmaailmaan. Ja itse asiassa koko pelikenttä on rakentunut tämän maailmankuvavalinnan ehdoilla. Siksi kun hän argumentoi pluralistisesta keskustelupolitiikasta, hän vedonneekin niihin joilla on jo kristillinen maailma. Kaikki muut sen sijaan ihmettelevät sitä miten Puolimatkan ajattelua vaivaa omituinen pseudodiplomaattinen dilemma ; Hän selittää olevansa yhtenäiskulttuuria vastaan ja moniarvoisuuden puolella. Eli hän ei aja tiettyä maailmankuvaa vaan vaatii keskustelua ja monien näkemysten kunnioittamista. Samalla hän on kuitenkin läpeensä monistinen, eli hän näkee että toiset maailmankuvat ovat sisäisesti ristiriitaisia ja vääriä, jolloin maailmankuvien keskustelun sijasta kysymys onkin enemmänkin siitä että ateisteja ikään kuin terapoidaan osaksi yhtenäiskulttuurista "yleisintuitiivista maailmankuvaa" joka vain sattuu olemaan kristinusko.

Jotenkin Puolimatka näyttää aina olevan moniarvoisuuden puolella silloin kun haluaa julistavalle kristillisyydelle lisätilaa (vaikka oman vakaumuksen reflektoinnin nimellä. Ja sitten kun on puhe ateistiseta vaihtoehdosta, ei voidakaan enää puhua eri maailmankuvien kunnioittamisesta vaan siitä miten tämä maailmankuva on huonompi kuin se toinen, eikä ollenkaan samanarvoinen vaan epäintuitiivinenkin. ~ Siksi jääkin auki, miksi naturalistin kannattaisi ottaa osaa Puolimatkalaiseen keskusteluun joka näyttää koostuvan uskonnollisen vakaumuksen ehdoilla uskonnollisen vakaumuksen tueksi.

Boyerillä itse asiassa onkin nimi tämänlaiselle toiminnalle. Sekin on kognitiotiedettä. Ja sitä kutsutaan nimellä teologinen korrektius. Tässä ihmiset kuvaavat Jumalan tietynlaiseksi (kuten Puolimatkan lapset selittäessään mitä Jumala tietää muropaketin sisällöstä) ja miten he sitten voivat toimia hyvinkin eri tavalla. Puolimatkakin puhuu moniarvoisuudesta ja keskustelusta ja kertoo vastustavansa indoktrinaatiota. Mutta tämä jää aina vain sanan tasolle ja tekojen ja kirjoitusten kevyempikin tarkastelu johtaa väistämättä siihen että kirjoittaja on puolueellinen. (Tämä on tietysti myös kirjoittajan intuitio ja peruskokemus joka syntyy kun hän lukee näitä tekstejä, joten miten se muka voisi olla väärä?)
1: On selvää että ajatus on peräisin Plantingalta. Plantingahan selittää että ihmisellä on perusaisteja, kuten Jumala -aisti ja että nämä tuottavat perusaistimuksia joita ei voi perustella koska ne ovat lähtökohta. Näin näiden aistien perustelu näyttää kehäpäättelyltä. On toki mukavaa että tällä tavalla voidaan leikkiä mielivaltaa. Vastustamia asioita voidaan käyttää perusoletuksina ja kehäpäätelminä ja kannattamia asioita perususkomuksina. Tämä vain ei ole mitään maailmankuvariippumatonta tai tasapuolista. Päinvastoin, tämä on kritiikki-immunisointia ja keskusteluntappoa.

Puolimatkan onkin hyvä huomata että hän on tässä kyseisessä keskusteussaankin nostanut esiin sen, että tämä hänen intuitionistinen näkemyksensä on sellainen että sen lähtökohdat ovat erittäin maailmankuvasidonnaiset. Hän huomauttaa että on kaksi tapaa tulkita kognitiotieteen tulokset. Niistä ensimmäisen mukaan kysymys on indoktrinaatiohypoteesin kumoutumisesta ja ihmisen luonnollisesta prosessoinnista. Jälkimmäisen mukaan taas tämänlainen on manipulaatiokeinojen paljastamista joka taas on indoktrinoinnin tehostamista ja maksimointia. Hän tunnustaa että eri maailmankuvat antavat eri tulkinnat.

Kuitenkin hän samanaikaisesti esittää tähän tilanteeseen rakennetun keskustelukenttäehdotuksensa ikään kuin tasapuolisena vaihtoehtona joka totaalisesti kumoaisi indoktrinaatiohypoteesin. Samalla hän esittelee vaihtoehtoisen tulkinnan samasta ilmiöstä joka taas tekee intuitioonvetoamisesta nimenomaan manipulaatiokeinon joka tukee indoktrinaatiota siten että toiset maailmankuvat saavat kulttuurista ylilyöntiasemaa, etua maailmankuvien valtapelissä joka ei perustu niiden perusteluarvoon tai siihen miten tiede niitä tutkii ja todistaa ja tukee. Hänen esityksessään on maailmankuvien tasa-arvon ja pluralismin kannalta kannattavaa että sitoudutaan yhden maailmankatsomuksellisen perusoletusverkon ympärille ja tästä peruslähtökohdin määritellään mikä on reilua keskustelua ja mikä ei. Ja sitten tunnustetaan että eri maailmankuvan lähtökohdat kuvaavat samat perustelut juuri epäreiluudeksi, mutta että tästä ei tarvitse välittää.

Puolimatkan tasapuolisuus on ilmiselvästi sitä että ollaan uskon puolella ateismia vastaan. Puolimatkan maailmassa ateismi on yhteinen vihollinen jonka taakse voidaan yhdistää kaikki maailman teistit ja että koko kulttuurin keskustelukenttä koulujen keskustelukentän reiluusmäärittelyjä myöten rakennetaan teistien ehdoilla teismiä tukevaksi. Uskovaisten yhteenliittymä tarjoaa tehokkaamman valtapeliaseman saavuttamiseksi.
1: Tämänlaisen puolustaminen on perin omituista mieheltä jonka kirja on täynnä kannanottoja siitä miten esimerkiksi ID:n suosion vähyys (tiedemaailman kognitiivisten prosessimylläysten ja inhimillisen hienosäädetyn älyn kriittisen käsittelyn jälkeen) on laajasti katsoen ID:n tieteellisiä ansioita halveksiva. Hänestä tämä kertoo maailmankuvallisuudesta joka taas tässä yhteydessä on vainoa ja epäreiluutta kun koko keskustleukenttä on rakennettu naturalistien ehdoin naturalistejen kielipelille ja naturalistien reiluusehdoin. Hän on tähän vainonäkökulmaan jopa siinä määrin fiksoitunut, että hänestä on OK levittää kirjojen kansien välissä asti vääriä tietoja ja huhupuheita esimerkiksi Sternbergin avaimienriistosta ja Piankan joukkotuhonnan suunnittelusta vaikka näiden tueksi ei ole mitään (juridisia tai muunkaanlaisia) perusteita.

Loppukaneetti:

On merkittävää, että Puolimatka esiintyy tasapuolisuuden ritarina mutta kuitenkin käytännössä hän tukee vain Jumalanäkemystä ja kritisoi lähtökohtaisesti sen ateistisen tulkinnan vaihtoehtoa. Taustalla hänellä on ihanne siitä että uskonnosta kertominen ja julistaminen ei olisi indoktrinaatiota. Intuitiopohjaisuuteen vetoava Puolimatka olisi silti luultavasti hyvin haluton siihen tosiasiaan että uskovaisten lapsilleen kohdistama uskonnollinen kasvatus ohitettaisiin tyystin - jos näkemys olisi todella niin intuitiivista ja automaattista kuin Puolimatka uskoo, koko kasvattamisesta ja pyhäkouluista voitaisiin luopua. Lapset olisivat intuitiivisesti uskossa ilman julistuksellisuutta. Onkin selvää että Puolimatka näkee uskonnolliselle kasvatukselle arvoa. Tämä vaatii kertomiskulttuuria. Tässä mielessä Dawkinsin näkemys siitä että uskonto pitäisi sisällään levittämiskeinonsa, kannustimen toistumiseen, ja helppomuistisuus näyttävät jopa joltain joka kuvaisi uskontoa erinomaisesti. Uskonto on siis yleistä koska se on helppoa muistaa ja se levittää itseään kannustamalla uskosta kertomiseen. Kontaminaatiota on, eikä sen vähättely selvästi näytä kovin uskottavalta edes uskovaisille - tai Puolimatkalle itselleenkään - kun asiaa katsotaan vähänkään laajemmasta perspektiivistä.

Kun tämän tajuaa, on selvää että vaikka Puolimatka ei suoraan esitä ajavansa yhtenäiskulttuuria, niin käytännössä hänen ehdottamansa keskusteleva malli on rakennettu siten että se kannustaa rakentamaan ihmisten ajattelua Jumalamyönteisen yhtenäiskulttuurin suuntaan ; Se että julistuksellisuuden ja ryhmäpaineen olemassaolot kiistetään ja peitellään sanamäärittelyillä keskusteluksi ja yhdessäoloksi, ei ole yksinkertaisesti jotain jota vastuullinen ja tieteellisesti perustellulla pohjalla oleva henkilö tekisi. Se, joka väittää että Puolimatka ei edustaisi ID:läisten Wedge -strategiaa on tämän valossa reflektoinut Puolimatkan sanomaa pinnallisesti eikä tätä mieltä oleva selkeästikään tiedosta Puolimatkan piilotettuja alkuoletuksia tai hyväksy niitä oletuksiksi (vaan määrittää ne perususkomuksiksi) ja käyttää niitä tämän jälkeen niin kuin ei tiedostaisi niiden olevan maailmankuvallisia perusoletuksia.

The power of No

2012-02-01T18:35:00.012+02:00

"Kun kysyin: "Saanko, Jos kannan vinttiin sen lipaston?" / Hän kielsi, koska kaadoin pihaltamme väärät puut. / Tämä siveys, se ei johdu vain siitä, että toimin omin päin. / Mutta se nyt kaikki vain on kivaa, mitä naiset inhoaa."
(Absoluuttinen nollapiste, "Vihkikaava ja käytäntö")

"Kaikki rakastavat Raymondia" -sarjassa on jakso nimellä "The Power of No" joka kertoo seksuaalisen kieltäytymisen vallasta. Tässä Raymond kieltäytyy seksistä kerran ja huomaa miten Debra on tämän jälkeen huomaavaisempi ja seksuaalisesti flirttailevampi hänelle. Kiukustumisen sijasta hän onkin siis entistä ystävällisempi. Raymond saa myös ottaa osaa tavallista enemmän huvituksiin ja saa esimerkiksi lupaa lähteä golfaamaan. Raymond näkee tilanteen siten että "Ei" muuttaa asiat "Kylläksi". Seksiäkin olisi luvassa peräti useammin kuin tavallisesti. Samaan aikaan Debra vaikuttaa ystäviensä kesken pettyneemmältä, koska hän ajattelee että kieltäytymisen syynä on se että hänessä on jokin vika, ulkonäöllinen tai käytöksellinen. Tämä johtaa jopa kinasteluun, jossa korostuu se, että Raymond on tottunut siihen että pyytää seksiä eikä saa. Debralle tämä taas on arka asia. Nainen saa sanoa kyllä tai ei, ja mies saa vain osoittaa aktiivisuuttaan. Ja näin naisesta tulee seksin portinvartija, jolla on kaikki päätäntävalta. Että mies on jotenkin ilkeä ja naista alentava jos kieltäytyy ja tämä sama kieltäytyminen kuitenkin nähdään naisen perusoikeudeksi.

Henry Laasanen esittää "Naisten seksuaalinen valta" -kirjassa että seksuaalisuuteen liittyy valtaa. Se, joka haluaa vähemmän seksiä edustaa tarjontaa ja haluaminen on kysyntää. Laasanen korostaa että seksuaalista halukkuutta mittaavat tutkimukset näyttävät että tilastollisesti miehet haluavat seksiä useammin (ja myös useamman ihmisen kanssa) kuin naiset, joten hän päättelee että naiset ovat rajoite. Miehen halukkuuus tarjoaa markkinat joilla naiset voivat käydä kauppaa.

Hänen lähestymistapansa on valtapelikeskeinen hieman samaan tapaan kuin Raymondin hahmoilla. Hän lähestyy asiaa biologisilla eroilla. Hän lähtee siitä tunnetusta asiasta että miehen panostus jälkeläisiin on erilaista kuin naisten ; Jo naisen raskausaika ja imettäminen johtaa siihen että naisen panostus yksittäiseen lapseen on erilaista kuin miehen. Siksi naiset panostavat valikointiin ja miehet ovat helpommin seksiin suostuvia ; Riskit ovat oleellisesti erilaiset. Tämän jälkeen hän ottaa seksin vaihtotaloutena. Hän näkee että tästä sukupuolten erilaisesta käyttäytymisestä seuraa se, että naisen seksuaalisuudesta tulee määräävää ja miehen seksuaalisuudesta tulee halpaa. - Tämä johtaa siihen että Laasanen näkee että naisella on paljon seksuaalista valtaa. Ja että tällä voidaan ohjata käyttäytymistä ; Lupaamalla seksiä tai vihjaamalla sen saamisesta voidaan palkita oikeanlaista käyttäytymistä. Hän näkee että tämä johtaa hyvin moninaisiin tuloksiin. Miehet lähtevät sotaan koska heidän panoksensa jälkeläisiin on pienempi ja arvottomampi.

Laasasen näkökulma on se, että ero on samaa kuin epätasa-arvo. Tämä on hyvin mielenkiintoinen kannanotto, koska hän vetoaa biologisiin eroihin jolloin moni käyttää samassa tilanteessa luontevasti ns. luonnollisuuargumentaatiota jonka kautta tästä biologisesta tilasta tulisi "oikea luonnonjärjestys". Laasanen ei kuitenkaan tee tätä ns. naturalistista virhepäätelmää, vaan näkee että asioita olisi otettava kontrolliin yhteiskunnallisesti. Tämä on tietysti sekin ensi sijassa arvovalinta. Laasanen kiinnittää huomiota esimerkiksi miesten syrjäytymisen suureen määrään.

Tätä näkemystä vastaan on ollut esimerkiksi Tommi Paalanen ja Aune Karhumäki "Tieteessä Tapahtuu" -lehdessä kirjoitetussa "Vallaton vai valtava halu". Tässä Laasasen esitys nähdään yliyksinkertaistavana. He korostavat asiallisesti myös sitä että Laasasen seksuaalisen vallankäytön mahti näyttää varsin rajalliselta. "90 % miehistä löytää kumppanin jossakin elämänsä vaiheessa, mikä on suuri määrä verrattuna moniin muihin eläinlajeihin, joiden pariutumiseen vaikuttaa sosiaalinen hierarkia. Sosiaalisesti heikkotaitoiset, rumat, sairaat tai asenteeltaan vaikeat yksilöt eivät pärjää parinvalinnassa, koska biologiset taipumukset ohjaavat valintoja terveiden, kauniiden ja menestyvien yksilöiden suuntaan. Kysymys ei ole siitä, että naisten seksuaalisen vallan takia rakenteellisesti vääristynyt pariutumisjärjestelmä tuottaisi epäkohdan, vaan siitä, että seksuaalivalinta on olemassa." He myös muistuttavat että Laasasen normatiivinen näkemys epäreiluudesta on virhepäätelmä "Kyseessä on argumenttivirhe, jossa tosiasiaväitteestä johdetaan normatiivinen väite, vaikka nämä kuuluvat eri kategorioihin, eikä niiden välillä ole loogisia vuorovaikutussuhteita." Lisäksi kritiikki huomaa sen, että Laasasen kirja on kulttuurirelativismia. (Tämä ei ole ehkä kritiikkiä mutta tärkeä huomio jälkeenpäin kirjoittamani kannalta.)

Toki jotkut kritiikin argumentit näyttävät menevän hieman ohi.

Esimerkiksi näkemykset joissa koko markkina-arvoteorian käyttökelpoisuuden hyväksymiseen kohdistetut argumentit kuten
1: "Seksuaalinen halu ei ole kuitenkaan perustarpeiden tyydyttämiseen tähtäävää toimintaa, kuten esimerkiksi ruokahalu. Emme voi korvata seksuaalisesti kiihottavaa henkilöä kenellä tahansa henkilöllä, kuten nälän yllättäessä voimme tehdä ravinnon suhteen." Markkinavaihdantaa kun voidaan harjoittaa muunakin kuin perustarpeena. Seksuaalinen halu on kuitenkin osa monien ihmisten elämää, joten sitä voidaan pitää haluna joka on vähintään yhtä merkittävä kuin halu kerätä pokemonkortteja lapsena.
2: "Myös seksiakti nähdään vaihtotilanteena, jossa henkilöt vaihtavat palveluksia, kosketuksia ja nautintoa toistensa kanssa. Seksiakti on kuitenkin mahdollista nähdä leikin kaltaisena tapahtumana, josta syntyvä nautinto on toiminnan sisäinen ominaisuus, ei vaihdettava ulkoinen hyödyke. Aivan kuten leikistä saatava ilo on osa itse leikkiä, on nautinto osa seksiä. Tällöin nautinto syntyy yhdessä tekemisestä, eikä ole irrallinen hyödyke, jota voidaan käyttää vaihdossa." Tässä sekoittuu sisäinen taso ja ulkoinen taso. Sisäisellä tasolla leikkinäkemys voi olla hyvinkin totta. Ulkoisella tasolla seksiä ei kuitenkaan harjoiteta kenen kanssa tahansa. Lisäksi seksi on jotain joka vaatii sukupuolielimistöjen käyttämistä tavalla joka vaikeuttaa jaettavuutta. Rajoitteita on jo yksin aika ja mahdollisten palvelusten määrä. Tässä mielessä vaikka sukupuolielimet eivät "kulu käytössä" eli yhden kanssa harjoitettu seksi ei ole mikään este muille sukupuolisuhteille, se on kuitenkin jossain määrin hidaste. Ja ennen kaikkea suurin rajoite on juuri tuo Raymondissa mainittu "Power of No". Tämä on tärkeä mekanismi, joka lienee jäänyt huomioimatta koska kriitikot ihmettelevät että mikä on se mekanismi joka antaa naisille sen vallan ; He näkevät vain lupauksen ja vihjailun seksistä.

Näkisin että vaihtotalous selittää osan tilanteesta. Sen ylipainottaminen on virhe, ja tästä Laasasta voi moittia.

On selvää että huomaavaisuus johtaa seksiin. On selvää että "eillä" on valtaa. On selvää että naiset jotka käyvät rokkareissa ovat seksimarkkinoilta pois, koska naisten vapautuminen on johtanut siihen että he voivat nyt "tavoitella useampaa alfaurosta". Näin ollen naisten vapautuminen on lisännyt helposti "alfaurosten kysyntää", koska seksuaalivalinta johtaa heidän käytöstään siten että he eivät suinkaan "pane rinnakkain sekä tassukkaa että rokkitähteä". He voivat tavoitella samanaikaisesti useampaa "alfaurosta".

Laasasen näkemys seksuaalimaailmasta näyttää kuitenkin varsin omituiselta. Hän katsoo että naisten valta on se, joka ohjaa esimerkiksi yksiavioisuuteen. Hän näkee että on paljon syrjäytyviä "alemman tason miehiä" koska naiset suosivat menestyneitä rikkaita "ylemmän tason miehiä". Laasanen siis puhuu arkikielisesti "alfauroksista" ja muista. Samanaikaisesti Laasanen muistuttaa että "ällösetäkulttuuri" on naisten keino rajoittaa miesten seksuaalisuutta. Näiden alfaurosten seksuaalisuuteen ei saisi puuttua, koska ongelmana on naisvalta.

Olen tässä kohden hieman huvittunut, koska tosiasiassahan nimenomaan vaihtoteorialla tarkastellen tilanne alfaurosten ja betaurosten kanssa tuottaa mielenkiintoisia ajatuksia. Hännikäisen "ilman" kirja kun nostaa esiin sen, että naisten liberalisoituminen on johtanut nimenomaan siihen että seksuaalisuuden toteuttamisessa onnistuminen on epätasapainoistunut ; Naiset ovat ikään kuin vapautuneet tavoittelemaan unelmaansa eli "hakemaan alfauroksia", jolloin tilanne on se, että naiset saavat kohtuu varmasti onnistumiskokemuksia, ja miehissä taas on "superonnistujia" ja "superepäonnistujia" enemmän.

Näin ollen naiset saavat useammin jonkinlaisia myönteisiä kokemuksia kun taas miehillä on riskejä. (Joissa voi voittaa tai hävitä ; Osa saa lukuisia myönteisiä kokemuksia ja osa ei yhtäkään.) Muut voivat lohduttautua sillä että naiset saavat myös epäonnistumiskokemuksia kun suosiosta on kamppailtava ja myös alfamiehet ovat vapaassa kulttuurissa - ja riskinä on että he ovat halukkaita vaihtamaan. Voidaankin nähdä että "sitoutumiskammo" on osittain liitettävä siihen tilanteeseen että alfauros kokee että hänellä on koko valinnankirjo näkemättä. Jos taas on "hyvin heikosti suosittu", on huomattavasti vaikeampaa kieltäytyä koska kieltäytyminen voi tarkoittaa myös "pysyvämpää eitä".

90% onkin erittäin hyvä onnistuminen - luultavasti kiitos avioliittoinstituution!

Tällöin nouseekin esiin se, että Laasasen "ällösetäkulttuurin" puolustaminen näyttää yhtä omituiselta (samoista syistä) kuin miksi Hamilosta on kummallista että Hännikäiselle naureskelevat samat ryhmät jotka ovat innoissaan kun joku "ällösetä" jää kiinni. "Hännikäinenhän kaltaisineen jää ilman juuri siksi, että Ilkka Kanervan, Sauli Niinistön ja Matti Vanhasen kaltaiset menestyvät miehet tulevat Hännikäisen ikäluokkien seksi- ja parisuhdemarkkinoille." Tämä tarkoittaakin sitä että "Ällösedät" ovat ne jotka ovat yksiä jotka ovat hyvin haluttuja ja joista on kilpailua ja taistelua. ~ Tämän huomion jälkeen avioliitto näyttääkin enemmän nimenomaan maskuliiniselta järjestelmältä jossa ajetaan niiden miesten asiaa jotka eivät ole alfauroksia. Avioliitto sitoo, jolloin täysin yksiavioisuutta toteuttavassa yhteiskunnassa alfaurokset voivat yhä päästä nopeammin naimisiin, mutta samalla valinnantila kapenee naisillakin jolloin he valikoivat niitä "betauroksia". Avioliitto ei siis olekaan pääsääntöisesti naisten valtakeino jolla he rajoittavat miehiä yksiavioisemmaksi (Eli Laasasesta kohti naisten luontaista mutta miehelle epäluontaista seksuaalisuusmallia.) Vaan avioliitto on ensisijassa jokin joka rajoittaa naisten alfaurostenhakuintoa.

Laasanen, jonka näkökulma perustuu sukupuolisuuden biologian ja kulttuurirelativismin liittoon ajattelee tietysti että miesten seksuaalisuuden vapauttaminen olisi ratkaisu. Epätasa-arvo johtuukin siitä että markkinat eivät olisi vapaat, ja että markkinatalouden näkymätön käsi -teorian kaltainen konsepti pitäisi sen jälkeen kaikesta huolen. Valitettavasti tilanne näyttää kuitenkin siltä että Laasasen lääke, miesten seksuaalisuuden vapauttaminen ja naisvallaksi nähdyn avioliittoinstituution vähentäminen johtaa nimenomaan siihen että "oiretta yritetään parantaa sairaudella" (jos tilanteen siis näkee ongelmallisena tai epäoikeudenmukaisena.)

Kirjoittajaa huvittaa tilanne ; Tätä on herkullista ajatella jo senkin vuoksi että hyvin moni taho inhoaa tämänlaisia huomioita. Patriarkaatin pahuus, avioliittoinstituution kannattaminen ja naisten ja alfaurosten seksuaalisen vallankeskittymän huomioiminen samanaikaisesti sotii niin kaikkia vallitsevia leirejä vastaan. Jos kannatat yhtä, on leiri vastaan toisia osasia. Tätä kombinaatiota on hauskaa kannattaa jo ihan tämänkin vuoksi. Teorialla on ehdottomasti paras trollausarvo, ilman että se olisi kuitenkaan varsinaisesti epärationaalinen tai tieteenvastainen.

Dementiatesti

2012-02-01T00:15:00.006+02:00

Olen miettinyt jossain määrin elämistä ja kuolemista. Yhtenä syynä on se, että elän kuolleiden kanssa. Olen jo ylittänyt en vaiheen, että minun ei enää lainkaan tarvitse uskoa tuonpuoleiseen tai kummituksiin, koska he uskovat minuun!

Olen aivan varma, että talossamme kummittelee ja että minua ympäröi jonkinlainen poltergeistilmiö. Sellainen joka käy puremassa hieman leipääni. Sellainen joka lennättää leipiäni toisiin huoneisiin (mahdollisesti kerran puraistuna). Sellainen joka käy laittamassa kahvinkeitintäni päälle tai pois. Sellainen joka lennättää avaimia pois minun taskuistani mutta ei puolison. Olen kokoenut tätä jo lapsesta asti ; Milloin oli hansikkaat hukassa ja milloin kaulaliina. Olen onnistunut kerran jopa hukkaamaan kengät. Poltergeist on siis ollut aina riesanani.

Ymmärrätte varmasti että tämänlainen ajatus saa minut, paitsi kokemaan ikuisen elämän kokemuksia, myös muistuttavat vakavasti siitä maalliisemmasta selityksestä että minulla on yksinkertaisesti kammottavan huono muisti. Olen siis jonkinlainen nuoruusiän dementian ilmentymä.

Jotkut skeptikot heiluttavat Humen nimeä ja okhamin partaveitsen periaatetta ja väittävät että poltergeisttarinani olisi epätodennäköisempi kuin huonomuistisuus. Mutta he ovat hulluja. En sano näin häijyyttäni. Sanon näin, koska pidän tämänlaista loukkaavana ; He käyvät persoonaani vastaan ja syyttävät minua hajamieliseksi. Ja ainut keinoni jolla voin puolustautua on kutsua heitä mielihajaisiksi.

Mutta otan tämän vaihtoehdon kuitenkin pienessä määrin huomioon. Siksi olenkin kehittänyt itselleni herttaisen dementiatestin, jonka näen hyvin tehokkaana ja miellyttävänä. Jos tämän laittaisi Niksi-Pirkkaan ja se julkaistaisiin, uskoisin että maailmasta tulisi parempi ja lämminhenkisempi paikka.

Dementiatestini toimii monenlaisiin muistihäiriöihin. - Ja jossain määrin se voidaan liittää jopa masennuksen käsittelyynkin. - Se menee siten, että ensin joku ilta leivot piirakan. Sitten myrkytät sen. Kun sitten seuraavana aamuna heräät, niin näet sen herkullisen piirakan. Kun sinun tekee mieli syödä sitä, muistat kuitenkin että se on myrkytetty. Sitten et syö sitä. Paitsi jos dementiasi on liian paha (tai et masennuksissasi jaksa välittää). Silloinkin asiat ovat kannaltasi ihanaisesti, sillä viimeisenä elinpäivänäsi saat maukasta yllätyspiirakkaa!

Tämä viaton ja skeptinen suunnitelmani on siis täydellinen inhimillisen mielenterveystyön ja diagnostiikan helmi! Tarvitsenkin sen täyteen toteuttamiseen enää sellaista myrkkyä joka tehoaa haamuihin, kummituksiin ja poltergeisteihin.

Tyttöjenkesyttäjät

2012-02-01T00:02:00.007+02:00

Jos katsotaan pintapuolisesti, "Peter Pan" on hyvin samantapainen kuin "Twilight". Molemmissa päähenkilönä on poika/mies joka pysyy ikuisesti nuorena ja joka livahtelee nuorten tyttöjen huoneisiin. (Ei sillä että paheksuisin ; Olen itse elänyt tämänlaista elämää lukuunottamatta sitä ikuista elämää. Ja rehellisesti sanoen ilman niitä tyttöjä. Ja koska olen pitkä mutta kömpelö riisitikku sen livahtelemisenkin kanssa on aina ollut vähän niin ja näin. Mutta siis nämä tosiseikat lukuunottamatta olen elänyt ihan samanlaista elämää!)

Sekä Peter Panissa että Edward Cullenissa voidaan nähdä jopa stereotyyppistä mieskuvaa ; Jokin kulttuurissamme pitää miehiä jotenkin typeränä jopa siinä määrin että tätä pidetään odotuksenmukaisena käytöksenä. "Pojat ovat poikia - ja niin ovat monet keski-ikäiset miehetkin." -lausuman hengessä.

Tilanne on sama, mutta hahmot tuovat sentään kontrastia suhtautumisessaan. Peter Pan nähdään aseksuaalisena lapsuutena ja Edward taas kuvataan vaarallisuuteen asti seksuaalisena olentona, jopa saalistajana. Peter Pan edustaa ikuista elämää lapsena pysymisen kautta. Edward Cullen edustaa ikuista elämää kuolleena pysymisen kautta. Ei ole ihme että vain jälkimmäinen päätyi naimisiin.

Ei se lähtökohta, vaan se lopputulos

2012-01-31T23:25:00.013+02:00

"Ihmisen sydämellä on rasittava taipumus leimata kohtaloksi vain sellainen, mikä murskaa sen. Myös onnellisuus on omalla tavallaan vailla mieltä, sillä sekin on väistämätöntä. Moderni ihminen lukee sen kuitenkin ansiokseen, paitsi silloin kun se jää häneltä huomaamatta."
(Albert Camus, "Sisyfoksen myytti")

Länsimaisen ajattelun eräs peruspiirre on se, että lähdetään liikenteelle tyhjästä. Oletetaan ikään kuin Okhamin partaveistä käyttäen maailma jossa olemassaolo on perusteltava. Tällöin lopputuloksesta tulee helposti se, että joudutaan vastaamaan kysymykseen "miksi on jotain eikä ei mitään" ; Premissointi johtaa siihen että tyhjä ei tarvitsisi selitystä mutta täysi tarvitsee.

Tätä periaatetta onkin sitten käytetty ahkerasti. Esimerkiksi Descartes lähti äärimmäisestä epäilystä ja hänen cogito -oivalluksensa oli jotain jota ei voitu epäillä. Tästä hän jatkoi eteenpäin ja päätyi lopulta (kehäpäätelmäisesti mutta kuitenkin) ajattelemaan äärimmäisen epäilyn sijasta juuri sen vastakohtaa ; Hän uskoi kaikkeen koska Jumala antoi luotettavat aistit ja nämä aistit kertoivat hänelle Jumalan olemassaolon. Äärimmäisestä epäilystä mentiin äärimmäiseen varmuuteen. On hyvä huomata että lähtökohtaa ei pidä sekoittaa lopulliseen tilaan.

Tämänlaista on nimittäin helppo tehdä. On varsin tavallista että perustelija elää presuppositionistisessa maailmassa, jossa hän on ennalta päättänyt jonkin olemassaolon ja koherentisoi asiat tämän ympärille. Tällöin käy helposti niin että lähtökohdan tunteminen johtaa vääristyneeseen käsitykseen lopputilanteesta. Tämä on ajatuksellisesti yhtä väärin kuin väittää että Descartes rypi paranoidissa ääriepäilyssä ja ajautui skeptisyydessään kaiken tiedon kiistämiseen. Eli aivan hirveän väärin.

Kun muistaa tämän on helppoa katsoa eksistentialismin ja siihen vivahtavien maailmankuvien kohtaloa. Ne nimittäin nähdään tyypillisesti nimenomaan siten että otetaan lähtökohta ja sitten unohdetaan käydä se päättelyketju loppuun asti. Näin saadaan rakennettua kenties tunnetuin mutta samalla vääristynein maailmankatsomuksen teoria. (Tämän sanon siitä huolimatta että en koe olevani eksistentialisti.)
1: Albert Camus itsemurhalausuntoineen. Hänhän piti itsemurhan tekemistä perustavana kysymyksenä joka määrittää koko elämän. Hän viitaa absurdin kestämiseen ja elämisen mahdollisesti rankkaankin sankarillisuuteen. Tämä muistuttaa siitä että jo valinta elää pitää sisällään paljon arvoja, kannanotto olla tekemättä itsemurhaa kertoo siitä että elämässä on jotain merkitystä. Itsemurha poistaa valitsemisen, joten elossaoleva esittää että valinnoissa on takana järkeä. Näin itsemurhalähtökohta ei johdakaan itsetuhoisuuteen vaan pikemmnkin sen vastakohtaan.
2: Sartren eksistentialistinen ahdistus. Sartren kokemusmaailmassa Jumalaan liittyy käsityksiä. Tästä luopuja ei kykene eroamaan tästä, vaan hän aistii ikään kuin Jumalan poissaolon merkityksen. Tämä voi olla raju kokemus, jossa pelkona on arvotyhjiö. Mutta jo ahdistuksen tunne itsessään on referenssi siihen että asioilla on väliä. Merkitys ei puutu, vaikka Jumala puuttuisi. Epämiellyttävä totuus värittää sekin merkitysmaailmaa. Ja kun ihminen tajuaa että hänen omilla valinnoillaan on merkitystä hänelle itselleen, hän kykenee nousemaan oman elämänsä sankariksi, itsensä Jumalaksi. Kun ihminen toteuttaa omaa tahtoaan, hän sekä normittaa että tottelee. Merkitys on tässä vaiheessa voimakas, kaikenkattava ja koettu eikä ulkoaopittu. Se on myös oma koska sitä ei ole lainattu toisilta, jolloin on matkija, vaan se on luotu itse.
3: Heideggerin kuolemakeskeisyys. Esimerkiksi Heideggerin kautta eksistentialismiin saadaan mukaan se, että vaikka oman kuolevaisuuden kohtaaminen on ahdistava kokemus ja kenties ihmisen tärkein merkityksen kokemisen hetki, niin on myös muita eksistentiaalisen peruskokemuksen tarjoavia tilanteita. Ja nämä voivat olla hyvinkin iloisia ; Itse asiassa nämä ovat juuri niitä iloisia hetkiä joiden kautta ihminen kokee elämänsä elämisen arvoisena siitä huolimatta että elämä on väliaikainen ja kuolema väistämätön.
4: Nietzsche puhui Jumalan kuolemasta ja siitä että ihmisten asennemaailma rapisee kohti laiskanpulskeaa kärsimyksenvälttämistä jossa keskiössä on helpot ja vaivattomat huvit jotka ovat etupäässä passivisia, ne ylläpitävät elämää mutta eivät kehitä sitä. Tätä halpaa hedonismia, nihilismiä, vastaan Nietzsche kuitenkin taisteli ja hänen yli-ihmisensä oli ahkera ja kova, tämänlaisen hedonistin vastakohta.

Onkin tärkeää huomata, että eksistentialismi tekee itse asiassa hyvää filosofiaa osittain juuri sen kautta että niiden lähtökohta on jokin joka ohitetaan matkan varrella vääränä. Näin on ensin otettu yksi vaihtoehto ja sitä kritisoidaan niin että näyttää perustellulta olla erimielinen. Näin sen automaattinen vaihtoehto saa arvoa ja uskottavuutta. (Elämä-kuolema / merkityksetön-merkityksellinen ovat "binaarisia" ; Jos elämää on vain vähän ja huonoa, se on silti elämää. Näin ajatellen tässä ei tehdä väärää dikotomiaa ja on perusteltua puhua automaattisista vaihtoehdoista.)

Hengellisten kätkemä

2012-01-31T19:26:00.012+02:00

Aikaisemmin kirjoitin siitä, miten homoseksuaalisuuskeskustelu on käytännössä pelkästään uskonnollista. (Ja miten sekulaarin tavan kautta asian lähestyminen johtaa siihen että uskovaiset alkavat selittämään siitä miten uskonnollisilla argumenteille on annettava tilaa eikä niitä saa totaalisensuroida.) "Tämä päivä" -blogissa taas käsiteltiin otsikkoa "Maallinen vastustus sukupuolineutraalille avioliitolle" jossa ei ollut mainittu sellaisia sanoja kuin uskonto tai Jumala tai Raamattu. Jutun kautta moititaan monia sellaisia maallisiksi määriteltyjä argumentteja kuten "Homoseksuaalisuus on luonnotonta / luonnonvastaista" ja näytetään miten ne ovat huonoja argumentteja.

Tämä voisi vihjata että olisin ollut totaalisen väärässä ; Sekulaaria homoseksuaalisuuskeskustelua käydään, sen argumentit ovat vain huonoja. Huonous ja olemassaolo ovat eri asioita. (Voidaan jopa sanoa että jos kiistän argumenttimaailman siksi että pidän niitä huonona niin näen myös uskonnolliset argumentit samasta aiheesta nekin siten että ne ovat lähemmässä tarkastelussa varsin heikkoja, eli niitäkään ei olisi keskustelukentässä? On selvää että tämänlaiseen en taipuisi, kun peräti väitän että uskonnollisuus on läpitunkenut koko aiheen...)

Kuitenkin juuri mitään erimielisyyttä ei ole. Tämä selviää jo lyhyessä kommenttienvaihdossa jota kyseisessä viestissä käytiin. Esitin että nämä esitetyt argumentit ovat nimenomaan uskonnollisia argumentteja. "Minun nähdäkseni joka ikinen näistä perusteluista on nimenomaan uskonnollinen. Ne eivät toki ole eksplisiittisesti uskonnollisia, mutta ne ovat - kuten näytät - järjettömiä jos niitä katsotaan yhtään uskonnollisen kontekstin ulkopuolelta. Esimerkiksi "Luonnollisuus" on vain tapa kätkeä, implisitisoida, vanha sanonta "Luomakunta" ja "Jumalan luoma maailmanjärjestys". Kun homous kielletään Raamatussa, niin se on luonnonjärjestystä vastaan vaikka kaikki maailman sorsat olisi kuinka homoja. Homoseksuaalisuuden lisääntyminen nähdään ongelmana koska se redusoituu siihen samaan "luomisjärjestykseen". Avio-oikeuden laajeneminen nähdään ongelmana samaa kautta. Ja jos tavallinen perhe liitetään samaan ryhmään homoseksuaalisuuden kanssa, ryvettyy siinä koko perhekonsepti ja ihmiset etääntyvät siitä Jumalan hyvästä luonnonjärjestyksestä." ... "Kannatan yleensä ns. hyväntahtoisuuden periaatetta, jossa jos joku esittää jotain omituista ja ristiriitaista, niin ajattelen että se johtuu jostain muusta. Että ihmiset ovat perustaltaan kohtuu järkeviä, eli heidän ajattelussaan on esimerkiksi mukana jotain piilo-oletuksia. Tämä on etenkin nykyajan uskonnollisuudessa tärkeää koska piilottelu on enemmän sääntö kuin poikkeus." ... "Itse en suoraan sanoen ole vielä tähän päivään törmänyt maalliseen logiikkaan perustuvaa homoseksuaalisuuden vastustamisargumentaatiota. Maallista kieltä käyttää toki monikin argumentti. Esimerkiksi sinä esittelit näistä monta. En kuitenkaan pitäisi niistä ainuttakaan maallisena perusteluna sanan täydessä merkityksessä ; Ilman implisiittistä teologista maailmankuvaa ne jäävät ontoiksi ja epäloogisiksi typerihtimisiksi."

Taustalla on ajatus siitä että kun takana on koherentti kristillinen maailmankuva, tajutaan että sekulaarien käyttämä sana "luonnollinen" on aivan eri kuin mitä tämä "luonnollinen" on tässä homoseksuaalisuusargumentissa. Itse asiassa tämä on jotain jonka tajuaminen on jotain joka vaaditaan jotta uskonnollisuusilmiöstä kulttuurissamme tällä hetkellä voisi ymmärtää oikein mitään.

Uskonnollisuus ei nimittäin esiinny monestikaan rehellisesti, suoraa ja avoimesti. Sen sijaan sen strategiat perustuvat erilaisiin kätkentöihin. Tästä aiheesta kirjoitin hieman aiemmin. Nyt muistutan lähinnä siitä, että esimerkiksi "Mahdollisuus Muutokseen" -kampanjan näkyvin osa ei maininnut uskontoa nimeltä ja jopa sen kanava oli kätketty ; Sen sijan että oltaisiin puhuttu TV7 -kanavasta sillä nimellä jolla ihmiset sen muistavat ja jonka kautta he olisivat suoraan tajunneet että kyseessä on uskonnollinen toiminta, he saivat tiedon käytännössä vasta kun kirja on jo tullut kotiin. (Tämä on sinällään merkityksellistä että esimerkiksi minä sain kampanjan tiimoilta käynnin kotioven taakse, muutaman puhelinsoiton ja muutakin, esimerkiksi sävyltään uskonnollisen joulukortin. Ilmaiskirjan lisäksi olen siis saanut muutakin ilmaista julistustoimintaa. Kyseessä oli siis tavallaan nimen rekisteriinanto, jonka luonne jäi mainoksen kautta avoimeksi ja tuli selväksi vasta kun tuote oli jo kotona. Olen päättänyt että omalla kohdallani tämä asia ei haittaa minua vaan että koen sen huvittavana.)

Strategianvalinta on tavallaan hyvin ymmärrettävä. Uskonnollisella julistamisella on jo sanana negatiivisia konnotaatioita. Samoin kulttuurinmuutos kokee uskonnollisen mielipiteenesittämisen lähinnä häiritsevänä henkilökohtaisuuksiin puuttumisena, mestarointina. Näin sanalle on tullut negatiivisia konnotaatioita. Lisäksi yhteiskunta on maallistunut, jolloin uskonnollisella aiheella ja lähestymiskannalla ei ole erityistä valta-asemaa, vaan sitä pidetään lähinnä "pienten piirien juttuna", jotain josta on päätetty että sitä saa olla vaikka itse ei tykätäkään. Tämä tuo tilanteen siihen että jos uskonnollinen julistava toiminta jää pelkäksi henkilökohtaiseksi arvokannanotoksi, ei se tuota esimerkiksi käännynnäisiä, eikä argumentit muutenkaan aikaansaa yhteiskunnallisten lakien suojelua tai vastustamista. Ja kun ihminen esittää ääneen argumentteja esimerkiksi homoseksuaalien avioliiton puolesta tai vastaan, hän kuitenkin jossain määrin aina tekee perustelun siksi että "miksi minä olen tätä mieltä ja kenties muidenkin kannattaisi."

Uskonnollisen kielen suora esilletuominen on luonteeltaan tunnettua ja irrelevanttia. Käännytettävä, käännyttyvä ja mieltään muuttava ihminen vaatii kuitenkin usein sitä että asiaa lähestytään juuri hänen kannaltaan ; Myös vakuuttajalta halutaan paitsi kuulla se miksi hän on jotain tiettyä mieltä, myös ja ennen kaikkea kuulla "miksi ihmeessä minun (muka) tulisi vaihtaa kantaani." Tälle tasolle erillinen ja eiomakohtainen uskonnollinen kielenkäyttö ei ylety. Näin ollen on luontevaa vaihtaa suoran uskonnolliset termit kuten "(Jumalan) Luomisjärjestys (jonka rikkominen on syntiä)" sellaisiin sanoihin kuin "epäluonnollisuus (lue perversio)". Näin uskonnoissa käytetäänkin yllättävän paljon "psykohömppäpuhetta" joka värittää yhteiskuntaamme muutenkin ; Syynä on se että medikalisoitunut yhteiskuntamme arvostaa psykologista kulmaa, joten on luontevaa valjastaa tämä keinona omalle asialle.

Valitettavasti tässä ei kuitenkaan tapahdu sitä että monologi muutettaisiin dialogiksi. Sillä tosiasiassa tässä itse asiassa hämmennetään keskustelukenttää ja huononnetaan asioiden ymmärrettävyyttä. Sillä kun strategiana on se, että napataan pinnallisia sanamuotoja mutta omat konseptit säilyvät ennaltaan, käykin niin että uudelleenmäärittelyn jälkeen ei enää puhutakaan yhteistä kieltä.

Sillä ilmiö seuraa kaavaa "Luomisjärjestys" on käsite johon liittyy tiiviisti konsepteja kuten "Jumala" ja "synti" ; Tätä pidetään uskonnollisena, taikauskoisena ja jonain henkilökohtaisena vakaumusasiana jota ei voida laventaa. Termillä on leimallinen alakulttiiristigma ja sitä suvaitaan, eli sen annetaan olla olemassa, mutta tämä argumentaatio ei kuitenkaan vakuuta ihmisiä eikä tunnu heille omalta, joten lausumat jäävät vain jonkun muun ihmisen mielipiteenilmauksiksi joista huolimatta ollaan sitä omaa mieltä. Sen sijaan suosittu maallinen puheenparsi käyttää "luonnollisuutta" ja mahdollisesti koristaa sitä "mielenterveyden" käsitteellä. Näitä kuunnellaan ja niiden sanamuotojen seurauksena ihmiset myös muuttavat käyttäytymistään. -> Uskovaisen on selvästi äärimmäisen houkuttelevaa siirtää luomisjärjestys -konsepti sellaisenaan sanan "luonnollinen" ja siirtää "synti" -käsitteen sisältö "mielenterveyteen".

Näin voidaan ajatella että uskonnollinen keskutelu on sekularisoitu ja että uskovainen ottaa mukavasti huomioon kuulijan ja lähestyy hänen puheenpartensa ja käsitteidensä kautta. Mutta valitettavasti juuri näin ei tapahdu. Sillä ainut mikä sekularisoituu tässä prosessissa on sanamuodot ; Tämän seurauksena kuulija ja puhuja joutuvat tilanteeseen jossa "toinen puhuu aidasta ja toinen aidanseipäästä". ~ Keskustelu muuttuu ekvivokaatioiden läpitunkevaiksi sananvaihdoksi jossa on paljon sanoja ja mölinää mutta ei juuri ollenkaan aitoa kansasakäymistä tai yhteisesti määritettyjen käsitteiden kautta tehtyä argumentaatiota. ~ Sillä kun uskovainen puhuu luonnollisuudesta ja siitä että homoseksuaalisuus ei ole luonnollista, katsoo sekulaari luontoon ja ihmettelee biologiankirjojensa takaa että "onhan luonnossa tavattu niin pirusti homoseksuaalisuutta." Uskovaiselle tämä luonnon homous on silti "vääränlaista luonnonjärjestystä" koska hänen konseptinsa on uskonnollinen ; Raamattu kieltää homouden joten sorsien ja muiden eläinten homoseksuaaliset taipumukset ovat saatanan vääristymiä.

Jos uskonnollinen puhe ottaisi todella maallisen kulttuurin ja keskustelijan huomioon, hän nimenomaan käyttäisi "luonnollinen" sanaa siinä mielessä missä tämä yleisö sen ymmärtää sen sijaan että vaihtaisi tätä mielensä mukaan. Näin ollen luonnottomuuskysymys ei olisi suoraan arvovalinta vaan olisi ensin katsottava onko niissä sorsissa havaittavissa homoseksuaalisuutta vai ei ja vasta sitten jos ei, niin tämä fakta pohjalla sanottaisiin että "ei esiinny eläimissä eli ei ole luonnollista". Tämän kautta syntyisi ymmärrystä. Uskovaiset eivät tee tätä, vaan lähinnä pakenevat oman terminologian epämiellyttäviä konnotaatioita luullen että "luonnollinen" -sanan positiiviset konnotaatiot riittävät naamioimaan tämän. Mitään tämän kummallisempaa toisen huomioimista tässä ei olekaan takana.

Vastaava ei tietenkään jää pelkästään tähän aihepiiriin.

Kenties vielä tärkeämpi ja useampia ihmisiä koskettava asia on käsitteen "vakaumuksellinen julistaminen" kätkentä. Nykyään kaikki katujulistajatkin osaavat käyttää sanaa "keskustelu" ; Käytännössä kun katujulistaja haluaa keskustella, hän haluaa julistaa. Ja kun hän haluaa jutella kahvikupin ääressä, niin hän haluaa että olet sidottuna kahvin nauttimisen verran siihen pöytään että hän voi selittää innokkaasti siitä miksi Jeesus on Totta. He kokevat että tämä on kommunikaatiota, mutta omissa sekulaareissa käsityksissäni tämänlainen on aivan liian yksisuuntaista että tätä voisi mitenkään pitää minkäänlaisena dialogina tai oikeastaan minään muuna kuin sinä minkä sisällön parhaiten välittää sana "käännyttävä julistaminen". ~ Tämä sananvaito näkyy myös uskonnollisten kouluopetusstrategioissa joissa kouluihin halutaan uskonnollista ja vakaumuksellista julistamista sitä kautta että koululaiset itse avoimesti kertova omasta uskostaan. Kun on tajuttu että vakaumuksen julistaminen ja käännyttäminen osana koulutusjärjestelmää nähdään pahana, on keksitty että on kätevää pitää mielipide ja tavoite ennallaan ja ruveta mestaroimaan sanan pintamuototasolla. Kun "julistus" muutetaan "oman näkemyksen esilletuomiseksi keskustelevassa ympäristössä" ja "käännytys" taas nimetään joksikin joka "kannustaa ihmisiä miettimään omaa maailmankuvaansa ja harkitsemaan sen perusteita" ollaan jo sellaisessa jonka joku saattaakin niellä. Kun sisältöä ei tarvitse miettiä, vaan paketointia, tiedetään että ollaan kätkennän kulttuurin ytimessä.

Ja tietysti lisäksi tämä sana voidaan laittaa myös termin "perinne" taakse. "Opettaja 13.1.2012" -lehti nimittäin pitää sisällään pienen huomautuksen asiaan. Siinä haetaan muutosta koululaitoksen uskonnollisuuteen "Opetushallituksen antamien opetussuunnitelmien perusteiden mukaan eri oppiaineiden opetuksen tulee olla uskonnollisesti tunnustuksetonta. Periaatteessa koulujen tulisi toimia neutraalisti uskonnon suhteen. Kuitenkin OPH pyörtää omat ohjeensa koulun juhlien suhteen, joissa uskontoa saa harjoittaa. Juhlat eivät ole oppiaineita. Ne lasketaan perinteisiin. Uskontoa saa harjoittaa myös päivänavauksissa ja viedä oppilaita kirkkoon, kunhan näistä ilmoitetaan etukäteen huoltajille. Käytännössä koululaitoksemme suojissa elää voimakas evankelisluterilaisen kirkkomme paatos poliitikkojen ja lainsäätäjäviranomaisten siunauksella." Kun uskonnollinen toiminta ja osallistuttaminen ei mene läpi julistamisen ja vakaumuksellisen uskonnonharjoittamisen nimellä, täsmälleen samat rituaalit ja toimet voidaan oikeuttaa kun ne vain nimetään mukavasti "perinteiksi" joita tietysti pitää paitsi kunnioittaa, niin niihin tulee myös osallistua.

Kaiken takana on ajatus siitä että uskonnolliselle toiminnalle ja ennenkaikkea sen ilmenemiselle ja ihmisten käytöksenohjaamiselle ei riitä se, että sitä kunnioitetaan jonain jonkun mielipiteenä. Se vaatii että kun sen piirissä sanotaan jotain, tämä ei jää pelkäksi "olen tätä mieltä" -tasoksi, vaan tämän halutaan ehdottomasti ja kyseenalaistamattomasti olevan myös "ja miksi sinunkin täytyisi olla tätä mieltä" -taso jossa on mahdollisimman vähän tilaa sille "ehkälle" sinne väliin.

Kysymys on massojen ohjaamisesta retorisella tasolla, jossa sisällön epämiellyttävyys ei johda arvojen uudelleenharkintaan vaan siihen että kikkaillaan sanavalinnoilla ja sama paska yritetään syöttää eri paketissa. Minä en sano muuta kuin että "paskasta ei saa konvehtia". (Joka tässä yhteydessä on vain provokatiivisesti ilmaistu lausunto siitä että jos uskonnolliset konseptit siirretään sisällön muuttumatta sekulaariin kulttuuriin ja sen logiikkaan ja termistöön niin ne negatiiviset konnotaatiot joita yritetään paeta siirtyvät automaattisesti mukana. Sekulaariin kieleen siirtyminen tarkoittaa sitä että uskovainen häviää, aivan kuten uskonnolliseen konseptimaailmaan siirtyvä maallinen itselliyyteen viittaava häviää koska hänen näkemyksensä viittaavat eri lähtökohtiin jotka uskonnollinen maailma näkee irrelevantteina.)

Kuvan voi ottaa analogian kautta. Siinä missä sekulaari haluaa ajaa moottoripyörällä mutta uskovainen tarjoaa autoa, kaupan ohittaminen johtaisi tuollaiseen maalaamiseen ja väitteeseen että nyt se olisi moottoripyörä eikä mikään lälläripyörä.

∄ksistenssi ja ∃ssenssi

2012-01-30T18:36:00.014+02:00

Quinen ajatteli uudistaa kirjoituskonetta siten että kysymysmerkki(?) korvattaisiin eksistenssikvanttorilla(∃). Näin ollen kysymyksiä lähestytään olemassaoloväittein ja kvantifioinnein ; Logiikassa eksistenssikvanttori on predikaattilogiikan ilmaisu sille, että on jokin tietynlainen ominaisuus tai suhde joka on totta ainakin yhdelle joukon alkiolle. Eli on olemassa vähintään yksi alkio joka toteuttaa kyseisen ehdon. [∃x P(x) = "on olemassa x siten, että P(x)"]

Quine on jatkanut tästä vielä askeleen eteenpäin. Hänen mukaansa ihmisten täytyy uskoa tapahtumien olemassaoloon jos aikoo kvantifioida niitä. Näin ollen lauseella on astetta voimakkaampi sisältö. Voidaan jopa sanoa että Quinen ajattelu pakottaa logiikan käyttäjän uskomaan asioiden olemassaoloon. Quine siis näkee maailman koostuvan sekä esineistä että tapahtumista tai vähintään että loogikon on tehtävä näin.

Tämä johtaa erikoiseen asiaan esimerkiksi ateismin suhteen. Ateismihan kiistää Jumalan olemassaolon. Olemassaolon kieltokin (∄) tunnetaan predikaattilogiikalla. Ja tämäkin vaatii kvantifiointia. Tässä voisi ensivilkaisulla ajatella olevan jonkinlainen ristiriita. Mutta asian voi nähdä ratkeavan kahta kautta
1: Olemassaolon kielto on todellakin kvantifiointi itsessään. Tietty relaatio kielletään ; Lause jokin x menee alas on kvantifiointia ; Mutta niin on myös lause mikään x ei mene ylös on. Logiikassa kiellon ja myönnon suhde on muutenkin erilainen kuin yleensä ajatellaan ; Kysymys on tavallaan lähinnä merkintätavasta : Logiikka on siitä omituista että siellä olemassaololauseet voidaan kääntää olemassaolemattomuuslauseiksi ja toisinpäin ; "olen olemassa" = "en ole olematta olemassa".
2: Quine on logiikan lisäksi keskittynyt tieteeseen ja hän on painottanut paljon myös sitä, mitä ongelmatilanteessa on korjattava. Hän törmäsi ongelmaan "mitä falsifioida jos ennuste ei toteudu" ja tarjosi tähän ratkaisuksi Duhemin-Quinen teesiä. Koska kumoaminen, falsifiointi, ei perustu verifiointilogiikkaan vaan modus tollens -ajatteluun, voidaankin sanoa että jokainen kumoutuminen tapahtuu juuri siten että ensin oletetaan että tietty asia tai relaatio on olemassa. Ja sitten tämä ei toteudu tosielämässä, jolloin tiedämme että tämä relaatio ei ole totta. Ensin on oletettu ja sitten on kumottu.

Tästä voidaan vetää pieni päätelmä siihen että Quinen ajattelu onkin ongelmallista esimerkiksi fideistiselle teologialle. Fideisti ei usko että Jumalaa ja hänen olemassaoloaan voidaan kvantifioida. Quine jonka mukaan asioiden perustelu on sidoksissa juuri kvantifiointiin johtaakin tavallaan siihen että on paitsi niin että on pakko uskoa asioiden olemassaoloon jos aikoo kvantifioida niitä, niin myös sitä että on pakko kvantifioida asioita jos uskoo niiden olemassaoloon. Ilman tätä Jumalakäsite on tyhjä eikä Jumalaan uskominen itse asiassa tarkoita yhtään mitään. ; Näin ollen Quine voidaan asettaa sellaiseen positivistisen perinteen kannattavaan ideaan (vaikka Quine ei selkeästi ole tyylipuhdas positivisti vaan nojaa tätä tuoreempiin perinteisiin, esimerkiksi fallibilistiseen näkemystapaan) jossa tämänlaiset lausumat eivät ole edes vääriä, ne ovat mielettömiä ja turhia. Quinen maailmassa oli turhia kysymyksiä joiden ajanhaaskaavaa voimaa vastaan voitiin taistella esimerkiksi kirjoituskoneuudistuksin.

On hyvä huomata että teologian lisäksi mukana menee muitakin ajatteluperinteitä ; Mukana menee myös suuri osa eksistentialismia. Tämä voi yllättää sillä eksistentialistit ottavat nimenomaan eksistenssin, olemassaolon, ytimeksi. Heistä essenssi, asiat ja näiden asioiden suhteet ja toiminnot toisiinsa nähden, ovat toissijaisia ; Camuskin esitteli että maakeskisyyden ja aurinkokeskisyyden väliset kinat fysiikassa ovat turhia, ja hänestä oli keskityttävä itsemurhaamisen kautta kysymykseen eksistenssistä ; Moni ihminen oli halukas kuolemaan koska ei nähnyt elämän olevan elämisen arvoista. Camus katsoi että asioiden olemassaolon ja asioiden suhde toisiinsa on pieni asia, kun taas se että elämän kokee merkitykselliseksi on olennaista. Quine olisi ihmetellyt tämänlaista koska sisäinen merkitys ei kovin hyvin tiivisty eksistenssikvanttoreiksi ja relaatioiksi.

Tämä omituisuus sanatasolla aukeaa kun tajuaa että "samankaltaisella termillä voi olla erilaista sisältöä eri kontekstissa" ; Quinen eksistenssi on essenssiä. Quinelle essenssi on ennen eksistenssiä ; Kivi on olemassa vaikka ei tiedosta omaa olemassaoloaan, joten tämänlainen näkökanta on tavallaan ymmärrettävä.

Tämän Quinelaisen asenteen kritiikki keskittyy yleensä siihen että esitetään vain että tunnemaailma on olennainen ja että essenssi olisi kyvytön vastaamaan joihinkin kysymyksiin, eli olisi havaittujen asioiden valossa epäonnistunut. Tunteet ovat vaikka niiden mallintamisen mahdollisuus kielletään. Kuitenkin tämä mallintamisen kieltäminen on näiden kriitikoiden itsensä luoma näkemys. (Väite mahdottomuudesta on väitetty kysymysmerkkipakko jossa eksistenssikvanttorin mahdollisuus kielletään perusoletuksena vaikka tämä ei olekaan väistämätöntä.) Quinelaisesti ajattelevat voivatkin lähteä siitä että sisäinen maailma on sidoksissa emootioihin. Ja tämä taas on psykologian työvälineillä lähestyttävissä ja mallinnettavissa (meillä on järkeä sanoa "on olemassa tunteita" ja sanoa tämän melko kiistattomasti koska meillä on niistä ilmiö jolla on jonkinlainen määritelmä). Mekaanisuudentuntu katoaa tätä kautta esimerkiksi Damasion tapaisten tieteilijä-mallintaja-ajattelijoiden kautta ; Kun eksistenssi tiivistyy emootioihin jotka tiivistyvät adaptiivisiin reaktioihin jotka taas esiintyvät relaatiosuhteessa jossa tietynlaisessa tilanteessa tapahtuu jotain useammin kuin jotain muuta, huomataan että essenssi on perustavanlaatuinen asia ja eksistenssi joko peräti redusoituu tai ainakin päältyy näiden mallien kautta.

Mitä jos kuolen eikä kukaan kerro minulle siitä?

2012-01-30T00:21:00.010+02:00

Televisiosarjojen viimeiset jaksot ovat usein erityisen dramaattisia. Joskus niillä halutaan rakentaa esimerkiksi saada draaman kaari täyteen, purkaa viimeiset juonenkäänteet ja lopettaa. Osa sarjoista on vain lopettanut tarinan etenemisen tarpeen. Tästä tyylipuhdas esimerkki voisi olla vaikkapa "Salaiset kansiot" joissa viimeinen jakso tiivistyy Mulderin ilmoitukseen syistä hallituksen salaliiton takana, UFOmaailmanloppu vuonna 2012 on ikään kuin jokin joka huipentaa x -kansion agenttien etsintärupeaman. Hieman eteerisemmän mutta sarjaan sopivasti loppuu taas "Life", jonka viimeisessä jaksossa saadaan syyllinen selville ja kiinni ja Charlie Crews itse asiassa pääsee jatkamaan elämäänsä jonka viattomana vankilaanjoutuminen oli katkaissut. "Ihmemies MacGyver" taas löytää poikansa ja rahoittuu elämään perhe -elämää, joka selittää miksi aina yhtä äimistyttävä pommien rakentaminen klemmareista ja hikisukista loppuu.

Toiset haluavat sitten tappaa sankarin ; Etenkin poliisisarjoissa lopetus olisi kenties muuten hieman esoteerinen kun viimeisessä jaksossa vain laitettaisiin ovi kiinni eikä jaksossa olisi muuten mitään erikoista. Sankarin kuolema on tavallaan tarinankerronnallinen selitys sarjan päättymiselle. ; Joskus tämä syntyy vahingossa kun edellisen jakson cliffhanger jääkin ratkaisematta. "ALF" päättyy tällä tavalla vahingossa ; Hallitus löytää sarjan ärsyttävän karvaisen avaruusolennon ja ottaa hänet tutkimuksiin. Tarkoituksena oli alunperin pelastaa hänet seuraavan tuotantokauden aluksi, mutta tämä tuotantokausi jäi kokonaan tekemättä.
1: Finaalin ja kuoleman yhdistäminen ei tosin ole muutenkaan mitenkään erityisen syvää symboliikkaa ; Hahmon voi tappaa, koska tätä ei enää tarvita. Ja kuolema on aina draamaa. Siksi esimerkiksi yksi huhutuimmista loppuratkaisuarvauksista "Harry Potterista" oli se, että myös Harry kuolee. Ei kuollut (mutta kävi kuoleman porteilla).

Ja sitten on niitä sarjoja joita haluaisin korostaa. Niissä sankari ei kuole. Mutta kuitenkin johonkin pään pieneen sopukkaan jää kaivelemaan se, että entä jos tässä itse asiassa olisi sittenkin tapahtunut nimenomaan kuolema, tällöin voidaan puhua jonkinlaisesta kätketystä kuolemasta. Näistä esimerkeiksi nostaisin kaksi komediasarjaa. "Kaikki rakastavat Raymondia" ja "Seinfield". (Alla oleellinen juonireferaattina.)
1: "Seinfield" lopettaa sarjan jaksoon jossa sarjan päähenkilöt ovat lento -onnettomuudessa ja päätyvät Lathamiin. Tässä kaupungissa on tiukka moraalikäsitys. Ja hahmot joutuvatkin oikeuden eteen siksi että eivät auta onnettomuuteen joutunutta. Yhtä hahmoista kiinnostaa oma puhelinkeskustelu eikä hän narsismissaan jaksa kiinnittää huomiota koko tapaukseen ja toinen taas ottaa peräti kameran esille jotta voisi ottaa tapausken talteen ja huvitella sen parissa kotonaan ja palata viihdemielessä hetkeen uudestaan ja uudestaan. Kaupunki katsoo tämän hyvin pahana ja syntyy oikeudenkäynti. Tässä vilahtaa useita hahmoja joihin sarjan henkilöt ovat kohdanneet sarjan varrella ja joita he ovat kohdelleet jollain tavalla karusti. Siksi heidät laitetaan vankilaan ja Seinfield jää murehtimaan sitä, mitä hän kuvaa elämänsä kauheimmaksi kokemukseksi. Hän saa aamiaismuroihinsa vain puolet siitä maidosta mihin hän on tottunut.
2: "Kaikki rakastavat Raymondia" taas kertoo siitä miten Raymond joutuu risaleikkaukseen ja sairaanhoitajilla on vaikeuksia saada häntä heräämään nukutuksesta. Tämä järkyttää kaikkia odotushuoneessa siinä vaiheessa olevia valtavasti. Tieto järkyttää kaikkien tavan kokea Raymond. (Ja hänen äitinsä joka oli tässä välissä käymässä WC:ssä ja jonka hysteeristä reaktiota pelätään). Raymondille ei kerrota tästä aluksi mitään. Ihmiset reflektoivat tunteitaan asiasta. Raymondin reaktiot ovat mielenkiintoisia koska ensin hän säikähtää siitä että hänelle ei kerrottu. Koska vaikka nyt ei tapahtunut mitään, niin jos hän olisi oikeasti kuollut eikä kukaan kertoisi tästä hänelle itselleen, niin mitä siitäkin sitten tulisi. Lisäksi häntä kiinnostavat ihmisten reaktiot. Tässä kuvaavaa on se, että hän olettaa melko vähän, mutta että ihmisten reaktiot ovat olleet kovempia. Esimerkiksi vaimonsa Debran hän ajattelee miettimään hautajaisia, lasten hoitamista yksin ja deittaamisen aloittamista. Kaikki ihmiset ovat kiltimpiä Raymondille ja hän kysyykin puolisoltaan että entä jos hän on sittenkin kuollut ja päässyt taivaaseen.

Onkin huvittavaa ajatella että kun Raymond on huolissaan siitä että jos hän kuolee eikä kukaan kerro hänelle, niin juuri tämänlainen tilanne olisi se jolta se näyttäisi. Ja itse asiassa Seinfieldinkin maailma voidaan nähdä tuonpuoleisena. Tarinoiden onnettomuus olisi siis eräänlainen metafora kuolemalle - sarjan henkilöt tarinassa vain unohtivat/olivat tietämättömiä siitä että tämä oli metafora. Tämä taas johtaa miettimään tuonpuoleisasioita. Esimerkiksi asiaa voisi lähestyä kristillisen tematiikan kautta.

Jotta voidaan katsoa mistä on kysymys, voidaan katsoa elämisen arvioinnista. Kreikkalaisten mukaan ihmisen elämässä kuolema oli tärkeä koska sen jälkeen elämää voitiin arvioida kokonaisuutena. Ja sitä ennen se olisi vain vaillinaista. Näin hyvä elämä ja sen arvioiminen olisi aina jälkipolvien tehtävä. Koska kyseiset televisiosarjat ovat loppuneet, voimme pitää jo tätä tilaa jonkinlaisena kuolemisen metaforan metaforana ja lähteä kikkailemaan tästä eteenpäin. (Jos vastaan tulee vaikeuksia, muista toki että kupillinen ganjaa auttaa yleensä tässä vaiheessa.)

Sekä "Seinfieldiä" että "Kaikki rakastavat Raymondia" (sarjana ja kokonaisuutena) yhdistää se, että ne ovat pieniä maailmoja. Niissä ei tapahdu mitään hirvittävän dramaattista. Niiden todellisuutta voi pitää jopa jollain tavalla latistuneena ; Niissä ei ole hirveästi ulottuvuuksia hedonismin ja aivan tavallisten arkitapahtumien ulkopuolella. "Raymondin" (lyhyesti tästä eteenpäin) maailmassa kirkko on jotain jota vältetään jotta voidaan katsoa televisiota ja hankalat aiheet ovat jotain josta soitetaan papille ja vaaditaan häneltä vastaus. Syvällisimmät hetket koetaan ruuan kanssa - kokkaaminen ja ruuanlaittotaidot ja syöminen määrittävät yllättävän paljon sarjan hahmojen asemaa. Molemmissa sarjoissa nostetaan meteliä pienestä ja kisataan kisaa jossa tarjolla on aina vain "pieniä voittoja" jotka eivät käytännössä muuta mitään. Lisäksi Seinfieldin hahmot ovat pikkumaisia. Ja tämä piirre kuvaa myös Raymondia, joka on ihmisenä laiskanpulskea. Yksi olennainen ero on ; "Seinfieldin" sarjan maailma on kylmä. Sarjan henkilöt ovat hedonistisia, narsistisia, toisista välittämättömiä se on pohjimiltaan kyyninen ja kylmähenkinen. "Raymondin" kaikissa hahmoissa on jotain hyvää, sen maailma on pohjimmiltaan romanttinen ja lämminhenkinen.
1: "Seinfieldin" maailman voidaan katsoa kuvaavan "pientä Helvettiä". Koko sarjan synkin idea on se, että vaikka sen hahmot ovat varsin kamalia, heille ei oikeastaan tapahdu koskaan mitään sellaista jota voisi kutsua takaisinmaksuksi tai kompensaatioksi. Tätä kuvannee jo se murhe mikä seuraa siitä että maitoa ei saada muroihin tarpeeksi ; Sitä kuvataan elämän kamalimmaksi kokemukseksi. Sarjan hahmot eivät hyvitä tekemiään pikkuilkeitä tekoja. Mutta pikkuilkeys on kuitenkin otettava esiin ; Sarjan hahmot eivät kuitenkaan tee massamurhia. - Viimeisen jakson oikeudenkäynnissäkin on esimerkiksi nostettu sellaisia tapauksia kuin eräässä jaksossa tapahtunut herkullisen leivän varastaminen ja ahmiminen. Tuntuu kohtuulliselta että teoista vastataan juuri tämänlaisella kompensaatiolla. Myös kuoleminen onnettomuudessa tuntuisi reilulta ; Siihen liittyy aggressiota, väkivaltaa ja muuta vastaavaa.
2: "Raymondin" maailman voidaan katsoa kuvaavan pientä taivasta, jotain jonka hän ansaitsee armosta, ei siksi että olisi onnistunut nousemaan pikkuahneutensa yläpuolelle. Olennaista on se, että myös Raymondin "pieni taivas" oikeutetaan muiden ihmisten reflektioiden kautta ; Se, että Robert musertuu kokemuksesta niin että hänen on vielä tilanteen ratkettuakin vaikeuksia ajaa kotiinsa sen sijaan että valittaisi siitä tavanomaisesta (kuten siitä että Raymond sai syödä hänen herkullisen voileipänsä, jota sitäkin varmasti tapahtui). Tässäkin eudaimonian arvioivat jäljelle jääneet ihmiset. Raymondin kuolemaksi kuviteltava nukutuksesta heräämättömyys taas on passivinen, eiaggressiivinen ja rauhallinen ja kivuton tapa kuolla. Tämäkin tuntuu tilanteeseen sopivalta ja oikeudenmukaiselta.

Tässä tematiikassa voidaankin ottaa avuksi eksistentialismi. Sillä vaikka paratiisin ja viimeisen tuomion henki onkin mukava ottaa tälläisessä hieman leppeämmässä ja positiivisemmassa sävyssä esille, on tällä ajatussuuntauksella kuitenkin silläkin jotain olennaista sanottavaa asiaan. Tällöin siirrytään teologian yleisemmästä oikeudenmukaisuuden käsitteistä henkilökohtaiseen maailmaan.; Tätä kautta eudaimoniasta voidaan nimittäin jatkaa askel individualistin itsereflektion suuntaan. Koska sarjassa reflektoidaan kuolemaa - Sekä Debran romahdus että voileipänaisen suuttumus voidaan nähdä tämänlaisiksi - he itse asiassa tekevät olemassaololle sen, mitä joskus tehdään poissaololle. Eksistentialismin yksi tärkeimmistä ideoistahan on se, että todellinen maailma on yksi asia, mutta se mitä ihminen kokee onkin sitten jotain aivan muuta. Siksi esimerkiksi ihminen joka menee kahvilaan jossa odottaa ystävänsä olevan ja tämä ei ole siellä, hän kokee poissaolon. Normaalisti tämänlaista poissaoloa ei tiedosteta kun ajatellaan vain sitä mikä on läsnä. Ja tässä tapauksessa ihmiset tiedostuivat sen mitä on. Debra oppi siitä miten tärkeä Raymond on siihen heijastaen mitä hänen poissaolonsa tarkoittaisi. (Kahvilassa poissaoleva ystävä voi aiheuttaa huolta tai kiukkua, riippuen varmaaan siitä onko poissaoleva Raymond Barone vai Jerry Seinfield.) Tämä tosiasia ei kuitenkaan kuvannut Raymondia vaan Debraa itseään.

Henkilökohtainen taso muistuttaa siitä miten eksistentialistinen maailma ei käsittele ulkoisesti suuria tai yleistettäviä asioita. Debran reaktio siitä että hän ei ole osannut nähdä Raymondia oikein on hänen oma "pieni helvettinsä". Tämä koskeekin eksitentialismia, etenkin ateistinen eksistentialismia, yleisemminkin. Se nimittäin tarjoaa lähinnä "pieniä taivaita" ja "pieniä helvettejä". Ja ne kaikki tapahtuvat tämänpuoleisessa, eivät tuonpuoleisessa. Eksistentialistisessa maailmankuvassa tapahtumat ovat suhteellisia mutta minuus ei ole. Näin ollen tekomme ovat hyviä ja huonoja vain siinä valossa heijastavatko ne itseämme vai eivät. Näin ollen mikään määrä "pieniä voittoja" tai "pieniä häviöitä" ei määrittele meitä sisäisesti ja rakenna luonnettamme. Eksistentialistisessa maailmassa ei ole minuutta määritteleviä voittoja, vaan minuus määrittelee teot voitoiksi ja tappioiksi. Niillä ei ole ulkoista merkitystä, vaan ainoastaan sisäinen merkitys. Tätä kautta käy helposti niin että suuret tarinat ovat kuolleet. Jäljelle jää pieniä tarinoita, ja ne voivat tarjota vain pieniä taivaita ja pieniä helvettejä.

Tämänlaisen miettiminen onkin tärkeää. Moni ajatteleekin jopa niin että vasta oman kuolevaisuuden käsittäminen (eikä vain tietäminen, vaan ymmärtäminen) saa ihmisen ikään kuin tekemään itselleen ajatuskokeena sen "kuolemanjälkeisarvoistelun" jota kreikkalaiset arvostivat. Ainakin minun kohdallani tässä kohden ei synny mitään hirvittävän dramaattista täydellisyys-katastrofi -ajatuksia. Elämänhaaskauskysymys ja maailmanmuuttamiskysymys ei kohdallani johda mihinkään maailmoja mullistavaan. Minulla on kerrottavanani pieniä tarinoita. Ja niille jotka ovat viehättyneet melodramaattisiin "suuriin kertomuksiin" kerron vain että luultavasti "pienet kertomukset" ovat niitä joita on enemmän. Ja jos tämä tuntuu pahalta, niin kannattaa muistaa että ne pienet tarinat ovat oikeasti riittävän hyviä. Kaikesta huolimatta.

Itse asiassa "Raymondin" maailma antaakin näistä pienistä asioista hyvän opetuksen. Sillä Raymondin kuoleman tuoma stressireaktio tarjoaa Debralle ns. eksistentiaalisen peruskokemuksen. Tämän jälkeen hän ihastelee Raymondin jäätelönsyöntiä vaikka ei halua edes jäätelöä. Ja hän kertoo itkuun loppuen siitä miten hän aikoo seuraavana päivänä viedä lapset tarhaan, käydä kaupassa ja pesulassa. Ja että Raymondin ei tarvitse käydä pesulassa koska hän toisi pesulasta kuitenkin tapansa mukaan jonkun toisen vaatteet. Nämä pienet asiat näyttävät tärkeiltä. Sillä se, että vaatii ja odottaa suuria tarinoita, mahtipontista ylimaallista merkitystä, valtavan suuria asioita, voikin olla juuri se, joka tarkoittaa elämän väheksymistä. Pienten tarinoiden arvostajan elämä on sietämätöntä nautintoa, suurten tarinoiden ystäville elämä latistuu maailmanlopun odotteluksi, tuonpuoleistestiksi ja muutenkin pettymykseksi.

Kirjoittaja toivoo että kun hän kuolee, että asiasta kerrotaan hänelle. Sillä hän ei siedä tietämättömänä olemisesta. Huonokin tieto on parempi kuin ei tietoa ollenkaan. Tässä lohduttaa tietysti se, että jos kuolema on lopullinen, en koe tietämättömyyden tunnetta vaikka kertominen onkin turhaa. Ja jos ei, niin on muistettava se, että kertoja ei ihan varmasti tiedä että en kuule - hänhän tietää vain sen, että en vastaa!

Aivomyrskyn taltuttajat - miten skeptismi on hyväksi luovuudelle

2012-01-29T21:54:00.015+02:00

On tavallista että luovuus nähdään nimenomaan irrationaalisena prosessina ; Näin esimerkiksi sosiaalinen vapaa ja kritiikitön ideoiden ilmaa heittely, "brainstorming", nähdään mukavana, pehmeänä, ihmisille miellyttävänä, hauskana, innostavana, inspiroivana ja ennen kaikkea luovuutta edistävänä keinona. Skeptismi taas nähdään näköalattomana, kovana, kylmänä, ilkeänä ja robottimaisena jossa ei luovuutta ole tippaakaan, vaan kritiikkiä, moitetta ja vastustusta.

Itse asiassa niin moni on tätä mieltä että moni työpaikka pitää kokouksia jonain jossa voidaan myös "brainstormata" ja näin saada aikaan pehmeällä ja mukavalla tavalla tulosta. Luovuustyö ja kehittäminen onkin tätä kautta tiimiytettyä hyvin monessa paikassa. ~ Hyvin monessa työpaikassa ajatellaan että brainstormaus olisi inspiraation ja innovaatioiden äiti.

"The New Yorkerissa" oli artikkeli joka viittasi brainstormingiin ja siitä saatuihin tutkimustuloksiin. Ilmiö ei yksinkertaisesti lisää luovuutta ; Ihmisten intuitio brainstormingin olennaisuudesta on siis väärä. Virhe löytyy esimerkiksi taustassa olevassa oletuksessa jossa ihmiset varoisivat väärien asioiden sanomista ja olisivat ensisijassa tämän vuoksi hiljaa ; "The underlying assumption of brainstorming is that if people are scared of saying the wrong thing, they'll end up saying nothing at all." Sen sijaan aihetta koskevissa monissa tutkimuksissa onkin havaittu aivan päinvastaista "Debate and criticism do not inhibit ideas but, rather, stimulate them relative to every other condition." Nimenomaan väittely ja kriittisyys näyttääkin olevan aktivoiva voima.

Onkin hyvä katsoa asioita nimenomaan vaihteohdottomuuden silmin. Assosiaatiot ovat usein yllättävänkin stereotyyppisiä ; Ihmiset rakentavat nopeasti näkemyksiä ja ovat haluttomia muuttamaan niitä. Assosiaatiot ovat juuri tämän vuoksi helppoja ja nopeita ; Se mikä tulee ensimmäisenä mieleen ei olekaan mitenkään erityisen vaikeaa keksiä. Näin ihmiset rakentavat ennakkokäsityksiä ja niihin liittyviä mielipiteitä ja keksivät helppoja ajatuksia joissa ei ole luovuutta. Tätä ei huomata koska moni ajattelee assosiaation olevan jonkinlainen satunnaisprosessi joka iskee yhteen ties mitä tahansa. Sen sijaan kritiikki vaatii aina sitä että on eri vaihtoehtoja joita punnitaan. Kritiikin läsnäollessa on aina vaihtoehtoja - jopa pahimmassa ja destruktiivisimmassa denialismissa on mukana vaihtoehto "sanottu on totta" ja "sanottu ei ole totta" joista on ikään kuin keskusteltava. Pelkkä "koska minulle tuli idea" pitää sisällään vain yhden vaihtoehdon.

Lisäksi brainstormaukseen liittyy helposti illuusio siitä, että panos on ollut oma, vaikka tosiasiassa sitä onkin ollut vain jonkun toisen idea jota on itse tullut kompanneeksi. Näin ollen omien kehittämien ideoiden määrä onkin itse asiassa pienempi kuin miltä se stormaustilanteen jälkeen tuntuu olevan. Lisäksi on huomioitava se, että vähemmän luovat delegoivat helposti omaa vastuutaan asiasta ja ajattelevat että vaikka he eivät teekään mitään, niin ryhmä saa kuitenkin aikaan - yksin ideoidessa tyhjä lappu on selvä tappion ja epäonnistumisen merkki jota ei voi välttää. Ja vaikuttaa kuvioissa tietysti myös ryhmäpaine, jossa toisten ääneensanomat asiat automaattisesti johtavat ajattelemaan samalla tavalla. Näin ihmiset ikään kuin rajoittavat itseään vaikka mitään ääneen tulevaa kritiikkiä ei lausutakaan, tai kukaan ei edes ajattele sitä kritisoimistilanteena.

Näin ollen kritiikin puute onkin ongelmallinen. Sen huonous näkyy siinäkin että tiedetään ilmiö nimeltä wisdom of crowds, joka tuo etua asioiden tietämiseen. Kun monta ihmistä laitetaan arvioimaan asiaa, ryhmän keskiarvo voi olla yhtä hyvä tai jopa parempi kuin yksinäisen ekspertin. Koska brainstormaus ei toimi, onkin selvää että kritiikittömyys on hyvin tuhoisaa ; wisdom of crowdsin tuomat edut tuhotaan ensin ja siitä sitten jatketaaan vielä vähän huonompaan. On siis selvää että vaikka ihmisten helposti mieleen saama mielikuva brainstormingista olisi miten optimistinen tahansa, tämä ensin mieleen putkahtanut assosiaatio on väärässoleva stereotypia joka vain jostain syystä tulee erittäin epäluovasti mieleen hyvin useille.

Tämä voi selittää sitä, miten esimerkiksi salaliittoteoreetikot uskovat että monet skeptikot ovat ryhmä ihmisiä ; Ehkä huvittavin on se, kun Esa Turkulaista epäiltiin vakavasti SUPOn palkkaamaksi - mahdollisesti ryhmäksi ihmisiä - kun hän sai niin paljon aikaan. Samalla voi selittyä se, miten vaikka pseudotieteissä aina vedotaan avoimeen mieleen, niin silti on havaittavissa että keskivertoinen salaliittoteoria on yllättävän stereotyyppinen, ja se rakentuu hyvin tietynlaisella ajatustavalla yllättävänkin rajoitettujen elementtien ympärille. Ja New Ageritkin näyttävät olevan tiettyjen mielipiteiden keskittymä tavalla joka tekee heidän variointinsa yllättävän pieneksi.

Pseudotieteilijät ovat kenties oikeassa tästä heidän avomielisyydestään ja kriittisen ajattelun luonteesta. Heillä on siis tässä kohden kenties jopa osunutta itsereflektiota jossa myös vastapuoli on luokiteltu oikein. He eivät kuitenkaan ymmärrä sitä viimeistä silausta, jossa tajutaan että kriittinen ajattelu ajattelee useammalta kantilta ja testailee ja kikkailee ja pallottelee asioilla. Ja on siksi oikeasti luovempaa.

Niinistön ihmeellinen parisuhdemaailma

2012-01-29T01:04:00.007+02:00

Tutustuin hieman Sauli Niinistön näkemykseen perheestä ja parisuhteesta. Karkeasti ottaen hänen avioliittonäkemyksensä tiivistyy kolmeen pääkohtaan;
1: Avioliitto on miehen ja naisen välinen. Siksi samaa sukupuolta oleville liitoille tarvitaan eri nimi vaikka oikeudet olisivat identtiset. Tätä puolustetaan uskonnolla, muunlainen pakottaisi uskovaiset yhteen vastustamansa kammottavan asian vuoksi.
2: Yhteiskunnallisiin lomakkeisiin tarvittaisiin neutraali nimitys jonka alla olisivat sekä samaa- että eri sukupuolta olevat liitot. Tämä ei olisi itsessään juridinen termi, vaan suojelisi väärinkäytöksiltä. Kaikkea ei tarvitse kertoa kaikille. Kuitenkin eri nimitystä tarvitaan juuri siksi että osa kokee syvää vastemielisyyttä ajatuksesta että heidät perhekonseptinsa liitetään saman nimen alle näiden heistä kuvottavien perhesysteemeiden kanssa
3: Sama sukupuolta olevien parisuhteen siunaaminen on kirkon sisäinen asia. Tässä Niinistö on sekulaari kirkon ja valtion erottaja ; Uskonto on irrallaan politiikasta joten uskovaiset eivät komentele poliitikkoja eivätkä poliitikot kirkkoa.

Ylläoleva kombinaatio näyttää olevan hyvin yleinen. Niinistö ei siis ole mitenkään epätavanomainen. Tämä näyttää kenties leppeämmältä mallilta kuin tiukkaa eriyttämistä kannattavat tahot ; Osa fundamentalisteista ja jopa muutama minun työkaverini (ihan miellyttäviä ihmisiä) ovat sitä mieltä että on tärkeää erotella minkälaisessa liitossa on. Esimerkiksi "kumppani" ja "puoliso" -sanan kanssa ollaan heidän parissaan hyvinkin tarkkoja. Tämä auttaa heitä arvioimaan ihmisiä ja mukauttamaan suhtautumisen tähän. Ja vaikkapa järjestämään vaikkapa boikotteja.

Kuitenkin filosofisesti katsoen Niinistön kanta on omituinen ja sisäisesti hyvin huonosti yhteensopiva. Siinä missä fundamentalismi voi vaikuttaa yksille napeille tehdyltä ja tiukalta, se on kuitenkin omien sisäisten periaatteidensa järkkymätön noudattaja. Se ei lipsahtele ja vaihtele periaatteita lennosta ja koosta satunnaistettua mielipidepatternistoa. ; Näyttää että Niinistö ratkaisee kysymykset irrallaan miettimättä yhdistääkö niitä jokin laajempi periaate vai ei. Koherentti maailmankuva, joka on monien filosofien tavoite, ei tässä kohden selvästi toteudu Niinistön kohdalla; Jos nimen samuus on tärkeä vainojen estämisessä, ja oikeudet ovat muuten samanlaiset, olisi helpointa koota identtiset ryhmät saman juridisen nimen alle. Tämä vähentäisi ihmisten luokittelua yhteiskunnan puolelta ja estäisi syrjintää. ; Jos ollaan sekulaareja, on hyvä huomata että toisen ohjaaminen oman perinteen malliin on aika omituista. Maassamme ihmisillä on monia periaatteellisia kieltoja. Monille kasvissyöjille kasvissyönti on eettinen kannanotto, mutta se että syö lihaa ei ole loukkaus heitä kohtaan. Sama koskee monien uskontojenkin normeja ja kieltoja. On siis selvää että sekulaarissa yhteiskunnassa se, että joku toimii jonkun näkemyksen vastaisesti ei ole loukkaamista ja syrjimistä. Vain monokulttuurissa jossa ei ole sekulaarisuutta vaan yhtenäiskulttuuri ja valtionkirkko kontrolloi yhteiskuntasopimuksia ehdottomasti uskonnollisin syin. Vastustaminen ja toisten avioliittosuhteiden paheksunta on sitten kirkon sisäinen asia ja koskee kyseisen laitoksen rituaaleja.

Kenties epäkoherenttiuden ajatus tulee kuitenkin selvemmin esiin pienillä ajatustesteillä ; Ihmisen pitäisi kyetä pitämään samanlainen suhtautuminen erilaisissa tilanteissa.

Jos otetaan feodaalinen säätyavioliitto, on kysymys järjestetystä avioliitosta jossa on taustalla yhteiskunnallinen asema ja koko yhteiskunnan järjestys. Nykyään ollaan romanttisen rakkauden kannalla, mutta tämä perinteinen avioliittokäsitys oli silti kannatettu. Tällöin ajatuksena oli se, että sai mennä naimisiin tietyn säädyn vastakkaista sukupuolta olevan edustajan kanssa. Tämä oikeus koski ihmisiä hyvin laajasti joten käytössä oli selvästi yhteiset säännöt, samaan tapaan kuin nykyäänkin homoseksuaali mies saa mennä kenen tahansa naisen kanssa tahansa naimisiin - he vain yleensä kieltäytyvät tästä lain suomasta mahdollisuudesta koska eivät arvosta tätä oikeutta. - Jos ajatellaan että kannatan tämänlaista sukuavioliittoa, on hyvin moni avioliitto silmissäni kauhistus ; Se sotii feodaalista maaimanjärjestystä vastaan. Ja tämä taas on Jumalan oikeuttama maailmanjärjestys jossa kaikella on mielestäni syvästi paikka. Siksi jotta Suomi ei olisi epäkunnioittava tälle näkemykselle, pitäisi kaikille niillekin jotka antavat piut paut tälläisille säädyille ja haluavat mennä naimisiin vapaasti? Eikö asia olisi hyväksyttävää muka siltikään vaikka voisin sanoa että laki joka on sama kaikille ei ole epäreilu vaan ihmiset loikkivat paheksuttavalla tavalla väärällä tavalla naimisiin himojensa ja emootioidensa ohjaamana?

Entä jos kuvitellaan että olen moderni ateisti jolla on individualistisia ja eksistentialistisia asenteita. (Tämä vaatii minulta yllättävän paljon kuvittelua, moni lukija taas voi ottaa tämän kuvitelman vastaan kevyestikin, käsitän että teksteilläni on tälläinen vaikutus joka erottaa sisäisestä minästäni.) Olen jotenkin snobahtava ja haluan korostaa omaa erinomaisuuttani siten että kehitän avioliittokonseptin joka haluaa nimenomaan erottautua kristittyjen ja muiden uskovaisten avioliitoista. Voisin vaikka haluta kutsua tätä aivoliitoksi korostaakseni sitä että tämä on älykkäiden ihmisten liittomuoto. Ajatus siitä että uskonto ikään kuin antaisi luvan liitolle nähdään vastaavana jäänteenä kuin moni ajatteli edellämainitun säätyavioliiton kohdalla ; Se ei olekaan positiivinen voima vaan jokin kammottava komentelujäänne joka poistaa romantiikan ja vapauden ja valinnan liitosta. Siksi haluan eri termit jotta voisin kavereideni kanssa välttää kaikkia "halveksuttavassa avioliittomuodossa" olevia ihmisiä. Korostaisin että aivoliitto on kahden ihmisen - eikä minkään validoinnin kannalta absurdin ja typerän ja tyhmän olemattoman satuolennon - sitoma sopimus, jolla on siksi arvoa että se on juuri tämänlainen. Noudattaisin omaa maailmankuvaani enkä olisi yhtään syrjivä tai asenteellinen? Katoaisiko tämä asenteellisuus sillä että kokisin muunlaisen järjestelmän syvimpiä tunteitani loukkaavana? Katoaisiko sittenkään jos kertoisin että lomakkeisiin voitaisiin laittaa juridisesti merkityksetön käsite jonka alla olisi sekä perinteinen halveksittava avioliitto että se oman ihanteen mukainen ihanteellinen aivoliitto?

Tämänkaltaiset ajatustestit näyttänevät että ajattelemmeko koherentisti. Voidaan esimerkiksi sanoa että ajatus jossa uskonnon tehtävänä on teokraattisesti ohjata yhteiskuntaa johtaa siihen että voidaan hyväksyä vain tietty perhemalli. Silloin kirkon asiat ovat yhteiskunnan asioita. Tämä ajatus voi olla vastemielinen, mutta se on koherentti. Samoin voi olla koherenttia erottaa kirkko ja valtio ja tehdä niin että yhteiskunta mahdollistaa kaikenlaista ja ihmiset itse valitsevat mikä on heille tärkeää. Tässä maailmassa avioliittomallin rajoitteet ovat yksilön tai kirkon sisäisiä asioita jolloin yhteiskunta voi sallia jotain mitä ei sitten vain tapahdu kirkossa. Tämäkin on koherenttia. Niinistön näkemys sen sijaan seilaa tilannekohtaisesti kikasta toiseen. Uskonasiat ovat toisaaalla ehdottomia yksilönasioita ja toisaalla tyystin poliittisia asioita joiden loukkaamista varotaan äärimmilleen. Tämä taas ei ole koherenttia.

Niinistö ei tässä valossa näytä kovin onnistuneelta. Hänellä on kolme mielipidettä joita ei käytännössä voi nivoa millään periaatteella yhteen. ; Kiivainkin fundamentalisti on tässä mielessä Niinistöä järkevämpi - Hänhän voi sentään sanoa että maailmanjärjestys määrittää tietyn perhe-avioliittokonseptin jolloin homoliitto on syntiä joka ei peity sillä että sen naamioi juridisesti merkityksettömällä yhteisnimellä virallisissa papereissa, ja että yhteiskunnan oikeuskäsitys vaatii tämän konseptin noudattamista koska tämä on paitsi henkilökohtainen vakaumusmielipidemielivalta eli uskovaisen uskonto, niin myös ensisijassa yleismaailmallinen Totuus. Niinistö sen sijaan näyttää seilaavan maailmassa jossa uskonto ja sen normit ovat välistä "kirkon sisäinen asia" ja välistä "yhteinen poliittinen, ulkoinen, asia". Ja välistä nimien erottaminen on olennaista jotta ei loukata ja sitten kuitenkin koko julkinen ja yhteiskunnan ohjaama käytännön maailma halutaan laittaa yhteisnimien alle.

Siksi olenkin sitä mieltä että Niinistön perhemalli on huonompi kuin fundamentalistien. En pidä siitä että presidentiksi asti pääsisi ihminen joka ajattelee noin sisäisesti epäkoherentisti. ~ Hänellä on toki tähän mielipiteenvapauden luoma juridinen oikeus, mutta hänellä ei ole rationaalista oikeutusta eikä minun näkemyksen syvyyden ihailua ja kunnioitusta. Mielipide ei muutu laadukkaaksi ajatteluksi sillä että sen saa pitää ja sen saa sanoa ääneen.

Toki tämä itse perheasia on itse vaaliäänestystaktiikkani kannalta irrelevantti, koska en todellakaan ole valitsemassa mitään "arvojohtajaa" joka sotii jo ajatuksena kaikkea sitä vastaan mitä pidän hyvänä ja kauniina. Tähän mielipiteistöön liittyvä ajattelun epäkoherenttius (lue heikkolaatuisuus) taas viittaa asenteellis-kognitiivisiin rajoitteisiin jotka sitten ovatkin presidentin viran kannalta olennaisempia.

Kun valitset, muista

2012-01-29T00:00:00.005+02:00

NRA Kansallinen kivääriyhdistys, eli sivu joka kuvaa itseään etusivullaan sanoilla "RIIPPUMATON KANSALAISOIKEUSJÄRJESTÖ NRA RY" ottaa presidentinvaalikampanjaan poliittista kantaa, peräti etusivullaan. Perusteluja on melko vähän mutta on hyvä huomata miten monet erillisiksi laitetut perustelut ovat mielenkiintoisia "NIINISTÖN PUOLISO ON NAINEN" ... "NIINISTÖ VOI MATKUSTAA PRESIDENTTINÄ MYÖS SAUDI-ARABIAAN PUOLISONSA KANSSA" ... "NIINISTÖ ON SELKEÄSTI HETERO KUTEN USEIMMAT SUOMALAISET" ja tietenkin "HAAVISTON PUOLISO ON MIES" ... "HAAVISTO EI VOI EDUSTAA SUOMEA ISLAMILAISISSA MAISSA PUOLISONSA KANSSA" ... "HAAVISTO ON AVOIMESTI HOMOSEKSUAALI".

Tämänlainen kannanotto - joka luultavasti poistuu bittimaailmasta heti presidentinvaalien jälkeen - on omiaan lisäämään ihmetystä. Olen nimittäin jakanut tämän vaalikierroksen kahelit kahteen osaan. On niitä jotka äänestävät Haavistoa siksi että hän on homo. Sekä niitä jotka äänestävät Niinistöä siksi että hän ei ole homo. Seksuaalisuuskysymykset on nostettu presidentinvirassa olennaisimmaksi, joka tuntuu hieman omituiselta.

Kuitenkin voidaan ajatella että jos seksuaalisuus on argumentti, niin sen pitäisi olla yksi argumentti. Voidaan toki olettaa että tämä aihe antaa demokratiassa luvan äänestää ketä tahansa ; Vaalitamamme sallii hölmöistä syistä äänestämisen.

Tässä mielessä tilanne onkin se, että kun joku seuraavan kerran vastaa siihen ihmiselämän olennaisimpaan kysymyksen - eli "Miekat vai Pistoolit?" - niin itse itseäni riippumattomaksi tahoksi kutsuen kehotan valitsemaan vastuullisesti ja tämän jälkeen alla keikkuu seuraava argumentaatiorivistö. "NRA PITÄÄ KIVÄÄREISTÄ" ... "NRA KESKITTYY AMMUNTAAN" ... "NRA ON PYSSYMIESTEN KERHO" ... "NRA KESKITTYY TULIASEISIIN" ... Tämä stereofoninen redundantti informaatio kasautuu luonnollisesti eräänlaiseksi kumulatiiviseksi argumentaatioksi - ihan koska CAPS LOCK on tunnussana coolille - todistusaineisto kasautuu niin vahvaksi että en luonnollisesti en voi muuta kuin pitää tätä lauseiden kasaumaa ankarana "ajattelemisen aihetta antavana" argumenttijoukkona sen sijaan että olisin vain kasannut saman asian esiin eri sanoin. Ja koska muistutan lisäksi mainita jossain välissä lauseen perässä, että "TOISIN KUIN USEIMMAT SUOMALAISET" on esitykseni riittävän neutraali jotta jokainen voi tehdä oman valintansa ihan ilman minkäänlaisia ohjailuja ja vihjailuja.

Hevosen suusta

2012-01-28T15:04:00.009+02:00

Tieteen popularisoinnissa tehokkaat vertaukset ovat hyödyllinen ja tärkeä elementti. Hyvin valittu kuvaava anekdoottikin voi valottaa asioita. Voidaankin siis sanoa että en ole vertauksia vastaan itsenään. En vain pidä tarinoista perustelumenetelmänä. Tarina on hyvä selventäjä, mutta se ei itse asiassa ole ollenkaan perusteluväline, vaan vetoamisen väline ; Anekdootti jota ei ole tuettu datalla on perusteluna hampaaton.

Toisin sanoen itse tarina ei ole juuri mitään ; Työ tehdään muualla ja vertaus on vain jokin joka tuo tämän muualla tehdyn työn ymmärrettävään muotoon.

Tämän vuoksi en juurikaan pidä esimerkiksi tavallisesti käytetystä julistusmekanismista ; Henkilökohtaisten elämäntarinoiden kertomisesta. Moni pitää tätä hyvänä ja vakuuttavana välineenä jossa on ripaus älyllisyyttä inhimillistä pehmeyttä unohtamatta. Ajatellaan että tämänlainen kertomus on itsessään silminnäkijän todenmukainen kuvaus, jokin jota tiede voi ikään kuin levittää mutta jota se ei voisi kritisoida. Tarinan katsotaan olevan kritiikki-immuuni fakta, jokin kyseenalaistamaton tosiasia jota tiede sitten ottaa sellaisenaan ja mallintaa.

Näkemys on tietysti hyvin naivi, sen taustalla on ajatus siitä että kertoja ei erehdy tai valehtele - ja että tämä tarkistaminen on jonkinlainen henkilökohtainen loukkaus eikä lähdekriittinen tosiasioiden luotettavuuden varmistaminen jota tieteessä muutoin tehdään - esimerkiksi mittausvirheiden mahdollisuuden huomioon ottaminen on tieteenteossa hyvinkin tärkeää, valtaosa metodologioista miettii esimerkiksi systemaattisten virheiden eliminoimista ja muita vastaavia asioita. Tämä taso jossa kaikki kritiikki on henkilöön kohdistuvaa johtuukin siitä että koko tarinan todistusvoima ei olekaan asiassa vaan sitä kertovan ihmisen auktoriteetissa. Tarinat nojaavatkin siihen että kertoja on superspesiaali alan syvä kokija, silminnäkijä ja harvinaisen tiedon omakohtaisesti kokenut tietäjä. Joku joka on tiedon hierarkiassa erinomaisempi totuusarvon arvioija kuin kuulija.

Kristillinen maailmankuva on anekdoottirakenteen läpitunkema. Ilmeisesti innostus siihen miten Jeesus käytti vertauksia on johtanut siihen että keksityistä tarinoinnista ja lähinnä oman näkemyksen perustelun sijasta esilletuovista vertauksista on tehty olennainen osa "skeneä". Näin esimerkiksi Lewisin "Mere Christianity" on kristillisten kehuma "pyhä lehmä" jota ei saa moittia. Se ei kuitenkaan oikeastaan perustele yhtään mitään. Se vain esittää ison joukon väitteitä jotka on kuvattu anekdoottien, tarinoiden, vertausten ja testaamattomissa oelvien ajatuskokeiden muodossa. Se on kuin jättimäinen kasa auktoriteettiin vetoavia tarinoita jotka mallintavat perusoletuksia todistamatta niiden oikeudellisuutta tai pätevyyttä mitenkään.

Mark Chu-Carrollin blogi "Good math/Bad math" käyttääkin usein kuvauksenaan lausetta "worst math is not math at all". Silloin kyseessä on usein siitä että tieteellistä tai sellaiselta näyttävää jargonia käytetään, mutta asiaa ei itse asiassa lähestytä kaavan ja tieteen kautta, vaan ne ovat enemmänkin jotain joka on liitteenä koristamassa tarinaa. Totuus tulee yhä todistamattomana tarinana hevosen suusta. Kaava on mukana jotta sen läsnäolo eikä sisältö toisi tieteellisen painoarvon tarinalle. Näitä menetelmiä on muutamia ja Chu-Carrollin teksteihin viitaten näytän niistä pari
1: Kenties helpoiten huomattavissa oleva strategia on Intelligent Design -miehen, David Berlinskin, harjoittama rutiini. Hän korostaa sanomaansa pudottamalla nimiä ihmisistä joita hän tuntee. Hän vetoaa useisiin alan asiantuntijoihin. "It is mostly content free - it consists of a whole lot of name-dropping, giving Berlinski a chance to talk about all of the wonderfully brilliant people he's close personal friends with. And, quite naturally, his close personal friends have told
him all sorts of things about what other famous mathematicians really thought about evolution." Strategia koostuu siitä että Berlinski viittaa siihen miten hyvin hän on verkostoitunut. Hän tuntee henkilökohtaisesti ihmisiä. Ja hänen ystävänsä tietysti tuntevat vielä kuuluisampia ihmisiä. Näiden salaiset mielipiteet Berlinski sitten tuo julki. Ongelmana on tietysti se, että esille tulevat vain nämä nimet, mutta heidän perustelujaan asialle ei silti putkahtele samalla innolla esiin tästä samaisesta "hevosen suusta". Kun tilanne jää tälle tasolle kuuluisat ihmiset ovat aukrotiteetteja eivät tiedettä.
___1.1: Jokainen joka on ollut Rauni-Leena Luukanen-Kilden UFO -luennoilla tietää miten hän vastaa kaikkeen kritiikkiin jotakuinkin sanomalla että "mene itse katsomaan" ja "korkea-arvoiset upseerit". Valitettavasti jos et ole samaa mieltä etkä ole kokenut UFOkaappauksia, et tietysti ole käynyt katsomassa tarpeeksi ja ne korkea-arvoiset upseeritkin osaavat itsesuojeluksi piilottaa itsensä.
___1.2: Lisäksi nämä nimiä tiputtelevat strategiat ovat yleisesti ottaen ongelmallisia. Esimerkiksi kun eräs suomalainen kreationisti tipautteli "hevosen suusta" -tarinan Svante Pääbosta ja siitä mitä hän todella uskoo evoluutiosta, yhteydenotot itse ihmiseen johtivat siihen että tarina paljastui ontoksi. Kreationisti koki tämän vainona, eikä tiedon tarkistuksena. Ongelma on toki tätä laajempi ; Jos tutkija vastaa olevansa erimielinen syynä on tietysti "darwinistinen vaino" - joka näkyy esimerkiksi siinä että Leisola ei ole saanut potkuja töistään tutkijana vaikka on ollut nimekkäin suomalainen kreationisti jo useamman vuosikymmenen ajan - jonka edessä henkilö suojaa näkemyksensä työpaikkansa pitääkseen. Ja jos tutkija on jo kuollut, voi olla vaikeaa kaivaa esiin sitä mitä mieltä hän "todella" on ollut asiasta. Nimi jääkin tätä kautta helposti auktoriteetiksi, ja itse sanomiseen luottaminen jää auktoriteettikysymykseksi. Ja sanomisen perustelut jäävät luonnollisesti vielä enemmän auki.
2&3: Granville Sewell taas osaa kombinoida kahta erilaista "hevosen suusta" -strategiaa. Ja tätä taitoa hän käyttääkin vain miltei joka kerta kun hän ottaa tietokoneen näppäimistön esiin. "Granville Sewell is up to his old hijinks. Sewell is a classic creationist crackpot, who's known for two things. First, he's known for chronically recycling the old "second law of thermodynamics" garbage. And second, he's known for building arguments based on "thought experiments" - where instead of doing experiments, he just makes up the experiments and the results." Hän on keksinyt että anekdootti on kätevä tapa tehdä kokeita ilman testaamista. Hän ottaa vain termodynamiikan kaavan ja liittää sen tarinaan jonka väittää kuvaavan sitä, ja lopputulos esitetään kuin se olisi täsmälleen sama kuin jos asia olisi oikeasti testattu. Valitettavasti hän käsittelee termodynamiikkaa jonain jota fysiikka ei sano sen olevan, eli termodynamiikan liittäminen asiaan on jo sisällöllisesti virhe. Tämä peitetään sillä että termodynamiikkaa mallinnetaan kielikuvana ja tätä korostetaan tarinoimalla vetoavalla ja kirjavalla kielellä. Koska Sewellin auktoriteetti ja ymmärrys on tehnyt ajatuskokeen, joka paljastaa totuuden kuin "hevosen suusta".

Kun "Panda's Thumb" ihmettelee sitä miten kreationistit käyttävät "samat havainnot eri tulkinnat" -lähtökohtaansa ja väittävät tekevänsä tiedettä samalla kun heidän puolensa ei tee tiedettä vaan käyttää runsaasti rahaa siihen että tehdään koko perheen dinosauruspuistoja. Eikä kyse ole edes budjetista - kreationismin ympärillä pyörii raha. "So for less than the cost of two huge, embarrassing testaments to ignorance and misinformation AiG could have funded something like the entire Cancer Genome Atlas. But then again, at the creation "museum" they have a Triceratops with a saddle!" Toki kreationistit ovat tehneet tutkimusohjelmanrakennusyrityksiä, joissa vertaisarviointi on "kreationistien sisäistä", mutta ne eivät silti tuota kovinkaan aktiivisesti tutkimuksia. Ja usein projektit latistuvat siihen että jos Nooan arkin uskottavuus vesikelpoisena välineenä kyseenalaistetaan, niin rakennetaan medianäkyvyyttä rakentamalla jättimäinen Nooan arkki maalle, varoen sitä että tämänlainen alus todella tehtäisiin merikelpoiseksi.

Onkin erikoista että etenkin Intelligent Design - joka on panostanut ajatukseen evoluutioteorian dekonstruoinnista joka paljastaa ties minkä ja minkä asian "evolutionistien narraatioksi" jonka takana ei ole tieteellisiä kaavoja - on juuri se taho joka eniten käyttää hevosen suusta tulevia narraatioita samana asiana kuin kovan tason todiste.

Otsikon sanonta on ravihenkinen ja se viittaa erityiseen luotettavuuteen -kuulopuheiden sijaan ravivihje saadaan itse hevosta tarkkailemalla. Mutta sanonnan voi tietysti nähdä myös konkreettisemmin. On aikamoinen ero jos joku kertoo kuulleensa ravivihjeen puhuvalta hevoselta.

Kuin jälkeenjäänyt perheenjäsen

2012-01-28T12:56:00.006+02:00

"Hello,

Olen Jian Chuanli, sijoituspäällikkö työskennellyt tunnettujen pankkienHongkongissa. Olen sinuun yhteyttä suhteen liiketoimen Haluan meidänsuorittaa, se on suhteessa tiliksi joka merkitsee yksitoista miljoonaa viisisataatuhatta dollaria kuuluvat edesmenneelle asiakkaalle.

Minun täytyy tavata olemassa uhkavaatimus pankin tarjoamaan hänen perheenjäsenensä ja kaikkia pyrkimyksiä paikallistamaan mitään on osoittautunut onnistu. Haluan esitellä teille kuin jälkeenjäänyt perheenjäsen, jotta voit laittaa väittävät varoja.

Ota ystävällisesti ilmoittaa kiinnostuksesi lisätietoja vastaamalla minun yksityinen sähköpostiosoite: **********

Kiitos"

Hyvä herra sijoituspäällikkö. Kiitän innostanne ottaa minuun yhteyttä. On aina kunnioittavaa, riemastuttavaa ja tasa-arvoistavaa tiedostaa elävänsä maailmassa jossa rikkaat sijoituspäälliköt tarvitsevat pikkuhiluja. On myös miellyttävää että he ovat valmiita näkemään vaivaa jotta saisivat viestinsä käännettyä kätevästi marginaaliselle suomen kielelle. Lisäksi on ilahduttavaa että maailmassa on yhä hyviä ihmisiä, jotka haluavat heti tilanteen tullen valmiita jakamaan runsaskätisesti omaisuutta lainaajille vaikka luultavasti tilanne onkin sellainen, että jos tarjolla on tämänlainen tilanne, olisivat esimerkiksi pankit riemuissaan jonossa tarjoamassa palvelujaan löyhemmin ehdoin. Lisäksi on aina mukavaa kuulla että olet jollekin tuntemattomalle toisella puolella maailmaa olevalle henkilölle kuin jälkeenjäänyt perheenjäsen. Lisäksi arvostan avoimuuttanne siitä että halusitte korostaa sitä jälkeenjääneisyyttä ; Harvalla riittää avoimuutta ja rehellisyyttä paljastaa koko tunteiden kirjo tälläisellä hieman poliittisesti epäkorrektilla tavalla.

Valitettavasti en voi tarttua tarjoukseenne, koska en rehellisesti sanoen ymmärtänyt täysin että mitä ihmettä te edes halusitte. Kuitenkin koska olette ahkerasti ja vaivojanne säästämättä yrittäneet ottaa minuun yhteyttä suomen kielellä, päättelen että yritätte harjoitella marginaalista ja kummallista kieltämme. Siksi, ihan kunnioituksesta, otankin Teihin yhteyttä tällä kielellä jota niin aloitteellisesti joskin harjaantumattomasti käytätte. Oppia ikä kaikki!

En voi olla huomaamatta että ehtonne vaikuttavat niin avokätisiltä että minua hyvänä ihmisenä arasteluttaa käyttää ahdinkoanne hyväksi näin makaaberein ehdoin. En siis usko että olisitte minkäänlainen Nigerialaishuijausten harjoittaja, vaikka tarjouksenne kieltämättä näyttääkin tismalleen samanlaiselta kuin mitä täysin sydämettömät ja ahneet huijarit tekevät huijatakseen google translatea apunaan käyttäen röyhkeästi ihmisiä jotka ovat todellakin älyllisesti kuin niitä "jälkeenjääneitä omaisia".

Mutta Te, herra Jian Chuanli, olette taatusti omalla nimellänne toimiva gentleman, ettekä vahingossakaan jollain keksityllä nimellä ja helposti generoitavalla anonyymillä sähköpostiosoitteella itsensä naamioiva huijari. Siksi en syytä teitä mistään vaan neuvon teitä aivan ystävällisesti ja mitä kunnioittavimmin ottamaan vakuuksienne kanssa yhteyttä lähimpään lainoja tarjoavaan pankkiin. Jos tilanne on todella mainitsemanne mukainen, he auttavat teitä ja säästätte selvää rahaa. Viestinne ja lupaamienne ehtojen mukaan jopa merkittävissä määrin. Ammattimaisena sijoitusneuvojana ymmärtänette neuvoni järkevyyden ja tiedostatte että teillä on tässä tapahtunut selvästi stressaantumisen aikaansaama vakava virhe. Tämä on tietysti luonnollista ja inhimillistä onnettomuustilanne.

Kiitos kun Teillä riitti rohkeutta näyttää heikkoutenne ja erehtyväisyytenne ja paljastitte minulle, täysin tuntemattomalle ihmiselle, heikomman ja tunteellisemman puolenne. Ei ole myöskään häpeällistä pyytää apua. Tämän varmasti tiedostattekin kun otitte minuun yhteyttä ahdinkotilassanne. Tämä on varmasti hyvä oivallus ja siitä lienee apua kun etsitte siellä Honkongissa itsellenne jonkun hyvän terapeutin.

Tosin, nyt kun asia tuli puheeksi, minulla olisi Teille kuitenkin kenties jotain joka mahdollisesti saattaisi nostaa tilanteenen kuiville myös haluamallanne tavalla. Sillä voi olla että ette jostain syystä vain pidä pankkibyrokratiasta ja haluatte osoittaa avokätisyyttänne tilanteessa jossa rahaa on joka tapauskessa tulossa ovista ja ikkunoista. Minulla nimittäin sattuu olemaan pieni ahdinkotilanne. Tililläni jolla sattuu olemaan vaatimattomat 100 miljardia euroa, on jäädytetty sen takia että laitoin ruksin väärään ruutuun KELAn lomakkeessa ja tästä sattui pieniä mutkia. Tarvitsisin takaajakseni kaksi vakavaraista ja kunnioitettavassa asemassa olevaa ihmistä. Heiltä ei toki vaadita aivan mahdottomasti : Jo 5 000 dollarilla pääsee osoittamaan vakavaraisuuetnsa. Eikä kyseessä ole edes pysyvä rahansiirto vaan ns. pantti. Sen saa takaisin heti kun saan velan maksettua, joka tapahtuu luonnollisesti välittömästi kun saan tilini auki. Lisäksi lupaan hyvänmiehenlisää 10% tilini omaisuudesta, joka on mielestäni mukavat 10 miljardia. Tokihan te herrasmiehenä ymmärrätte että minäkään en tässä ole mikään huijari-vedättäjä vaan ihan tavallinen multibiljoonikko pienessä ja ihan tavallisessa pienissä vaikeuksissa. Auta tavallista kaveria ja astu systeemivaltaa vastaan! Viva la revolution!

Mikäli olet kiinnostunut tarjouksestani voit ottaa yhteyttä sähköpostiosoitteeseeni jota en nyt laita liitteeksi koska Teillä mitä ilmeisemmin on se jo. ; Koska en jaa sähköpostiosoitetta kuin ystävilleni, lienetkin joku tutun tuttuni. Koska ette missään tapauksessa ole vain kaapanneet tätä jollain eettisesti kyseenalaisella vakoilubotilla, olette Tekin mitä ilmeisimmin minulle kuin jonkinlainen perheenjäsen, ja mitä ilmeisemmin stressisyistä jälkeenjäänyt sellainen.

PS: Toivon että ette pahastuneet siitä, että lähetin viestin teille takaisin käyttämällä sellaista eettisesti hieman kyseenalaista algoritmia, joka lähetti tämän viestin Teille 240 000 kertaa. Halusin vain varmistaa että se pääsee taatusti perille ja että kiinnitätte huomiota sen sisältöön! Ajattelin vain Teidän parastanne ; Olisihan perin murheellista jos tämä ainutlaatuinen (ja taatusti ei toistuva) tilaisuus menisi Teiltä sivu suun! Olen tyytyväinen siitä että valitsitte juuri sellaisen sähköpostiosoitteen jonka ylläpidon spamfiltteri voidaan ohittaa siten että laite samalla arpoo joka kerta erilaisen lähettäjäosoitteen ja varioimalla hieman otsikkoa.

Kiitos yhteydenotostanne parahin Jian Chuanli;
Tuomo Hämäläinen, illuminati ja maailmanomistaja.

Maailmassaan yksin olevat takaraivoihmiset

2012-01-28T00:21:00.017+02:00

Autististen lasten vanhemmille tarkoitettu "Making Peace With Autism" pitää kansikuvassaan lasta joka on selin kuvaan. Tämä tuntuukin olevan jonkinlainen autismin kuvauksen konventio - toki monet, kuten esimerkiksi "Autism Society" käyttävät kasvokuvia joissa katse on maahan tai sivuun siirrettynä, mutta takaraivokuvia on käytetty kuvamateriaalissa sen verran usein että tämä näyttää olevan jotenkin olennaisen yleinen tapa kuvata autistisuutta.

Olen itse asiassa jopa leikkinyt tällä konventiolla tietoisesti kun vaihdoin naamaa enemmän kuvaavat blogin kuvat vinosta takaa otettuihin kuviin (kuva varuiksi ohessa) jotka kertonevat että olen vain "vähän autistinen". Minusta on hauskaa leikkiä tämänlaisilla pienillä viittauksilla joista tiedän suunnilleen vain sen, että kukaan ei huomaa niitä ellei niitä erikseen kerro (etenkin jos nämä antavat hyvän syyn näyttää tatuointiani.)

Tämä tapa on minulle suoraan sanoen hieman käsittämätön. Autistit voivat katsoa sivuun tai muualle, mutta kuvaamistapa takaraivon rakentaa irrallisuutta ja jopa tietynlaista anonyymiä persoonattomuutta. ~Toki ihmisiä on kuvattu takaa myös monissa eksistentialistisissa kuvissa ; Esimerkiksi sateenvarjoa kantava takaapäin kuvattu hahmo on konventio jolla leikitään "moblogissa" olevassa kuvasarjassa. Onkin kenties rakentavaa nähdä autisti ikään kuin korostetusti maailmaan heitettynä hahmona, jolla ei ole oikein edes mahdollisuutta valintojensa delegoimiseen, joten he joutuvat elämään puhtaassa valinnassa. Valinnassa joka useille muille näyttää kummalliselta ja vääristyneeltä (katso kuvat). Kuitenkin eksistentialismin vastuu tuntuu osuvan hieman omituisesti autisteihin, koska he eivät ikään kuin ymmärrä tekojensa sosiaalisia seurauksia, on heitä vaikeaa pistää vastuuseen valinnoistaan.

Yhteys on tietysti mielivaltainen, mutta jos autismi ja eksistentialismi pamaytetaan yhteen, voi tämä silti jopa johtaa miettimään eksistentialismin ja autismin puolia uudella tavalla.

Jos eksistentialismin ongelmaksi otetaan vaikkapa teologiapohjaisen ateistisen eksistentialismin kritiikki ja sen käsittely (jossa on sielläkin kuva takaapäin kuvastusta sateenvarjomiehestä) viitataan siihen haasteellisuuteen jonka teologismielinen usein aiheeseen antaa. Sen mukaan Sartre ja Camus jotka keskittyivät merkityksenluonnossa siihen että ihminen luo itsensä. Tämän nähdään johtavan siihen että ihminen kiistää kokemuksen merkitys yritetään nollata sillä että valinnat voisi tehdä toisin "Camus is mistaken about life. If it comes prepackaged with values, then those values must have some grounding or they are arbitrary and could just as easily be reversed. Thus, he is only a logical step removed from Sartre's notion that we can create our own essence, an idea that is consistently denied by our experience." ja että eksistentialismi vaatii mahdottomia, esittää ihanteen jota ihminen ei voi onnistuneesti täysin toteuttaa. Ja loppuvetona ajatellaan että "Atheistic existentialism only goes beyond nihilism to reach solipsism (the lowly self that exist for four score and seven)" Tämän syytöksen jälkeen korjaukseksi ehdotetaan Jumalan antamista ja että tämän jälkeen ihminen kokee elämänsä merkityksellisenä. (Siitä huolimatta että usein uskonnossa on se, että ihminen ei voi täysin toteuttaa Jumalallista tahtoa, jolloin siinäkin on eksistentialistisen maailman "epäonnistumispakko".)

Tämän kritiikin vastaus (joka on samassa blogauksessa) kerrotaan että tämä ohittaa kuitenkin sen, että se sekoittaa sisäisen ja ulkoisen maailman. Fysikaalinen maailma vain on, eikä ole väliä onko se Jumalan luoma vai ei. Ja sisäinen maailma on henkilökohtainen, ja tämä jaottelu ei hyljeksi kumpaakaan ; "both realms, objective and subjective, are separate, but equal, humans being THE subjective beings, we are the only self-conscious beings, unless there are extra terrestrials! Our values don't come from the cold hard world of the objective realm, but the subjective realm were we create our own meaning." ja mielessään olemme vapaita valitsemaan omat arvomme "everyone is totally free in the subjective realm, we can think, will, imagine, dream, project visions, consider, ponder, and invent, we affirm worth to things." Se, että ihminen voi valita toisin mutta ei valitse onkin juuri vapauden ydin, ja ulkopuoliselle mielivaltainen valinta voi olla sisäisesti hyvinkin vahvasti perusteltu. "this is not going beyond nihilism, it is putting a band aid on a gushing stab wound, a band aid that is wiped away ultimately by death."

Kun tämä sovelletaan autisteihin, voidaan todellakin ajatella, että autistien ongelmana näyttää olevan se, että luonto rajaa heidän ajattelunsa ja toimintansa hyvinkin tiettyihin kahleisiin. He eivät voi ohittaa sitä mitä he ovat ja rakentaa itsestään eiautistista ihmistä joka on juuri sellainen kuin he haluavat. Kuitenkin on selvää että heilläkin on sisäinen maailma. Autismi ilmiselvästi ohjaa tätä halumaailmaa, ja siksi he kaipaavatkin omituisia asioitaan. Näiden asioiden toteuttaminen on kuitenkin heidän sisäisen valintansa tuloksia. Autistit itse asiassa tekevät hyvinkin paljon nimenomaan sellaisia valintoja jotka hivelevät heidän subjektiivista maailmaansa. Silti on uskottavaa esittää että vastuu autistin tekojen seurauksista on jotenkin "lieventävien asianhaarojen vallitessa" tehtyä jolloin valinnan ja vastuun suhde kiistämättä ongelmistuu monellakin tavalla.

Tämän voidaan nähdä näyttävän sen, että eksistentialismin ongelma ei ole merkityksen puute itsessään, vaan se että luonto nähdään mekaanisena ja biologia jonain jota ei yleensä liitetä mieleen. Näin autistit ovat eräässä mielessä "vähemmän vapaita" ; Maailma on säätänyt heidän aivoihinsa toimintamalleja ja aiheita joista he kiinnostuvat. ; Autisteilla kuitenkin ilmiselvästi on sisäinen subjektiivinen merkitys joka on ulkopuolisille mielivaltaista ja omituista, mutta autisti ei näistä lausumista välitä koska he eivät ole lainkaan kiinnostunut nimenomaan näistä arvostelmista, ne eivät ole heidän omia arvostelmiaan. Autistit rakastavat pakkomielteeseen asti asioita, joten ilmiselvästi he eivät elä nihilisteinä tai edes solipsisteina maailmassa.

Se, mitä kokemusvarainen tieto maailmasta näyttää onkin nimenomaan se, että elämän merkitykselliseksi kokeminen ei ole ongelma ateisteille, eksistentialistille tai autisteille. Ongelmallista on nimenomaan se mielen vapaus. ~ Jumalan ystävät eivät tämänlaisia tietysti tuo esille, koska hekin korostavat että uskoon tuleminen on oma valinta, ajatus valinnan synnynnäisestä karsiutumisesta on etenkin luterilaisille ongelmallinen ; Heidän pitäisi jotenkin selittää miksi Jumala tekee maailmaan ihmisiä jotka ovat aivotoiminnaltaan sellaisia että heille uskoontulo jo synnynnäisesti vaikeampaa, koska se tarkoittaisi sitä että Jumala ei olisi reilu ja tuhoaisi joitakin ihmisiä ihan vaan huvikseen. (Jumala kyllä pilailee toisten, kuten minun, kustannuksellani aika paljon jo tässä elämässä.) Predestinaatioon uskovat kalvinistit ovatkin sitten tämänlaisista tietysti riemuissaan.

Mutta tästä päästäänkin siihen miten esimerkiksi minunlaista autistia on luontevaa kuvata takaraivosta käsin. Se on se, mistä minut näkee jos sattuu olemaan uskovainen julistaja ; Jos uskikset haluaisivat tehdä "WANTED" -posterin - vaikka jos he haluavat tosiaan pelastaa kaikki kaltaiseni kadonneet lampaat - tai sitten olisi tarvetta kerätä tietty raato elävänä tai kuolleena. (Saat itse valita mieltymyksiesi mukaan kumpi viehättää sinua enemmän ; Minä vain ohjaan mieltymyksiäsi vihjaavalla kuvamateriaalilla.) Heidän ei siksi kannattaisi käyttää ollenkaan naamakuvaa vaan kuvata etsintäkuulutukseen olennaiset tuntomerkit. Eli sen, minkä he voisivat nähdä.

Uskonnollisen mielen ongelmaksi voidaankin nähdä eräänlainen tragedian kaava. He hakemalla hakevat kohtaloa, mutta sitten maailma näyttääkin että tämä kohtalo on aivan erilainen kuin mitä haluttiin ja suunniteltiin. Oikea tapa ei tietysti ole kiistää että tämä kohtalo ei olisi kohtalo, niin kuin ei ole oikea tapa sanoa että itselle epämiellyttävä merkitys ei olisi merkitys. Tässä onkin pähkinänkuoressa eksistentialistina, uskovaisena ja autistina elämisen ongelmallisuus.

Kirjoittaja muistuttaa siitä että autistin ja eksistentialistin erottaa toisistaan se, että autisti on se joka kastuu sateessa.

Tapahtumattomuushorisontti

2012-01-27T19:54:00.009+02:00

Moni ihminen tuntuu ajattelevan että mustassa aukossa olisi jokin erityinen ja voimakas imuteho ; Näin esimerkiksi suurten hiukkasilmaisimien rakentamisen kohdalla on pelätty sitä että hiukkaskiihdytin tuottaisi mustia aukkoja johon maa sitten imeytyisi. NASA kuitenkin muistuttaa siitä, että oikeasti musta aukko saa voimansa gravitaatiosta. "If a one solar mass black hole were to suddenly replace the Sun at the center of our solar system, the orbits of the planets would not change. This is because the physical laws that determine the orbital motion of the Earth depend only on the actual mass of the Sun, and not on whether it is distributed within a sphere (like the Sun) or at a point (like a black hole)."

Suomeksi tämä kääntyy ajatusleikiksi ; Jos esimerkiksi aurinko puristettaisiin riittävän tiiviiksi, se romahtaisi oman massansa voimasta mustaksi aukoksi jolla on tapahtumahorisontti jonka läpi valo ei tule. Jos tämä tapahtuisi, se ei kuitenkaan imisi maata tähän mustaan aukkoon. Maa kiertäisi sitä täsmälleen samalla tavalla kuin nytkin. Maan kiertorata ei muuttuisi, koska massa olisi sama ja ainoastaan tiheys olisi eri. Mustana aukkona aurinko ei tietenkään vain näkyisi tai säteilisi maata kohti samalla tavalla kuin nyt.

Kuitenkin jos mielikuvien imureille saataisiin ottaa vastine, olisi se kenties monissa sopimuskysymyksissä. Tämän päivän (27.1.2011) "Metro" -lehdessä oli kolumni joka valitteli sitä, miten vaikeaa internettarjoajaa on vaihtaa. Siinä missä uuden asiakkuuden aloittaminen ja jo olevan sopimuksen ehtojen muuttaminen on kevyttä, on irtisanominen vaikeaa "Yrityksen nettisivuilla ei löytynyt lainkaan tietoa irtisanomisesta. Laajakaistaliittymän muutoksia hakeva voi sen sijaan klikata kohtaa Liittymän muutokset uuteen osoitteeseen, Nopeuden muuttaminen tai Liittymän siirto toisen henkilön omistukseen. Sopimuksen irtisanominen on tehty sen verran hankalaksi, että hätäisempi olisi jo luovuttanut." Kolumni muistuttaa myös että "Jos sopimusta on vaikea irtisanoa, ei sitä tee mieli edes solmia." Tämänlainen asetelma tekee kuitenkin yrityksestä helposti eräänlaisen asiakkaita imevän mustan aukon, joka vastaa nimenomaan sitä arkijärjen käsitystä mustasta aukosta ; Kun haluat internettiä, mietit lähinnä sitä mitä haluat ja saat, eroamisen miettiminen tulee harvalle mieleen. Näin on helppoa ja vaivatonta sitoutua sopimukseen ja jatkaa asiakkuutta - jopa palvelun pienistä ongelmista, keskisuurista kenkkuuksista ja jopa muita palveluja huomattavasti huonompilaatuisemmista palveluista huolimatta.

Tämänlainen toiminta on itse asiassa palvelun huonoa käytettävyyttä jonka rakentaminen on usein taloudellisesti kannattavaa. Asiakkaan on siis vaikeaa tehdä haluamiaan asioita palvelun kanssa, mutta siitä huolimatta yritys pystyy tienaamaan tällä huonoudella. Ihmiset kokevatkin tämänlaisen syystä ärsyttävänä ja epäreiluna.

Samaisessa "Metron" kolumnissa oli myös viittaus siihen että kirkosta ei Helsingissä voi erota "eroakirkosta.fi" -sivuston kautta, koska Helsingin maistraatti vetoaa siihen että väärinkäytösten välttämiseksi sivustolta pitäisi selvitä myös lähettäjän yhteystiedot. (Näiden tosin luulisi kuitenkin löytyvän kirkon omista rekistereistä ; Kun eroajan nimi ja persoonallisuus ja muu vastaava on tiedossa, luulisi tiedon tarkistamisen ja löytämisen olevan tältä osin helppoa.) Kolumni muistuttaa että apulaisoikeusasiamies on hyväksynyt kyseisen eroamissivuston.

Onkin hyvä huomata, että yhteiskunnassa on tämänlaista omituista epätasapainoa. Kirkkoon liittyminen on tehty äärimmäisen helpoksi - itse asiassa niin helposti että esimerkiksi minä olen ollut kirkon jäsenkirjoissa vaikka en ole koskaan siihen edes liittynyt! Mutta siitä eroaminen on tehty hyvinkin vaikeaksi. Ennen eroakirkosta.fi -nettipalvelua tutustuinkin tähän huonoon käytettävyyteen ; Maistraatissa tehtävän eroamisen vakavimpana rajoitteena oli maistraattien huonot aukioloajat. Virasto on auki ns. juuri siihen aikaan kun ihmiset ovat töissä. Tämä on olennainen huomio, koska esimerkiksi markkinatutkimusalalla jossa nykyään tehdään töitä mietitään runsaasti esimerkiksi tutkimusten pitoaikatauluja. On huomioitava esimerkiksi ihmisten töissäolot ja töistäpääsyt. Tällöin aikataulut painottuvat helposti nimenomaan "virka-ajan" ulkopuolelle, etenkin iltapäiviin. Kysymys ei ole edes työtuntejen määristä eikä tätä voida siksi mainita minään resurssointikysymyksenä ; Työtuntimäärää kasvattamalla - ja mahdollisesti jopa sitä karsimalla - maistraatin aukioloajat saataisiin sellaiseksi että työstä tulevan olisi kätevää vaikka käydä eroamassa kirkosta kätevästi työmatkallaan kotiin. Maistraatit eivät kuitenkaan tee tätä, vaan esimekriksi oma eroamiseni vaati vapaapäivän ottamisen. On luonnollista että en saanut tästä rokulipäivästä ja siitä seuranneista ansionmenetyksistä minkäänlaista kompensaatiota kirkolta, en edes palaneen puupennin vertaa. Sillä tämänlaisia ei katsota sen vastuulle.
1: Tämä vastaava aukioloaikaleikki koskee myös uskonnottomien avioliittoja kuten Leinivaaran avioliittoon menemisen kiemurat muistuttavat. Kirkko hoitaa palvelut kotiin mutta uskonnottoman kohdalla maistraatti on kenkku ja kokonaiskuva on se että naimisiin todellakin pääsee; "systeemi toimii. Kunhan on valmis menemään naimisiin vain tiistaisin. Tiistai on ainoa päivä jolloin henkikirjoittaja kerkiää vihkimään. Parisen vuotta sitten siviilivihkimiset hoidettiin perjantaisin, jotta hääväki olisi hieman juhlatunnelmissa vihkitilaisuuden jälkeen. Mutta se taisi olla liian suosittu päivä."

Kirkon jäsenkirjarekistereistä vapautumiseen liittyy omituinen tapahtumattomuushorisontti joka yrittää imeä automaattsiesti kaiken sisäänsä mutta joka ei tahdo päästä mitään ulkopuolelleen. Siinä missä fysiikan tapahtumahorisontti peittää näkyvyyden ja jonka takaa valokaan ei pääse pakenemaan vetovoimakentästä, on kirkon kohdalla niin että kirkon byrokratian esteet ovat sellaisia että sen jäsenkirjoihin menemisen lähimailla on tapahtumattomuushorisontti jonka ulkopuolelle ei pääse irtautumaan edes järjen valo. Ja tämän tapahtumattomuushorisontin sisällä aika ja muut fysikaaliset suureet muuttuvat niin erikoislaatuisiksi että ne muutenkin näyttävät rikkovan tavallisen ihmisen ymmärryksen. En halua kirkolta tämänlaista arjessa läsnäolemista, tämänlaista joka näkyy lähinnä siten että tililtä puikahtaa joka kuukaisi piilorahaa pois. - Onneksi kirkon, kuten gravitaationkin, vetovoima on kuitenkin rajallinen, ja jossain kirkon vaikutusalueella, jäsenkirjojen reunamilla, on alue josta irtautuminen on vielä mahdollista. Mielikuva on kenties tässäkin voimakkaampi kuin itse reaalinen asia.

En silti leikkisi mustien aukkojen kanssa. Tai kirkkoon liittymiseenkään ; Olo kirkon rajoiteyritysten kohdalla on pikemminkin sellaista, että jos vielä kuuluisin kirkkoon, eroaisin siitä välittömästi koska en voisi olla ihan varma siitä että se olisi huomenna enää mahdollista.

Hauskaa, mukavaa, hauskaa

2012-01-27T17:00:00.013+02:00

Tietokonepelejä pidetään lähinnä turhanpäiväisenä ajankuluna. Sekä tietokonepelien kannattajat että niiden vastustajat käsittelevät pelaamisen viehätystä ja vaarallisuutta usein hedonismipohjalta ; Tässä taustassa tietokonepelit nähdään pinnallisena ja epä-älyllisenä. viihteenä, josta on vaikeaa löytää sen kummempia merkityksiä.

Moni ajatteleekin että pelin viihdearvo olisi hyvä myyntikikka ; Eli kun tekee hyvän pelin ja siihen hyvän tarinan, niin tässä olisi jonkinlainen menestyspelin resepti. Kuitenkin tietokonepelien suunnittelu on jo nyt monin paikoin ylittänyt rajan jossa ei enää puhuta mukavuuden kieltä, vaan addiktion kieltä. Sen sijaan että keksisivät hyviä ja viihdyttäviä temppuja, pelien suunnittelussa käytetään apuna psykologisia toimintaan sitomisen keinoja. Esimerkiksi MMORPG -peleissä pelaajaa säännönmukaisesti sitoutetaan toistamaan tylsäksi käyviä toimintoja palkkioimalla niitä sopivasti, apuna voidaan käyttää esimerkiksi keräilyn haluttavaa luonnetta.

Näiden asioiden miettiminen on omalla kohdallani ollut tavallaan ajankohtaista. Sillä tavallisesti en addiktoidu tietokonepeleistä. Jotkut pelit sitouttavat minut kuitenkin ruudun ääreen hyvinkin tehokkaasti ; Esimerkiksi lukioikäisenä pelasin "ADOM" -roguelikeä niin paljon että tämä oli hyödyllistä kanavoida em. pelin betatestaajaksi ryhtymiseen. Tämä karun ASCII -grafiikan täyttämä peli on jotain joka teki jotain sellaista jota moni viihdyttävänä pitämäni peli ei ole onnistunut tekemään. Esimerkiksi "Zelda" -sarjaa on sellainen, että vaikak pelit ovat hauskoja, ei missään vaiheessa ole riskinä se, että pelaamiseen hujahtaa esimerkiksi kokonainen viikonloppu.

Nyt uusin ajanryöstäjäni on luonnollisesti "Assassins Creed" Olenkin jopa ihmetellyt että mikä tässä pelissä oikein sitouttaa erityisen voimakkaasti. Kognitiotieteiden kautta voin ainakin kaivaa esille sen, että kyseisessä pelissä on muutamia "likaisenoloisia kikkoja" joissa pelin kauneus ja tarinan syvyys ja viihtyminen ei ole pääosassa (tosin peli on panostanyt näihin eettisesti vahvempiinkin elementteihin. Mutta olen negatiivinen ja kyyninen, ja osa ihmisistä tuntuu jopa pitävän tätä kyseenalaista ominaisuutta jonain ihme viisauden ja syvällisyyden synonyyminä, joten mikäpä tässä omaa statusta samalla korottaessa..):
1: Pelin vaikeustaso on säädetty sellaiseksi, että tavoitteet ovat haastavia mutta harvemmin mahdottomia - ja haastavammat tehtävät on pilkottu lyhyisiin pelin välitallennuspätkiin ; Näin tehtiviin liittyy onnistumisen tunne kun tilanteesta selviää muutaman välilatauksen jälkeen ilman sitä murskaavaa tunnetta joka syntyy kun epäonnistuu ja joutuu lataamaan älyttömän kaukaa. Tämä piirre on selvästi kehittynyt lapsuusajoistani : Oli nimittäin tavallista että "savepoint" oli tuskaisten taivalten takana ja piste oli suunnaton helpotus juuri siksi että sen saavuttaminen oli suunnaton urakka. Tämä tarkoitti toisaalta myös "turhautumismaksimia" kun epäonnistunutta paikkaa jouduttiin jatkamaan toistuvasti.
2: Pelissä on lyhyitä välitehtäviä, jotka sallivat lyhytjänteisen sitoutumisen. Kun näitä on ripoteltu vähän joka paikkaan, on helppoa ikään kuin jatkaa urakointia yksi 5 minuutin pätkä kerrallaan.
3: Pelissä on loppujen lopuksi suoritteita joiden takana on älytön määrä työtä joka ei itse asiassa vaadi oikeastaan muuta kuin pitkää pelaamisaikaa. Näissä on usein kasautuva palkkio, joka on vieläpä pilkottu pienempiin välivaiheisiin. Tämäkin sitouttaa tehokkaasti, koska jos vain suurin kasautuva palkkio olisi laitettu esille, pelaaja näkisi helposti että saavutus on yksinkertaisesti älytön ja jättäisi yrittämättä. Mutta jos tällä tiellä on välipalkintoja, on ajattelu helpommin sellainen että kerää niitä pieniä palkkioita. Ja kun näitä on kasattu, huomataan että olisi aika hoopoa olla tekemättä vielä vähän lisää kun seuraava, ja parempi, palkkio on lähellä. Toki MMORPG -pelit ovat tässä vahvempia kuin "Assassins Creed". Niiden koko maailma kun on ikään kuin "kuminauha" jossa on koko ajan kerättävä uusia esineitä (ja niiden esineistön kovuusluokat kasvavat pikku hiljaa ; Vuosi sitten pelissä todella kova ase voi olla enää keskivertoisen tehoinen "ei mainittavan erityinen" vempele.) Tämä on ollut toki mukana peleissä jo kauan. Minun nuoruudessani tosin oli tavallista että ainut palkkio oli pieni määrä rahaa ja expaa, ja sitten sitä vaan surutta teurastettiin pikkuhirviöitä että saatiin se iso alas. Välivaiheistus on ollut tehokas addiktiota lisäävä elementti, koska juuri näiden "maratontappokinkereiden" kohdalla peleissä on yleensä se tylsyysvaihe joka innosti lopettamaan.
4: Assassins Creedissä on "onnenkantamoistyyppisiä" tilanteita. Tässä ajatus on että kenties jo seuraava sattumalta päällekäyvä rosvojoukko tiputtaa juuri sen esineen jota kaipaat kaupan antamaan tehtävään, että saisit juuri sen kahdenkädenmiekan jonka haluat/tarvitset pärjätäksesi armeijaa vastaan viimeisessä suuressa taistelussa. (Tai oikeasti ; et tarvitse jos olet yhtä hyvä kuin minä.) Kun näitä onnenkantamoistapahtumia on harvoin, mutta muutamia erilaisia, on ymmärrettävää että koko ajan saa olla "pikkuisen sormet ristissä".
+ Assassins Creed ei sentään kuitenkaan käytä monia keinoja. Yksi omituisimmista on se, että pelaajaa rangaistaan pelaamattomuudesta. Monissa MMORPG -pelimaailmoissa on esimerkiksi viljelyksiä jotka menevät pilalle jos niitä ei käy keräämässä. Ja jo hankitut rakennukset tai muut saavutukset voivat ruostua tai hajota käyttämättömänä ollessaan. "Use it or lose it" -taktiikka on jotain jossa ei ole juurikaan riemuelementtejä, pelaaja ei enää saa palkkiota pelistä vaan ainoastaan välttää rangaistusta. Jo saavutettuihin asioihin puuttuminen koetaan kuitenkin pelaajan kohdalla tärkeänä uhkana, ja tämäkin sitouttaa tehokkaasti vaikka ei lisää pelin mukavuusarvoa sitten yhtään.

Pelikulttuuri on siis tässä kohden huolestuttava ; Pelimaailman mukavuuskäsitys sekoittaa addiktion ja ilahduttamisen toisiinsa hyvinkin mutkikkaasti.

Ja jotta saisin tähän blogilleni tyypillisen uskontokriittisen kulman, on hyvä muistuttaa siitä että tosiasiassa tietokonepelit eivät suinkaan ole ainut taho joka harjoittaa tämänlaista sitouttamista. Uskontojen kohdalla on hyvä ottaa esimerkiksi se, että rukoilu, jumalanpalvelukset, yhteinen virrenveisuu ja vastaavat toiminnot ovat synkronoitua yhteistoimintaa. Tässä kohden on hyvä huomata, että tämänlaisella toiminnalla on omituisia vaikutuksia ; Esimerkiksi samaan tahtiin marssiminen tai yhteislaulu ovat jotain joka jo pelkkänä aktiona saa asenteet muuttumaan. Kohtelemme ihmisiä ja ideologioita yhteislaulun jälkeen vähemmän vastustavasti.

Näidenkin kohdalla ajatus siitä että yhteislaulun mukavuus tekisi sosiaalisemmaksi on hieman harhaanjohtavaa ajattelua ; Tämän sijasta kysymys on ihmisten ohjailusta, jonka ydin on jollain tasolla tiedostettu joka ikisessä totalitaarisessa yhteiskunnassakin. Tämä ei tietysti vaadi taakseen edes psykologian ymmärrystä tai likaisia intentioita ; Sillä ihmisten sosiaalinen yhteistoiminta on aina liitoksissa jonkinlaiseen kulttuurilliseen perinteeseen, jolla on jonkinlainen instituutio takana - ideologia ja valtion kaltaiset konseptit ovat ne jotka ovat tämän tavan levityspohjana. Jos ideologia onnistuu sitouttamaan ihmisiä - etenkin jos se onnistuu sitouttamaan muutoin vastentahtoisiksi jääviäkin ihmsiä - se saa vaikutusvaltaa ja yleistyy. Vain tehokkaimmat itseensä liittäjät kasvavat suuriksi ideologioiksi. Joten ei ole ihme että sitouttavia voimia löytyy menestyneiden ideologioiden takaa.

Tämä manipulaatio on ikään kuin pakollista jos haluaa olla suosittu. Tämän vaikutus näkyy esimerkiksi siinä että käytännössä jokaisella maalla on marssivia sotilaita ja kansallislau johon osallistutaan perinteisesti yhteislauluna.
1: Suomen nykyinen kansallislaulu on musiikillisesti heikompi kuin "Finlandia", mutta Finlandia olisi silti huono kansallislaulu koska sitä on vaikea laulaa yhteislauluna.
2: Armeijassakin marssitaan tahdissa ja rivistössä, koska sillä on tehokas vaikutus paitsi kurinalaisuuden näyttämisenä, myös kurinalaisuuden kasvattamisena ja ylläpitämisenä.

Yhteinen rituaali vähentää kapinointia riippumatta siitä onko kapinoinnin aihetta vai ei. Tässä mielessä kevätjuhlien "Suvivirteen" tulee hieman viisto kulma ; Moni ajattelee että laulu on kaunis perinne joka kenties kasvattaa uskonnottomien suvaitsevaisuutta kun he osallistuvat yhdessä toimintaan ja näkevät miten tärkeä asia se on muille ja että nämä haluavat ystävällisesti heidät mukaansa. Uskontokriittinen näkemys taas näkee sen pakottavana ja konflikteja lisäävänä aktiona jossa ideologia näyttää valtamuskeleitaan sitä kautta että se näyttää miten se voi hyppyyttää paatuneintakin ateistia ja muita jotka eivät koko ideologiaan usko. Sitouttamisajattelu pitääkin takanaan ajatuksen siitä että suvivirsi on uskovaisten tiselleen rakentamaa kritiikkisuojaa, joka manipulaation keinoin vaientaa erimielisyyksiä ja kutsuu tätä syntynyttä lammasmaisuutta sovuksi ja suvaitsevaisuudeksi. Se on virheenä sama kuin pitäisi sympaattista karismaa ja mainpuloivaa psykopatismia samana asiana. Tai luulisi että tietokonepelit ovat addiktoivia siksi että ne ovat tarinallisesti niin vetoavia ja muutenkin hauskoja.

Rinnastus tietokonepeleille saakin itse asiassa laajempaakin pohjaa ; Tietokonepeleissähän moni voi ihmetellä sitä absurdiutta että ihminen istuu konkreettisesti puuhastelemaan tuntikausiksi jonkun bittimiekan eteen. Ajatus on että eihän se miekka ole edes mikään oikea tai todellinen. Kuitenkin pelaajan maailmassa miekka on oikea apu pelimaailman oikeita örkkejä vastaan. Pelien palkintojen taso on siis varsin abstrakti, jopa sillä tasolla että moni pitää abstraktiutta absurdin ja olemattoman tasona ; Jonain jossa kyseessä ei enää ole mikään tavallinen ruudulla oleva esitys vaan jokinlainen ulottuvuusportti jolle altistumisen jälkeen todellisuus ja harhat vaihtavat paikkaa.

Samoin uskonnossa - ja etenkin uskomiseen uskomisessa - on kysymys samantapaisesta asiasta. Voidaan jopa ajatella että se panostaa abstraktiin tuonpuoleiseen palkitsemisjärjestelmään. Ja tätä lähestytään pienin välipanoksin, hurskas elämä nähdään arvostettavana välitason saavutuksena jo sinällään ja itsensä kehittäminen paremmaksi on monen pienen välivaiheen takana. Ja monesti näistä kehutaan ja mukana tulee sosiaalista statustakin. Mukana on pieniä "use it or lose it" -palkkioita, kuten onnea parantava lyhytaikainen siunatuksi tuleminen tai ehtoollisen mukana saatu lyhytaikainen anteeksianto. Uskonnottoman silmiin palkkiot voiva olla abstaktiudessaan aburdeja, mutta uskovaiselle uskonto on oikea suoja uskontomaailman oikeita demoneja vastaan. Moni voisi nähdä uskonnollisuudenkin jonain ajatusporttina jolle altistumisen jälkeen todellisuus ja fantasia vaihtavat paikkaa.

Tosin tietokonepelejä ja uskontoa erottaa yksi asia ; Tietokonepelien kohdalla puhutaan peliaddiktiosta. Uskonnon kohdalla uskontoaddiktion termi ei sen sijaan ole arkikäytössä. Puhutaan vain hengellisyydestä tai fundamentalistisuudesta jotka nähdään yksilönoikeuksina eikä parannettavina mielenhäiriöinä. Tämä taas kertoo siitä että yhteiskuntamme ei ole tässä kohden tasa-arvoinen ; Toiset addiktiot ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.

Kirjoittaja pelaa silti niitä tietokonepelejä.

Everything is permitted

2012-01-26T00:56:00.007+02:00

"Assassins Creed" -pelisarjaa pelaillessa ei voi tavallaan olla siinä sivussa miettimässä paikkaa missä liikutaan. Yleisesti ottaen peliä voi toki pelata pelkästään siten, että siinä on siistejä maisemia. Mutta tosiasiassa pelisarjan ympäristö on enemmän kuin lavaste. Siinä voidaan nähdä jopa puolustuspuhe tiukan linjan kapitalismille, oikeistopolitiikalle ja näkymättömälle kädelle.

Idea on itse asiassa varsin helppoa perustella ; Pelisarjassahan vastakkain ovat temppeliritarit (templars) ja salamurhaajat (assassins). Pelaaja on salamurjaaja, joka elää salamurhaajan tavalla (siksi pelin nimi on "Assassins Creed"). Tämä taas tiivistetään iskulauseeksi "Nothing is true, everything is permitted". Temppeliritarit taas ovat organisoituneita ja järjestäytyneitä. Heistä on tärkeää että harmonia pidetään yllä siten että ihmisten ulkoinen käyttäytyminen ja mahdollisuuksien mukaan ajatuksetkin saadaan pidettyä hallinnassa. Tässä yritetään siis pitää yllä maailmanjärjestystä määrittelemällä tämä järjestys ja sitten pitämällä tätä hierarkiaa yllä vaikka voimakeinoin.

Tähän asti voisi ajatella että Assassins Creedissä olisi kysymys postmodernismin ja anarkismin yhteisvaikutukselta ja tätä vastaan olisi järjestäytynyt yhteiskunta. Kuitenkin tämä olisi hätäinen päätelmä. Sillä salamurhaajilla on kuitenkin periaatteita, koodi (creed). He kertovat ylläpitävänsä valoa vaikka he työskentelevätkin varjoissa. "We work in the dark to serve the light. We are Assassins." Näin ollen assassiinit ovatkin järjestäytynyt joukko joka tavoittelee yhteiskuntaa jossa on yksilönvapauksia eikä yhteisön oikeuksia.

Kun taas katsotaan infrastruktuuria, on kenties kätevintä keskittyä Ezio Auditoren elämään, jota läpikäydään pelisarjan peleissä "Assassins Creed 2" ja "Assassins Creed : Brotherhood" (aka. Assassins Creed 3) Kun kakkospelisarjaa pelaa, se alkaa tilasta jossa salamurhaajilla on vaka asema. On helppoa huomata että infrastruktuuri on yleisesti ottaen komeampaa kuin pelisarjan ykkösosassa joka tapahtuu ristiretkien maailmassa ; Lisäksi tässä pelissä ihastuttaa se tosiasia, että ensimmäisen pelin sotatilamaailman häiritsevät kerjäläiset on korjattu jaloissa pyörivillä musikanteilla. "Brotherhoodissa" maailma on vahvemmin temppeliherrojen hallussa, ja maailma näyttää kärsivän. Kerjäläiset ovat osa pelimaailmaa - ja niitä on useassa paikassa kolmekin kerrallaan häiritsemässä. Ja lisäksi pelistä on vaikeaa löytää aukiolevaa kauppaa ; Jos haluaa ostaa jotain, on ensin sysättävä temppeliherrojen valtaa alueelta hyökkäämällä heidän linnoituksiinsa ja tuhoamassa heidän vaikutuksnsa lähiympäristöönsä. Ja vasta tämän jälkeen päästään rakennutaamaan tämä kauppa.

Pelissä onkin hupaisaa se, miten raha menee rahan vuoksi ; Alussa on vaikeaa saada rahat riittämään perusparannusesineisiin. Myöhemmissä vaiheissa peliä voi ostaa sellaisia pikkuasioita kuten rooman kolosseumin ikiomaksi. (Ja siinä on sisällä tunneli. On mukavaa rämpiä se läpi siinä vaiheessa kun omistaa sen. Samoin kun on hupaisaa tehdä soluttautumistehtävä teatteriesitykseen kompleksissa jonka on juuri ostanut itselleen. Peli on tässä kohden hieman omituinen.) Tässä on selvästi henkenä se, että kaupan kontrolli on pahasta. Näin ollen salamurhaajien killan vaikutus yhteiskuntaan on selkeästi kannanotto näkymättömän käden puolesta. Kauppaa ja taloutta ei siksi saa rajoittaa, ja se päinvastoin parantaa itse omat ongelmansa jos kaikkien saadaan vapaasti yrittää. (Ja harjoittaa rajoittamatta murhataitojen myymistä talouskasvun nimissä.)

Tämä taas sai itseni pienellä tavalla jopa sympatiseeraamaan niitä salaliittoteorioita joiden mukaan illuminati hallitsee maailmantaloutta ja haluaa ajaa uutta maailmanjärjestystä. Ja tekevät tämän samanaikaisesti kun näkevät sen nimenomaan kaikkien katastrofien, järjestytymättömyyden, kaaoksen, harhaanjohtamisen ja anarkian lähteenä. Assassins Creed vihjaa sen verran vahvasti, että maailmantalouden ohjailu omaan taskuun onnistuu vapaan markkinatalouden nimissä. Tämä onkin minunkaltaisten ihmisten hyvä pitää mielessä. Sillä kieltämättä jos Illuminati olisi olemassa, siihen on liitetty monia sellaisia arvoja joiden kannattaminen olisi minulle ylen mieluisaa. Kenties minun pitäisi siirtyä myös talousteoriapuolella vapaakaupan ja rationaalisten päätöstentekijäostajien ihmemaahan. Mutta sitten muistan että tämä on vain peli, eikä siitä voi tehdä liian pitkälle vietyjä tosimaailmanmenoon johtavia päätelmiä. Ja sitäpaitsi vaikka assassiinien killalla onkin monia yhteneväisyyksiä illuminatin kanssa, pelimaailma itse vihjailee, että pelimaailman salamurhaajat ovat enemmänkin vapaamuurareita.

Kauneutta levittämässä

2012-01-26T00:08:00.011+02:00

Olen aina tasasatanumeroiden kohdalla kirjoittanut jollakin tavalla blogaamisen filosofiaa. Tämä taas on numero 2800 (oikeastaan 2802, mutta älkäämme laskeko, en minä sentään mikään numerologi ole).

Kuten otsikosta voi ajatella, ajattelin nostaa tällä kertaa esiin sen, että filosofian ja kirjoittamisen estetiikka on jotain, jonka voi lisätä blogaamiseen. Ajatus voi tuntua ensisilmäyksellä omituiselta, sillä filosofia ei ole aiheena mitään sisustussuunnittelua, pukeutumista tai edes maisemamaalaamista. Eikä tämä blogi taatusti tuo juuri kenenkään mieleen perhosia ja kukkaketoja tai muutakaan optimistista fantasiointia tai elämänasennetta - jota taas yllättävän usein pidetään "kauneutena" ainakin sanan arkikäytön merkityksissä. Lisäksi en kirjoita kovin hirveästi estetiikasta itsenään. (Tosin pienellä vilkaisulla voi huomata, että esimerkiksi graffiteista ja muista vastaavista saadaan melko suoria linkkejä estetiikan aiheisiin. Mutta joku voi kysyä vakavasti sitä että onko tämä kunnollista kauneudentajua vai osoitus nimenomaan kauneudentajun vinoutumasta ja epäesteettisyydestä.)

Itse asiassa monet filosofit ovatkin nostaneet nimenomaan esteettisen aktin kirjoittamisen ytimeen ; Esimerkiksi Ralph Waldo Emerson etsi kauneutta. Ja hän ei etsinyt sitä pelkästään luonnosta vaan myös ihmissielusta. Tämän hakeminen sävytti hänen transsendenttia ajatteluaan ; Emerson ei kirjoittanut itselleen, vaan ajatteli että hänen tekstinsä eivät kenties pidä sisällään transsendenttia estetiikkaa, mutta että niiden avulla sitä voitaisiin lähestyä. Näin mukana oli välittämisen, viestinnän ja kommunikaation teemoja.

Tämä tietysti lähentää filosofia taiteilijaan. Esimerkiksi kirjailijaa voi olla sujuvakin viitata henkilöön joka viittaa jonkinlaiseen kauneuteen. Tämä voi tietysti ilmetä monella tavalla joista toiset ovat puhtaasti taiteellisia ja toiset vulgaarimpia riemuja. Mutta pinnallisen viihdekirjankin lukeminen voi olla nautinnollista, jolloin sen voidaan ajatella jakavan jonkinlaista estetiikkaa.

Minä en tietysti voi viitata itseeni Emersonina. Ajattelutapamme tekstistä ovat oleellisesti erilaiset. Ja lisäksi minulla ei ole mainittavia retorisia ansioita ; En osaa suhteuttaa tekstiä yleisöön ja sisältöön kovinkaan hyvin. Toisin sanoen en ole panostanut kaunopuheisuuden hallintaan. Vaikka kaikilla kirjoituksilla on muoto, toiset muodot eivät ole harkittuja. Näin tekstini sisältävät "muotonsa" puolesta estetiikkaa vain sattumalta.

Onneksi tämä ei tarkoita kaikkea. Sillä kanavana blogi pitää sisällään etuja juuri tietynlaiselle kirjoittamiselle. Esimerkiksi jos viestiminen ja tiedonjako itsessään on kaunista (kuten haluaisin ajatella) internet tarjoaa jo käyttöliittymänä kauneutta ; Näin ollen en tavallaan tarvitse omaa harkintaa koska olen delegoinut tämän osion jollekulle muulle. Toki tämä tarkoittaa myös sitä että tekstien määrä kasvaa, jolloin juuri tietyn viestin viestintäarvo - ja samalla sen levittämä kauneus - vähenee. Tämä rakentaa vaatimuksia "miltei tyhjästä" ; "Communicating information and ideas : Philosophy of writing" kertoo esimerkiksi siitä, että internet kanavana asettaa estetiikalle jopa vaatimuksia. "Web users generally prefer writing that is concise, easy to scan, and objective (rather than promotional) in style." Sanoisin että toisissa näistä odotuksista onnistun ja toisissa epäonnistun. Tämä blogi on siis osittain kaunis.

Toisaalta tästä retorisesta tasosta voitaisiin siirtyä jopa muualle. Kenties tekstin estetiikka on muutakin kuin sitä että teksti on esitetty viehättävästi ja harkitsevalla tilanteeseensopivalla kaunopuheisella tyylillä ja se on levitetty juuri sille parhaiten sopivalla kanavalla. Sillä filosofiassa on myös sisältö. Ja ainakin itse väittäisin että sen sisällä on innostavia elementtejä. Filosofia, joka tarjoaa sietämättömiä nautintoja, pitää siis sisällään kauneutta. Josta osa toivon mukaan (ehkä) pääsee jopa minun asiat perversioivien ajatusprosessieni läpi. Kuitenkin vaikka ajatukseni ovatkin vinouttavia ja erittäin turmeltuneita jo se, että pyörittelen monenlaisia ajatuksia on jotain joka voidaan katsoa itsessään kauniiksi. Tästä kanssani aiheessa, metodissa ja tyylissä aivan eri strategiat valinnut Emerson voisi olla samaa mieltä. Silllä hänen mukaansa filosofia oli ikuista. Hänestä sitä ei voinut saada valmiiksi, vaan ajatuksia voitiin kierrättää ja törmäyttää ikuisesti. Jo tämä ajatusten pyöräytys itsessään piti sisällään esteettisen tapahtuman, joten voidaan sanoa että vaikka minun tekstini ovat kenties aiheiltaan makaabereja, sisällöltään karkeita, kohteliaisuudeltaan röyhkeitä, sielullisuudeltaan rienaavia, sosiaalisuudeltaan perverssejä ja kaunopuheiselta muotoilultaan tökeröitä, niissä on kuitenkin saavutettu edes rippunen tästä pyörittelun ihanuudesta. Ja kenties juuri makaaberius herättää rumuuden tajuamiseen jolloin lukija kasvaa ihmisenä kun osaa itse välttää sitä. - Ja jättää tämän tiedostamisen jälkeen blogini sen jälkeen lukematta, joka lienee sekin jonkin tason esteettinen toimenpide sekin.

Tosin voin selittää tämänlaisia vain siksi että olen yrittänyt panostaa sisällössä muotoilun sijasta sisältöön ; Eli tekstini retorista tasoa enemmän, joten olen kiinnittänyt juttuihin. Näin tekstini ei ole taatusti helppolukuista tai monessa paikoin muutenkaan hyvän käytettävyyden mukaista. Ja kenties tästä vaivannäköerosta johtuen olen vain paljon vastahankaisempi myöntämään epäonnistumista tässä osiossa. Sillä panostamattomuus kertoo irrelevanssista ; Tappio tekstinmuotoilussa on myönnettävissä koska asia tuntuu irrelevantilta eikä siinä epäonnistuminenkaan ole siksi "kunnon epäonnistuminen". - Ja paradoksaalisesti ; kenties se tuntuu irrelevantilta koska olen myöntänyt tappion tällä alueella.

Hirvisaaren hämmästys

2012-01-25T20:26:00.009+02:00

"Aamulehti" kirjoitti siitä miten (perussuomalainen) James Hirvisaari oli saanut vihaisia puhelinsoittoja. Taustalla oli se, että Hirvisaari oli facebooksivullaan mainostanut äänestävänsä "vihreää homoa", eli Haavistoa. "Olen aika hämmästynyt, kuinka äärimmäisen kielteisesti sukupuolivähemmistöön suhtaudutaan. Vaikka itse kannatan perinteisiä perhearvoja, ihmisten jyrkkä asenne on yllättänyt minut. Onneksi olen saanut ilahduttavan paljon myönteistäkin palautetta."

Minä en ole yllättynyt. Perhearvojen kannattajien tiukkamielisyys ja aggressiivisuus ovat minulle kokemuksen kautta syntynyt ilmiselvyys, jokin jonka ohittajaa en suoraan sanoen pidä tästä aiheesta ollenkaan tiedostuneena ihmisenä. Tämä aggessiivisuus kuvautuu usein "vastapuolelta" ; Esimerkiksi "City" -lehden uusin numero pitää sisällään Satu Silfverbergin haastatteluun perustuvan lastun, jossa esiintyy ""On yksi puolue, josta kirjoittamalla alkaa sataa nimetöntä paskaa." Paino sanalla nimetön. "Se on siitä jännä, että olen kirjoittanut kaikista muistakin isoista puolueista kärkkäästi. Vihreiltä satoi sähköposteja ja kerran Ben Zyskowicz soitti mulle, kun olin kirjoittanut kokoomuksesta. Kun kirjoitin kolumnin vapaa-ajattelijoiden nolosta kampanjasta, jossa vaihdettiin Raamattuja pornolehtiin, sain palautetta sekä uskiksilta että ateisteilta. Mutta nimettömiä solvauksia ja törkeyksiä - niitä satelee vain perussuomalaisten kannattajilta."" Aggressiivisuus on useille ilmiselvä. Hirvisaari on sen sijaan aidosti yllättynyt. Hän on omiensa parissa, joten luulisi kai hänen tietävän sen mitä hänen oma kannattamansa asia tarkoittaa? Useinhan tämänlainen näkökanta on esimerkiksi uskontokritiikkiin suhtautumisessa tai Relanderin ja muiden "armon vihreiden" parissa ; Ilmiö katsotaan ymmärrettäväksi vain sisältäpäin. Ideologian kannattaja olisi siis sama kuin sen asiantuntija.

En pidä tästä ajatustavasta juurikaan. Oma ideologia pitää sisällään osaamisen lisäksi sellaisen määrän ojia ja lehmiä että on selvää että näiden yhteenosumisilta voitaisiin välttyä. Ihminen on vieraantunut ideologiansa joiltain puolilta joko sokeuden tai sen kautta että ideologiaan liittyvät asiat nähdään itsen kautta. (Eikä vain niin että on ideologia johon itse muokkaudutaan.)

PerusSuomalaisista, perhearvojen kannattajista, kristityistä - ja jopa tiukan linjan fundamentalistisia suuntauksia kannattavista - on Hirvisaaren kaltaisia ihmisiä. Heillä on mielipide jota he puolustavat tiukasti and that's it. He voivat jopa kokea nämä tiukkuudesta tehdyt syytökset kovina ja kylminä leimakirveenheilutteluina koska he ajattelevat että se ei kuvaa heitä itseään hyvin - kenties ei ollenkaan.

Tämä esitetyn stereotypin vieraana kokeminen onkin luultavasti jotain joka nostattaa omalta osaltaan tunteita siitä että uusateistit ovat militantteja. Kuitenkin tässä asiassa taustalla on se, että nämä ihmiset eivät ole kunnolla kokeilleet siellä vastapuolella olemista. Kun vaino ei kohdistu itseen, oma itse nähdään helposti koko ideologian ilmenemisenä. Silloin syytös joka ei osu itseen koetaan valehteluna ja vääristelynä. ~ Ihminen ei yksinkertaisesti kykene kokemaan uskottavana vainoa jonka olemassaoloa ei koe eikä muutenkaan hänelle ilmene, se näyttää vain syytöksenä. Sama on tietysti myös toiseenkin suuntaan ; Jos ideologia ilmenee sinulle konfliktitilanteessa, on helppoa kuvastaa koko ideologia siihen itsekohdattuun.

Hirvisaaren yllättyminen onkin minusta hyvä ja terve muistutus siitä että asiat eivät ole Suomessa niin hyvin kuin moni luulee ; Syynä voi olla sekin että konservatiivisia perhearvoja on viime aikoina puolustettu suvaitsevaisuusdiskurssilla. Tämä taas on painottanut etenkin suvaitsemattomuuden suvaitsemista. Ja tässä mallissa esimerkiksi tämän hetken presidenttipelin finaalikkierrokselle ajaneen vaalituloksen katsotaan heijastavan suomalaisten suvaitsevaisuutta koska se näyttää että nyt, 2010-luvulla, on heteroseksuaalisen konservatiivisen kapitalistimiehen mahdollista päästä Suomen kansan presidentiksi. Muu taas olisi kukkahattutätien homomafiaa, suvaitsevaisuuden vastaista -ja ties mitä muuta vastaavaa. Suvaitsemattomuuden suvaitsemista vaativat ovat sitten itse niitä jotka pilkkaavat liberaaleja siitä että nämä kannattavat toisia mielipiteitä mutta eivät toisia, kun he itse selvästi tekevät juuri tätä mistä he muita moittivat.

Hirvisaari kävi väärällä puolella ja sai pienen maistiaisen siitä mitä siellä oleminen tarkoittaa. Hänen tarvitsisi enää tajuta se, että jotkut ihmiset elävät siellä missä hän kävi vain pienellä turistikierroksella.

PerusSuomalaiset autismin airueina

2012-01-25T19:30:00.007+02:00

"Ylioppilaslehti" kirjoitti PerusSuomalaisten Halla -ahosta vertauksen "Ainakin Helsingin kaupunginvaltuustossa Halla-aho on toistaiseksi vaikuttanut lähinnä iltapäiväkerhonsa kadottaneelta autistilta, jonka vaitonainen tuijotus tuo mieleen kysymyksen, että onko sillä nyt varmasti lämmintä päällä ja muistihan se syödä aamulla."

Nostin asian esiin siksi, että olen aikaisemmin korostanut lähinnä sitä, miten aspergerin syndroomaan liittyvä itseidentifiointi on jokin jossa halutaan saada itselle älyllisyysasemaa ja suoja tiettyjen käytösmallien synnyttämistä suuttumisreaktioista. Ja jota käytetään jopa poliittisen ideologian tapaan vallankäytössä. Ylioppilaslehden tapa liittää autistisuus PerusSuomalaisiin näyttää toisen puolen ; Autistikseksi määrittelyyn liittyy myös toisen identifioinin keino. Ja tämä taas ei ole välttämättä ollenkaan positiivinen. Tämä toisen identifiointi on jotain joka muistuttaa vielä minun lapsuudessani "luvallista" - tai ainakin "tavallista - vammaiseksi kutsumista ; "oot vammanen" oli jotain jolla toinen luokiteltiin jonkinlaiseksi "vähemmän kuin" -ihmiseksi. Tämä on ainakin nykyään - ja ainakin mediassa - paheksuttu esittämistapa. Autistisuus ei kuitenkaan pidä sisällään samanlaista suojaa. Siksi ei olekaan ihme siitä että tämänlaiset lausunnot aikaansaavat ikään kuin tuplaloukkaantumisen ; PerusSuomalaiset loukkaantuvat siitä että heitä kutsutaan autisteiksi ja autistist siitä että heitä kutsutaan PerusSuomalaisiksi.

Toki toista leimaavaa väheksyvää puheenpartta sekä itsekorostavaa autismikuvaa yhdistää yhteinen stereotyyppinen kuva autistista. Näitä stereotypioita taas kuvataan sekä populaarikulttuurissa että enemmän sivistyneistölle suunnatuissa teoksissa. Halla -aho, joka on olemukseltaan ja ilmaisultaan nörttimäinen, ja selvästi analyyttiseen ja loogisen ajatteluun vahvasti pyrkivä. Monien mielestä "tunteettoman oloinen loogikko" kuvaakin hyvin sitä stereotypiaa, joka ihmisillä on autisteista. Kuitenkin tosiasiassa Halla -aho näyttää ainakin minun autistisiin silmiini kaikkea muuta kuin autistilta ; Hänen kielenkäyttönsä ja perustelutapansa näyttää nimittäin siltä että hänen "ihmiset eivät ymmärrä minua" -tekstejä sisältävät kikkailunsa ovat valmiita tekemään nimenomaan sosiaalisia ohjauksia joiden edessä logiikkaa väännetään totaalisen umpisolmuun. Halla -aho on teksteineen liian voimakkaasti sosiaalinen manipulaattori ja sosiaalisen skenen vastarinnan edessä sosiaalisesti mahdollisimman ovelia väistöliikkeitä tekevä. Tämä vihjaa että hänen empatointikykynsä on kaiken kaikkiaan hyvä. Jopa luultavasti parempi kuin monien muiden ihmisten. Siksi Halla-ahon autistiseksi kutsuminen ei ole millään tavalla osuvaa, se osuu korkeintaan vallitsevaan olkiukkoon eikä oikeastaan aja oikein kenenkään asiaa.

Ja jotta voisin näyttää että syynä ei ole vastenmielisyyteni, otan esiin "simpanssifilosofiaa" -blogin kuvauksen Hakkaraisesta. Siellä analysoidaan Hakkaraisen käyttäytymistä ja niiden näytetään olevan usein samansuuntaisia kuin mitä autistiset ihmiset tekevät:
1: Media pyörittää Hakkaraista, ja hän tuntuu menevän juuri sen tyyppisiin ratkaisuihin joita autistiset ihmisetkin harrastavat ; Esimerkiksi linnan juhlien aikaan "uusin "kohu" syntyi siitä, ettei Teuvo aio osallistua presidentin itsenäisyyspäivävastaanotolle. Syyksi Hakkarainen mainitsi, että häntä ei kiinosta juhla ollenkaan." Tämänlainen on tietysti autistille tyypillistä, eikä siihen sisälly autistilla mitään halveksivaa kulmaa, vaikka tähän toimintaan voidaankin yleensä ottaen normaalimman ihmisen teon tehdessä lukea tiettyjä viestejä : Autistin viestinnän ongelmana onkin se, että ihmiset tulkitsevat helposti heidän sanojensa taakse uusia merkityksiä. (Esimerkiksi itse olen huomannut raivostuttavani ihmisiä kun olen pehmentänyt selvästi käyttämäni karujen ja dramaattisten sanavalintojen vuoksi raivoisiksi tulkittuja viestejäni esimerkiksi selittämällä että toinenhan on minulle ihan turha ihminen, eikä herätä minussa minkäänlaisia tunteita.) Tämänlainen tietysti koetaan halveksivana, koska sen takana on selvä viesti kaikkien muiden paitsi autististen ihmisten sanomana. (Kykenen itse tunnistamaan näitä konventioita, mutta omaan tekstiin on vaikeaa suhtautua ulkopuolisena, tiedän mitä tarkoitan joten en näe miten se luetaan.)
2: Hakkarainen hämmentyy haastatteluissa tietynlaisissa aiheissa "Teuvo meni kokonaan solmuun, kun häneltä kysyttiin lapsuuden tuntemuksista ja käskettiin laittamaan kaksi yhteismitatonta henkilöä paremmuusjärjestykseen. Voin hyvin kuvitella, millainen solmu Hakkaraisen aivoissa syntyi. Olen kokenut vastaavia tilanteita itsekin. Niitä syntyy jopa markkinatutkimuksiin vastatessa, jolloin pitäisi osata sanoa, onko jokin viemäriputki ystävällinen, kannustava, iloinen, vakava, leikkisä vai romanttinen." Autistinen ihminen - kuten minäkin - ihmettelee että mitä helvetin satunnaista dadaa nuo kysyvät ja mikä metodiikka tässä on takana, että mihin anaaliseen äitisuhdetta ruotivaan psykokakkaan sitä laittaa kätensä jos tykkää tietynlaisesta viemärinkannesta.
3: Simpanssiblogissa esiin nousevat myös monet muut asiat kuten Hakkaraisen katsekontaktin vähyys. Itse voisin mainita Hakkaraisen aina humalaiselta vaikuttavan ilmeen, joka näyttää siltä että hän ei havainnoi maailmaa aivan normaalisti.
4: Lisäksi ottaisin esille sen, että Hakkaraista syytetään usein ajatuksenvirtamaisuudesta. Tämä syytös on jotain jota monet autistit kohtaavat sillä heidän tapansa systemoida siten että aiheen sijasta tuijotetaan mekanismeja näyttää monista ihmisistä samalta kuin aasinsiltojen kautta kulkeminen. Punainen lanka on usein vaikeaa nähdä. Otan tästä esimerkiksi autistisen Pauli Ojalan "ajatusvarikon" (ID -kreationistinen sivu jota luen) jonka etusivun ulkonäkö ja muotoilu - ja sen artikkelien sisällönkin - sillisalaattimaisuus pelottanee normaalin eiautistisen ihmisen mieltä ; Ilmiön takana on juuri autististen ihmisten erilainen ajatusten prosessointitapa. Ihminen katsoo aihetta, autisti systemoi ja katsoo enemmän teemaa. (Yritän taistella tätä piirrettä vastaan blogauksissani mutta en rehellisesti sanoen tiedä miten hyvin tässä onnistun.) Tämänkin vuoksi Hakkarainen osuu autististen piirteiden kuvauksessa lähemmäksi autistista ihmistä kuin autistisen ihmisen stereotypiaa noudattavan Halla-ahon, joka on ajattelussaan varsin suoraviivainen ja normaalin ihmisen luettavissa oleva.
5: Lisäksi Hakkaraisen tapa toilailla kravattien kanssa vihjaa motorisiin vaikeuksiin. Näille pikkuasioille naureskelu nostaa esiin sen piirteen että autismiin liittyy usein motorisia vaikeuksia.
6: Kun Hakkarainen joutuu vaikkapa ylinopeuden vuoksi sakotetuksi, hän tarjoaa tilanteelle lähinnä selityksen. Muut tulkitsevat tämän oikeutuksena. Kun Hakkarainen selittää että ajoi ylinopeutta koska tiellä ei ollut ihmisiä, hän viittaa siihen että hän käyttää lähinnä niitä perusteluja joilla lakejen noudattamista on perusteltu noin yleensä. Hän siis vain kertoo tämän eikä pidä tätä samana kuin lupana tehdä näin. Kuitenkin normaali ihminen yrittää pestä itsensä tämänlaisessa tilanteessa sosiaalisesssa mielessä joten ei ole kovin tavallista tai luontevaa tarjota selitystä vaan yrittää antaa nimenomaan jonkinlaisia oikeutuksia.

Simpanssiblogin teksti näyttää hakevan toimille oikeutusta autistisuuden tai laajemmin "maskuliinisuuden" kautta (koska se liittää autistisuuden melko suorasukaisesti maskuliiniseksi stereotyyppisesti nähtyihin piirteisiin ; Tässä on toki takana korrelaatio mutta en kannata sitä voimakkuutta jolla nämä termit blogissa noin yleisemmin ottaen synonymisoidaan). Ja muutenkaan en toki usko että Halla-aho tai Hakkarainenkaan ovat autisteja tai edes aspergerin syndroomaisia. (Enemmänkin uskon että Hakkarainen on ns. mölli ja juntti ja Halla -aho on kiero manipulaattori.) Ja suoraan sanoen en vakavasti ottaen usko edes siihen että Suomen oloissa olisi ylipäätään mahdollista pärjätä politiikassa autistisena. Yhteiskuntamme arvomaailma ja etenkin sen "ihmisten sosiaalisen kohtelun suvaitsevaisuusehdot" ovat rakentuneet sillä tavalla että autistisuus on vakava ongelma normaalissa elämässäkin, saati sitten sosiaaisessa vallankäytössä. (Kouluissa selitetään aina miten kenestä tahansa voi tulla presidentti. Ei voi. Ja hyväkin niin. Jos minunlaisesta ihmisestä voisi tulla presidentti, olisi maassa oikeasti jotain vikaa - ja aivan helvetin paljon.)

Tämä ylläoleva on vain kenties hyvä esimerkki siitä, miten autismia käsitellään stereotypiana ja sen tyypilliset piirteet on helppo ohittaa. Teuvo Hakkarainen, mies jolla on mielestäni vääriä mielipiteitä, on tietysti jotain johon on vaikeaa mieltää autistisuutta koska usein systemointi ja autistinen ajattelu yhdistetään "tunteettomaan konemaiseen fiksuuteen". Tällöin ajatellaan että autistit puhuisivat ikään kuin totta. Kuitenkin autistisuus ei koske sitä että ihmisillä olisi tietty mielipide, vaan kysymys on enemmänkin prosessointitavasta. Näin autistit voivat olla yksilöinä mielipiteistöltään hyvinkin kirjavia. Toisin sanoen monet autistiset ihmiset ovat myös väärässä ja heillä voi olla kerrassaan typeriä mielipiteitä. Siksi autistisuutta voi olla vaikeampaa huomata Hakkaraisen tyyppisissä. Siksi häneen liitettynä vertaus olisi selkeästi osuvampi.

Tosin en pidä sitä hänenkään kohdallaan kovin hyödyllisenä, sillä diagnoosissa kuitenkin tarvitaan taitoa ja asiantuntemusta. Kyökipsykologiset luonnehdinnat muuttuvat helposti joko ihmisen arvoa halventavaksi, tai sitten niillä yritetään ostaa oikeutus teoille. Olisi kuitenkin kenties hyvä huomata, että tekojen takaa paistava autistisuus on selitys typerille tempauksille, ei oikeutus niiden tekemiselle. Siksi esimerkiksi minulla ei ole hyväksyttävissä olevaa tekosyytä suurimmalle osalle tekemisistäni. Teen niitä koska en voi oikein muutakaan, mutta olen tietoinen että jos lähden sosiaaliseen yhteiskuntaan puuhailemaan, että minkälaisia seurauksia siitä tulee. Ja lähden silti, tietoisesti. Näkisin että tässä kohden on selvä valinnan ja vastuunkannon paikka.

Omnia mea mecum porto

2012-01-25T00:21:00.025+02:00

Monesti ihmisyys nähdään jonain perustavanlaatuisena ytimenä jota kulttuuri ei rakenna eikä ota pois. Tällöin korostuu jonkinlainen luonnollinen tila, peri-ihmisyys. Tällöin kulttuuri nähdään helposti ensi sijassa kahlitsevana laitoksena, valtapelien ja orjuutusten ja manipulointien rakentajina. Kulttuuri on keksintöjä ja mielivaltaa, illuusioita ja toiveajattelua joka kätkee Totuuden. Esimerkiksi alkuun laittamani Soundgardenin "Black hole sun" pitää sisällään näkemystä jossa kulttuurin luoma suojakuori on vain harhaa. Tämän pinnallisuuden karsiminen pois nähdään jonakin hyvänä asiana. Tämä on jotain jota nuorisomusiikin angstiset mielenilmaukset levittävät yleisesti. Ja se on samalla jotain jonka en voi kiistää jollain tavalla viehättävän minua. Asenteessa on jotain jota voisi sanoa jopa ruman esteettiseksi.

Toki tämä näkemys ei ole jäänyt vain rockandrollrunouteen ; Esimerkiksi Rousseau oli sitä mieltä että ihminen oli ennen yhteiskuntajärjestystä ja kahlitsevia lakeja jalo villi, jonka kulttuuri on ikään kuin ajanut pois tästä tositilasta. Osa, kuten Michel de Montaigne sen sijaan suhtautuu sivistykseen ja kulttuuriin astetta lievemmin, mutta pitävät monia sivistyksen piirteitä kuten logiikkan kiemuroiden opiskelua ja latinankielen pänttäämistä jonain jolla ei tee elämässä hirveästi mitään. He korostavat sitä että tosiasiassa ihminen on kokonaisuus, jossa on muutakin kuin tämä kulttuurin luoma teeskentelyn silaus.

Modernimmista ajattelijoista tämä on pakko liittää esimerkiksi ateismiin. Sillä Bertrand Russell näyttää miten ajatus uskonnon kulttuurisista normeista ja ideoista on jotain jonka hän näkee turmelevan ihmisyyttä. Hän sanoi että "Luullakseni uskonto perustuu etusijassa ja pääasiallisesti pelkoon. Se on osittain pelkoa tuntematonta kohtaan, osittain sitä, että ihminen toivoo, että hänellä olisi eräänlainen isoveli seisomassa rinnallaan jokaisen vaikeuden ja kiistan kohdatessa. Pelko on koko jutun perusta - salaperäisyyden pelko, häviämisen pelko, kuoleman pelko. Pelko on julmuuden alku, eikä sen vuoksi olekaan ihme, että julmuus ja uskonto ovat kulkeneet käsi kädessä." Tämä ajatus onkin varmasti tuttu monelle eiateistillekin ; Todellisuus on pelottava paikka, jopa teologit joutuvat painiessaan pahan ongelman kanssa hyväksymään sen että maailma on kamala ja selittämään miksi tämä ilmiselviö ei riko rakastavaa kaikkivaltiasta vastaan.

Kun maailma on pelottava, ei ole ihmeellistä hakea suojaa ja turvaa. Vaikka pahan ongelman ratkaisujen kanssa joutuu painimaan kummallisten älyllisten ongelmien kanssa, kuten sen kanssa että Raamatun mainitsemat Vanhatestamentilliset Jumalan käskemät kansanmurhat ovat jotenkin hyviä kansanmurhia. Mutta nämä ovat jotain menneisyyden ihmisiä koskevia älyllisiä huolia, luonteeltaan hyvin erilaisia kuin itseä ja omia rakkaita koskevat tunneperäiset huolet.

Onkin ymmärrettävää että ihminen luo ympärilleen erilaisia illuusioita, joilla sitten rakennetaan elämä. ~ Eskapistiset epätodet fantasiat harhauttavat ikään kuin tosielämästä. Ja tämän jälkeen seuraat sellaisia omituisia ilmiöitä kuin uskontoja tai sisustusvinkkejä. Tässä mielessä ihmiset harrastavatkin naurettavia ja absurdeja asioita, joista osaa vain jostain syystä pidetään aikuisten ja kypsien ihmisten absurdeina naurettavuuksina ja toisia ei. Tämän myöntämisen jälkeen tuntuu taatusti helpolta kutsua näitä asioita pinnalliseksi ; Ne eivät perustu totuuteen vaan toiveajatteluun ja pilvilinnojen rakentamiseen. Ja ne ovat oikoteitä, helpompia ratkaisuja kuin se raskaampi tie. Nietzsche liitti juuri tämänlaiseen asenteeseen tarinansa viimeisten aikojen ihmisistä, jotka ovat nihilistisiä pienten ilojen kerääjiä ja kärsimyksenvälttäjiä, jotain jonka yli ja ympäri kunnon yli-ihminen sitten kasvaa. Nietzsche sanoi että "Jokainen joka luo on kova." Ja tämänlainen eskapistinen pinnallinen muiden keksimän tarinan omaksi otaminen on pehmyttä.

Tätä kautta näkemys voidaankin huipentaa Luther Burbankin lainaamiseen. Hän sanoi että "Tiede, päin vastoin kuin uskonto, ei koskaan johda hulluuteen. Useimpien ihmisten uskonto on sitä, mitä he haluaisivat uskoa, ei sitä, mitä he uskovat. Ja vain aniharvat heistä pysähtyvät tutkimaan sen perusteita."

Mutta sitten on se tiede. Kun otamme huomioon ihmisen kognitiiviset kyvyt, olemme saaneet selville sen, että ihmiset ovat luonnostaan hyvinkin numerotaidottomia. Olemme tottuneet elämään "keskinkertaisessa maailmassa". Siksi ihmiset eivät hahmota miljoonia vuosia, valovuosia ja muita vastaavia isoja ilmiöitä. Samoin hahmotuskyvyn yli menevät sellaiset asiat kuin hyvin pienet numerot ja asiat. Ihmiset ovat siis suhteettomuudentajuisia ; Jossain vaiheessa hahmotuskaala eksyy ja iso tai pieni numero on enää vain numero. Tämän voidaan nähdä jopa kyseenalaistavan Burbankin. Tästä kyseenalaistamisesta voitaisiin ottaa esimerkiksi Douglas Adamsin "Linnunradan käsikirja liftareille" jossa on laite joka antaa ihmisille ymmärryksen suhteessa todellisuuteen. Kun erästä tiedemiestä syytettiin todellisuudentajuttomaksi, hän rakensi tämänlaisen laitteen ja laittoi siihen tästä suhteellisuudentajuttomuudesta valittavan henkilön - joka kirjan mukaan ihan ilmiselvästi sekosi prosessissa.

Tämänlaiset pienet ajatuskokeet nostavat esille sen toisen puolen. Ihminen on kiistämättä hyvin voimakkaasti - jos nyt ei peräti sivistysolento niin ainakin - kulttuuriolento. Syynä on ollut se, että ennen kun meillä oli kulttuuria - en tiedä onko meillä vieläkään sivistystä - ihmiset elivät vähemmässä kulttuurissa. Ja arvatkaa mitä? He eivät pitäneet siitä. Siksi he rakensivat sitä kulttuuria itselleen suojaksi.

Tämä huomio muuttaa skaalan hyvin erilaiseksi. Tällöin maailma näyttää hyvin Lovecraftmaiselta. Hänen kauhumaailmassaan ihmiselämä ja tieteen hahmottamat luonnonlait ovat vain marginaalinen sirpale. Sen ulkopuolella on ihmisjärjelle käsittämätöntä omalakisuutta joka näyttäytyy ihmisille kaaoksena. Tarkalleen ottaen kaaoksena josta ilmestyy esimerkiksi Cthulhun kaltaisia olentoja jotka tulevat ja syövät ihmiset kunhan vain "tähtien asento on oikea" (eikä meille lukijoille tietysti kerrota että mikä on se asento tai koska tämä tulee). Tässä maailmassa kulttuuri on suojakuori ; Ihminen tarvitsee irrationaalisuutta irrationaalisessa maailmassa. Ei siksi että se toimii vaan siksi että sen kanssa on kivempaa. Pääasia on totuuden ja kauneuden tai omaperäisyyden sijasta se, että on kivaa eikä pelota.

Tämä maailma näyttäytyy siis jossain määrin perustellulta. Ei totuusarvon vaan ihmisen elämänmukavuuden kannalta. Tämä on hedonismia - joka näkyykin uskontoon uskomisen kannattamisena, eli niiden uskonnollisten argumenttien määrässä jossa Blaise Pascalin tapaan ei todisteta että Jumala on todennäköinen, vaan vedotaan siihen että uskomisesta olisi positiivisia vaikutuksia, että se olisi "hyvä diili" riippumatta siitä että sen totuudellisuus ei ole kovinkaan todennäköinen. Ja tämä hedonismi yhdistääkin monia kulttuurin, uskonnon ja viihteen elementtejä. En malta olla hakematta osasia Rauno Räsäsen lauselmista(mukavasti hampsien ja valikoiden ja omaa väliin tunkien). Esimerkiksi uskonnollisen toiveajattelun ja taikauskon taustalla on aina totuusväitteitä mutta "Totuuspuheen ytimestä löytyy siis perimmäinen järjenvastaisuus kuin musta aukko, jonne kaikki teoriamme katoavat." Ja kun näillä taikauskoilla ei ole aksiomaattista luonnontieteellistä kaavamallia jota seurataan, eikä näitä oikein voida tarkistaakaan mitenkään jää jäljelle oikeastaan uskonvaraisuus ja luottamus siihen että oma uskonnon ja näkökulmanvalinta toimii, vaikka pohjimmiltaan "Ihan sama siis vaikka heittäisi lanttia. Ja tästä sattumasta/kohtalosta sitten tehdään joku laki [miten olisi moraaliprobabilismi (esim. mutatis mutandis Pascal) tai moraalinen onni (Bernard Williams)]?"

Otsikko kääntyy jotakuinkin muotoon "Kannan kaiken omani itsessäni". Se muistuttaa että sen ulkopuolella voi olla jotain muuta ja erilaistakin.

Tilanotto ja oikeus

2012-01-24T11:18:00.017+02:00

Tilanotto on aina jonkinlaista vallankäyttöä. Vallankäyttöön taas liittyy arvoja ja arvostuksia. Monesti tämänlaisia asioita ei mietitä, ja tällöin reflektoimattomuus voi tuntua samalta kuin se, että asia on pieni ja merkityksetön. Kuitenkin monesti näihin pikkuasioihin puuttuminen muuttaa reagointia voimakkaasti. Tällöin paljastuu että asian takana onkin kovastikin arvoja ja merkityksiä. Loukkaantuminen näyttää että tämä pikkuasia pitää takanaan joko konkreettisia tai symbolisia arvoja, ja niihin puuttuminen nähdään jopa ikonoklasmina. ~ "Kaikki rakastavat Raymondia" -televisiosarjassa onkin jakso jossa Debran loukkaantuminen Rayn äidille näytetään siinä valossa että hän pakosti välittää tämän mielipiteistä. Erimielisyys näyttää Rayn äidille samalta kuin tunteiden ohittaminen. Mutta Ray muistuttaa siitä että loukkaantuminen on merkki välittämisestä. "It is how you test feelings." Ikonoklasmi joka aikaansaa reaktioita on siksi todiste merkityksestä.

Karkeasti ottaen tässä on kaksi yleisesti hyväksyttävissä olevaa tilannetta jotka ovat keskenään hyvin erilaisia;
1: Esimerkiksi kadulla käveleminen on tilanotto, joka on vapautta johonkin. Tätä ei tietysti tule miettineeksi kun käy ulkona vaikkapa kaupassa. Mutta siinä vaiheessa jos tätä vapaata kulkemista aletaan rajoittamaan tai estämään, huomataan helposti että takana on kovastikin arvoja ja arvostuksia. Vapaus ja muut arvot viittaavat siihen että tilanhallinta nähdään oikeudeksi. Loukkaantuminen on tässä tilanteessa oikea asia tehdä - ja kenties jopa jollain korkeammalla eettisellä tasolla velvollisuus.
2: Yleensä tilanhallintaa ohjaavat erilaiset lait, jotka ovat rajoitteita ja usein vapautta jostakin. Esimerkiksi liikennettä ohjaavat liikennesäännöt ovat rajoite vallankäyttöoikeuteen ja autoilijoiden tilankäytölle. Tällä rajoitetaan oikeutta ajaa toisten päälle, tietynlaista tilankäyttöä tämäkin. Toinen rajoite voi olla vaikkapa kotirauha, joka rajoittaa monien ihmisten tilankäyttöä radikaalistikin. Näihin puuttumisessa on mukana sekä henkilökohtaista arvostusta joka ilmenee tunteina - ja esimerkiksi keskisormen näyttämisenä liikenteessä muille autoille. Ja jopa juridisesti ilmenevinä sakko tai jopa vankeusrangaistuksina. Näiden rajoitteiden hyväksyminen on vallitsevien hyvien tapojen noudattamista ja lainkuuliaisuutta. Niiden tallaaja nähdään yhteisen keskustelun ja sopimisen ylikävelijöinä jotka vain ottavat itselleen oikeutuksen.

Harmaa alue.

Kuitenkin monesti lakien lisäksi on olemassa epämääräisempi kirjoittamattomien lakien taso. (Yleisesti ottaen tämä taso on autistisille ihmisille juuri se ongelmallinen alue, joka kattaa vain miltei kaiken käytännön toimenpiteet asiallisesta kaupankäymisrituaalista lähtien.) Näiden kohdalla lain kirjaimestakin voidaan joustaa, kunhan lain henkeä ei rikota.

Tämä taso on monille itsepuolustuslajien harjoittajille tuttu aihepiiri : Aika moni harjoittelee myös salin ulkopuolella, esimerkiksi toisen itsepuolustuslajin harjoittajan kanssa. Se onkin (monista lajien harrastajista) mielenkiintoista ja hauskaa puuhaa. Teknisesti ottaen tämä on kuitenkin vaikea ala johon suhtautuminen ei ole yksiselitteisesti kummankaan ylläolevan kautta tapahtuvaa. Tämä vaatii yleensä jonkinlaista "hanskaamista". Ihmiset suhtautuvat yleisesti ottaen kohtuullisen suopeasti harjoitteluun joka noudattaa kohteliaisuuden lakeja. Liian aggressiivinen tai liian lähellä väkijoukkoja tapahtuva (ihmisiä toimintaan osallistuttava) sparraaminen johtaa taatusti ongelmiin ihmisten ja mahdollisesti lainkin kanssa. Sen sijaan jos harjoittelu on selvästi epäaggressiivista, rauhallista ja muita ihmisiä osallistuttamatonta, siihen suhtaudutaan varsin positiivisesti. Silloin normaali reaktio voi olla ohikävelystä katsomiseen ja valokuvaamiseen asti.

Tämänlaisissa kirjoittamattomissa säännöissä on yleensä hyvä tiedostaa että sitä liikkuu hieman soveliaisuuden harmaalla alueella. Tällöin on tiedostettava se, että toiminta on joitakuita mahdollisesti loukkaavaa. Tällöin moite, jopa pikkumaisuus ja turhanpäiväiseltä tuntuva nillittäminen muuttuu joksikin joka on otettava melkoisen vakavasti. Harmaalla alueella liikkuvan tulisi muistaa herrasmiessopimussäännöt, joissa kunnioitus ansaitaan. Jos on harmaalla alueella, toimii hieman epäkunnioittavasti ja tämä oikeutus vaatii sosiaalisessa ympäristössä jonkinlaista asian huomioimista, kompensaatiota. Muissa asioissa entistäkin kohteliaampana olemista. Tätä kunnioitusta voi olla esimerkiksi miekkakoulumme mainoksiin tehdyt promootiokuvaukset Suomenlinnassa ; Asiaan pyydettiin ja haettiin virallista kaavaa kautta erityisluvat ja silti tilaa käytettiin varovaisesti ja turisteja ja muita ohikulkijoita kunnioittavasti. Ja esimerkiksi kysyjille kerrottiin mitä ollaan tekemässä.

Aina näin ei tietysti voi tehdä ja silloin on tehtävä jonkinlaisia rajoitteita ja "diilejä". Tämä vaatii usein ylenmääräiseltäkin tuntuvaa herkkyyttä reagoida asioihin. Esimerkkinä olkoot se, miten lopetin veitsenheiton harrastuksen kokonaan siksi että yksi vanhempi tuli juttelemaan ja kertoi että hänen lapsensa saa vaikutteita joita hän ei arvosta. Naapuruston reaktiot olivat olleet noin yleisesti kiinnostuneen positiivisia asiaan, olin miettinyt toiminnan turvallisuusasioita kovasti ja järjestänyt tilan niin että vahingoille ei oikein ole tilaa. Ja etenkin lapset noin yleisesti ottaen pitivät sen seuraamisesta. Mutta koska toimin "lain sijaan muiden hyväntahtoisuutta vaativalla harmaalla alueella" koko hommani käytännössä loppui. (Sisätiloissa ei ole käytännössä riittävästi tilaa - mikä oli se ainut syy treenata ulkona in first place.)

Symbolit tilankäyttönä

Useampi vuosi sitten väsäämäni kirjoitus, joka liittyi silloin ajankohtaiseen krusifiksien poisottoon luokkahuoneista on hyvä esimerkki siitä miten erilaiset hyvinkin symboliset asiat ovat tilankäyttöä.
1: Krusifiksin poistaminen nosti aikaan kinastelua, joka kertoo siitä että kristityt loukkaantuivat. Tämä taas on testi siitä, että se ei ole vain merkityksetön seinäkoriste ja pikkujuttu. Se on uskovaisille hyvin tärkeä juttu, ja keskustelu on iso asia. Tässä on kuitenkin usein vastapuolen näkemystä vähättelevä vaikutus. On hyvä huomata että reilua olisi tehdä niin että (1) Jos asia on tärkeä, niin siitä on merkittävää valittaa. Silloin siitä on myös merkittävää suuttua ja puolustaa lapun paikkaa ja (2) jos asia on pikkujuttu ja merkityksetön, niin sen esillenosto on kenties pikkumaista, mutta silloin myös poisotosta metelinnostaminen on pikkumaista. (+)Kuitenkin usein tässä korostetaan symbolin hengellistä tärkeyttä, kun taas uskonnottomien näkemystä ei kunnioiteta koska "mitä väliä on jos joku uskoo typeryyksiin?" Tosiasiassa tämänlainen suhtautuminen on kuitenkin syvällistä epäreiluutta jossa ihmisiä kohdellaan ensi sijassa ideologiansa ja mielipiteensä kautta ; Se saa voimansa jos ja vain jos ateistin vakaumusta halveksitaan syvästi jo lähtökohtaisesti, eikä ajatella että hänkin saattaa arvostaa sellaisia asioita kuin maailmankuvansa totuuskäsitystä. Tämän ohittaminen saa ihmiset ajattelemaan, että ateistille lappu ei voisi olla tärkeä, mutta että se olisi uskovaisille silti hyvin tärkeä.
2: Toki maailma on muutoinkin täynnä symboleja, mutta tämä ei oikeastaan ole kovinkaan vakuuttava argumentti, koska kysymys on siitä minkälaisia symboleita ja millä ehdoilla missäkin näytetään. Maailmassa on McDonaldsinkin mainoksia - ja jopa provokatiivisempia mainoksia - kiistämättä tilaa mainospalkeissa, lehdissä ja silmissämme ja mielissämme väkisinkin ottavia symboleja nekin, mutta ei niitäkään tuoda luokkahuoneeseen. Vaikka symbolit pursuavat voidaan silti tehdä esimerkiksi mainoksettomia lehtiä, joten symbolien karsinta on selvästi mahdollista - ja tämä poissaolo/tyhjyys voidaan nähdä jopa positiivisena asiana. Luokkahuoneen seinä voi olla myös tyhjä.
3: Joku voisi ajatella että symboli on jotain joka ei vaadi yksimielisyyttä. Eli vaikka risti on seinällä, sen kanssa ei tarvitse olla samaa mieltä. Kuitenkin tämänlainen tilankäyttö pitää sisällään aina viestejä. Ja olen varma että ne jotka puolustivat krusifiksejä koulun seinällä tällä perustein eivät varmasti olisi hyväksyneet sitä että seinälle laitettaisiin esimerkiksi Jeesus jossa olisi pystyssä puukkoja tai jokin muu vastaava kristillistä symbolia vähentävä viesti. Senkään kanssa ei tarvitsisi olla samaa mieltä, ja se voitaisiin selittää ajatuksienherättäjänä joka nostaa uskovaiset tietoiseksi arvostuksestaan - ja vaikkapa viittaamalla Eckhartin näkemyksiin jumalanpilkan roolista ihmisen mielivallan ja rajoittuneisuuden näyttäjänä ja tätä kautta ensisijassa Jumalaa korottavana voimana on temppu jota käyttämällä tämäkin saataisiin seliteltyä "teologisesti hyväksyttäväksi". Sosiaalisesti se ei kuitenkaan olisi soveliasta, josta merkkinä on loukkaantuminen joka on näyttö siitä että asia ei ole mikään pikkuasia, ja joksi sen lausuminen on mielipiteen väheksyntää ja halveksuntalähtökohta. Tätä kautta kysymys palaakin taas loukkaantumiskysymyksiin, jolloin kysymys on jälleen siinä että miksi uskovaisten tunteista pitää välittää, ja heitä loukkaavia symboleja pitää välttää kun taas esimerkiksi uskonnottomien loukkaantumista ei pidä ottaa minään muuna kuin heidän pikkumaisuutenaan.

Tämä ei itse asiassa ole vielä kovinkaan paljoa. Joku voisi nähdä että tässä ajan varsin tiukkaa symbolienriisunnan asiaa. Korostan kuitenkin sitä että ideologioiden sosiaalinen luonne pakottaa niille jonkinlaisen tilanoton. Ideologian olemassaolo vaatii jotain äänenpäästöä ja olenkin sitä mieltä että ideologioista saa kuulua ääntä. (Joka tarkoittaa käytännössä jonkun ärsyyntymistä ja loukkaantumista.) En siksi ole huolestunut esimerkiksi siitä että maailmassa on näyttäviä ja komeita ja isoja kirkkorakennuksia vaikka ne ovatkin vallanilmaus ja tilanotto. - Päin vastoin, pidän kirkkorakennuksista juuri siksi että niiden sisällä tapahtuva toiminta ei ole osallistuttavaa ; Jos haluat ottaa osaa systeemiin, menet paikkaan josta saat poistua koska tahansa. Tilanhallintaa ei siis rajoiteta oleellisesti ja voin kuvitella että ilman kirkon kaltaisia tiloja toiminta olisi varmasti järjestetty osallistuttavammin.

Olenkin mielestäni lähinnä näyttänyt sitä, että uskonnollisten symbolien käyttäminen on toimintana ns. harmaalla alueella. Kun olin MTT:llä koesikalassa töissä, työpaikassa oli vanhempia naishenkilöitä joilla oli kristillinen vakaumus. Siksi työpaikassa oli muutamassa paikassa uskonnollisia juttuja, kuten esimerkiksi rukous. En pitänyt tätä ongelmana, en vaatinut niiden poistamista tai vastaavaa. Ihmiset kun työpaikalla yleisesti ottaen joustivat muutoin. Tämä yleinen herrasmiesmäisyys oikeutti tämän harmaalla alueella tapahtuvan teon. Sen sijaan jos he olisivat esimerkiksi puuttuneet tilankäyttööni ja esimerkiksi valittaneet siitä että tylsyyspäissäni kierin nurmikolla taijutsua, olisin saattanut olla paljonkin tiukempi. On ymmärrettävä että herrasmiesmäisyys ja joustavuus liittyvät tässä yhteen. Jos rajoitetaan, niin annetaan lupa olla joustamattomampi jossain muualla.

Tyhmyyskilpailu, jossa liian aktiiviset yritykset eivät jää rankaisematta.

Tätä kautta onkin hyvä huomata, että herrasmiesmäisyys ja joustavuus ilmenee usein ikonoklastitapauksissa. On katsottava tekoa ja sen seurauksia ja mietittävä onko tilanne samanarvoinen vai onko ylilyönnistä. Eräässä mielessä näissä tilanteissa kysymys on usein eräänlaisesta "tyhmyyskilpailusta". Esimerkiksi Cookin ehtoollisleipätempaus, jossa hän otti katolisesta kirkosta ehtoollisleivän näyttääkseen sitä ystävälleen oli ajattelematon tempaus. Se taatusti loukkasi katolisia, joille ehtoollisleipä on konkreettisen-maagisesti Jeesuksen lihaa. Tästä huolimatta on selvää että loukkaantumisen kanssa reagoiminen oli ylilyönti ; Tämänlaisen tempun vuoksi yliopistosta erottaminen olisi ns "liikaa" (lain mukaan tämä olikin näin mutta on hyvä huomata että tätä yritettiin eli kompensaatio tätä kautta oli intentioissa) ja ainakaan tämänlaisesta ei saa uhkailla tai kohdella väkivaltaisesti. Oikea reagointi olisi todennäköisesti ollut enemmän varoittelu ja vakavasävyinen keskusteleva nuhtelu, ainakin aluksi. Jos tilanne olisi jäänyt tähän, Cook olisi hävinnyt "tyhmyyskilpailun" ja temppu olisi jäänyt epäkunnioittavuutta ja ajattelemattomuutta demonstroivaksi aktioksi. Kuitenkin nyt kun reagointi oli selvästi ylilyönti, voidaankin sanoa että Cookin tempaus muuttui oikeutetuksi. Reaktioiden jyrkkyys näyttää että maassa on fanaattisuutta joka selvästi yrittää ohittaa yhteiset sovitut pelisäännöt, eli lainsäädännön, ilman että se tästä huolimatta noudattaa herrasmiessääntöjä.

Tuoreempi ylilyöntitapaus esitettiin eilen Juha Leinivaaran blogissa. Hän kuvasi sitä että hengelliseksi tulkittaa rukous otettiin koulun seinältä pois sen takia että USA:n perustuslaki kieltää sellaisen. Lappu oli ollut seinällä 50 vuotta. Poistaminen nosti yllättävään kansanvihaan jossa oli yhteiskunnallisesti omituisia ilmenemiä "Freedom From Religion Foundation lähetti onnittelukukkia Jessicalle. Se ei kuitenkaan ollut niin helppoa kuin voisi luulla. Sen piti olla tavallinen tilaus ja kukkien toimitus. Mutta kukkakauppias ei suostunut toimittamaan kukkia Jessicalle. Eikä toinenkaan kauppias. Eikä kolmaskaan. Eikä neljäskään. Syyt vaihtelivat. Yksi ilmoitti, että liike pelkäsi kukkalähetin turvallisuuden puolesta. Toinen ei halunnut osallistua mediakohuun. Kolmas kertoi suoraan, ettei vain halua ottaa tilausta vastaan. FRFF joutui turvautumaan osavaltion ulkopuoliseen kukkakauppaan, jotta Jessica saisi onnittelukimppunsa." Suomen oloihin katsoen lapun poistamisvaatimus on tietysti pikkumaista, koska me olemme sopineen lainsäädäntömme tässä kohden eri tavalla. Olemme tottuneet siihen että tämä on OK. USA:ssa perustuslaki on kuitenkin vahvasti erilainen ja kulttuuripiiri ja sen pelisäännöt ovat totaalisesti erilaisia. Tämä on otettava huomioon ; Herrasmiessopimukset eivät ole yleiskultturillisia, esimerkiksi Korsossa minulla oli miekkailun harjoitteluun erilaiset käytänteet kuin Keravalla vaikka molemmissa minulla on sopimuskäytänne. (Korsossa harjoittelu tapahtui enemmän syrjässä ja vähemmän tiellä mutta toisaalta sain käyttää terästä kun nykyään joudun olemaan keskeisemmin ja käytän puuta.) Kulttuurin ja esimerkiksi lainsäädännön mukana muuttuu paljon, joskus kenties jopa kaikki.

Siltikin ilman esimerkiksi kukkakauppiasskandaalia tilanne olisi ollut ainakin minun silmissäni se, että lappu oli lähinnä "harmaalla alueella". Sen poistaminen on siksi tehtävä "nillityksestä huolimatta", mutta tämä ei tietysti lopeta sitä tosiseikkaa että valittaja on pikkumainen. Tällöin lappu olisi poistunut ja jäänyt vain esimerkiksi ateistien pikkumaisuudesta. Kuitenkin se, että asialla oli näinkin suuri vaikutus teki siitä oikeutuksen. Sillä nyt lapusta valittaminen oli vain pikkumaisuutta ja ärsyttävä mielipide, jonka esittämisestä seurasi valtavia ylilyöntejä. Tyhmyyskilpailun hävisikin nyt hengellisiä arvojaan "muka turhan pikkuasian ja lapun" nimissä puolustavat. Nyt ikonoklasmi on pienempi tyhmyys ja sen tekeminen on kantaaottava muutosvoima joka kenties muuttaa tilannetta niin että vastaisuudessa ylilyöntejä tapahtuu vähemmän.

Harmaan alueen olemassaolo on tietysti hankalaa määritellä mutta ainakin sen verran voidaan sanoa että lain rikkominen on aina vähintään harmaata joskus jopa mustaa aluetta, perustuslain vielä vahvemmin tummilla vesillä kulkemista; Kulkeminen tulee silloin perustella, perustuslain kohdalla erityisen hyvin. Tämä auttaa painottamaan sitä mikä on ylilyönti ja mikä ei. Lainkuuliaisuus vaatii löyhempää perustelua kuin lain rikkminen, koska laki on jo jollain tavalla reflektoitu säädös ja tähän reflektioon viittaamalla voidaan osa keskusteluvastuusta ikään kuin delegoida. ; Lakia voidaan siis jopa rikkoa mutta se vaatii vahvan perustelun. Tässä vaikeita kysymyksiä ovat esimerkiksi sikatiloille tehtävät sinänsä laittomat vakoiluiskut, niiden tekijät eivät ole unohtaneet perusteluvastuuta ja heillä on oikeutusyrityksiä teoilleen, siitä ovatko nämä riittäviä ollaan sitten montaa mieltä. Niiden voidaan melko turvallisesti sanoa kulkevan harmaalla alueella.

Harmaalla alueella kulkevien tiukkapipoinen oman tien kulkeminen johtaa usein kasvaneisiin rajoitteisiin. Tällöin tästä harmaasta alueesta tulee usein musta alue. Tätä kutsutaan esimerkiksi lainsäädännön tai etiketin kehittymiseksi. Joustamaton pikkumaisuus ikään kuin pakottaa vastapikkumaisuuteen, kun herrasmiesmäinen kohteliaisuus ja joustavuus eivät ole enää välinepakassa. Lopputulos voi näyttää jopa rituaalinomaiselta ja mielivaltaiselta (kuten etikettisäännöt).

Kun kulttuuripiirin yhteiset pelisäännöt ohitetaan perustuslakia myöten, ja vaatimukset noudattaa perustuslakia nostaa noin voimakkaita vihantunteita, on selvää että herrasmiesmäisen keskusteleva näkökulmaa ei käytännössä ole. Koko vihastumisella ja uskonnollisilla tunteilla oikeutettu perustuslakitasoisen juridiikan ohittaminen osoittaa että Pyhyydellä yritetään oikeuttaa totaalisesti ns. omalakisuus. Hyvä käytäntö ja periaate on se, jonka Pyhän itselleen omivat sen sanovat. Tämä on yksisuuntaista eikä mitään diplomatiaa, keskustelua, ymmärtämistä tai muutakaan vastaavaa. ~ Onkin aidosti aivan turhaa puhua kauniita sanoja jostain keskustelusta tai ymmärtämisestä tai yleisinhimillisestä muiden kulttuurien kanssa kommunikaatiosta ja yhteistyöstä ja suvaitsemisesta, jos näitä ihanteita ei selvästi todellakaan noudateta muuta kuin silloin kun ne omaan agendaan sopii, ja muulloin vallalla on koko keskustelun halventava ja vähentävä henki. Jos vastapuolen tunteet ohitetaan "kiistämällä niiden arvo ja oikeutus" ei ole selvästi kahta puolta jolle annetaan oikeus ilmentää itseään. Ja jos tämä vielä ilmenee siten että yhdessä sovitut pelisäännöt (kuten laki) ohitetaan omavaltaisesti ja näiden noudattamisvaatimuksesta loukkaannutaan syvästi. Lain leimaaminen esimerkiksi vain ihmimillisten tunteiden ilmenemiseksi kertoo siitä että yhteiskunnallista arvokeskustelua ja sitä kautta rakentuneita käytänteitä ei kunnioiteta ollenkaan. Onkin selvää että tässä asenteina onkin se, että "ymmärtäminen" tarkoittaa sitä että tietää että asia on tärkeä uskovaisille ja sitten noudattaa tätä uskovaisten tahtoa pelkästään näiden tunteiden vuoksi.

Arvojohtajapresidentti? Toivon mukaan EI!

2012-01-24T01:40:00.010+02:00

Nyt pyörivissä vaaleissa on usein mainittu ääneen presidentin kuvaukseksi termi arvojohtajuus. En ole, kuten jotkut ehkä ovat huomanneetkin, pidä tästä termistä ja sen käytöstä noin suunnilleen ollenkaan. Sanalla on hieno vihvade, mutta se ei usealle näytä merkitsevän oikeastaan mitään. Tämä termi on ollut mielessäni myös lähellä keskustelun ja riitelyn tematiikkaa ; Itse asiassa tämä minun pieni blogipoloiseni on viime päivinä ollut nimenomaan keskustelemisen määrittelyä, esimerkiksi koulujen uskontokeskustelu on ollut aihe jonka kautta olen lähestynyt poliittista keskustelukenttää.

Moni on varmaan hieman pettynyt kun en kannata sellaista mukavaa ja eettisenkuuloiseksi nimettyä määritelmää arvojohtaminen. Sen vastustaminen kun tuntuu helposti samalta kuin vastustaisi koko etiikkaa, moraalia ja arvoja. Eli jos ei ole arvojen puolesta niin on arvoja vastaan. Kuitenkin taustalla oleva ilmiö on mutkikkaampi ; Olenhan moittinut uskontokeskustelukenttääkin nimenomaan siitä että se on määritelty ja pedattu sellaiseksi että se ei ole keskustelukenttä vaan epäkeskustelukenttä. Määritelmän nimi on väärien mielikuvien saamisen vuoksi vain vaihdettava niin että se on osuvaa sisällön kanssa. (Missä näkökulmassa määritelmän sisältö rakennetaan yhteiskunnan konnotaatioiden eikä vapaan mielivaltaisesti vain nimeämällä mikä tahansa merkkijono termin nimeksi ja määrittelemällä mitä sen takana on.) Syynä on se, että uskontokeskustelussa hengellinen puoli yrittää itse asiassa olla nimenomaan arvojohtamista.

Tästä aiheesta Hakamäki kirjoitti tekstin "Arvojohtajuus on vaarallista". Hän kirjoittaa siinä paljon sellaista jota en ole oikein osannut ilmituoda. En tiedä missä määrin tämä määritelmä vastaa virallisia arvojohtamisen sisältöjä tai miten ihmiset kokevat sen. Koska tottapuhuen kyseinen termi näyttää varsin tyhjältä, epäkoherentilta PR -kieleltä jossa paketti ostetaan koska kuori näyttää kivalta mutta sisällöstä ei sitten oikein olekaan mitään tietoa. Paitsi se, että sen täytyy olla hyvä asia kun se nimikin on niin positiivisilla sanoilla varattu. Se kuitenkin joka tapauksessa käsittelee juuri niitä syitä minkä vuoksi itse en ole pitänyt arvojohtamisesta, eli missä määrittein olen ollut kyseistä ilmiötä vastaan.

Hankamäki nostaa esille sen, että arvoja, kuten hyvyys ja kauneus on sinällään vaikeaa liittää johtamisen perusteiksi, vaan ne ovat enemmänkin lähtökohtia. Hän korostaakin sitä että arvojohtaminen olisi teknisesti määriteltävä uudestaan. Näistä Hankamäki sanoo seuraavasti "Arvoista erillään ovat arvoarvostelmat eli arvostukset, jotka ovat henkilökohtaisia. Ne lausutaan usein väitteiden muodossa, kuten "Auringonpaiste on kaunista" tai "Viinimarjamehu on hyvää". Niinpä myös arvojohtaminen on tosiasiassa arvostusjohtamista. Sen keskiössä eivät ole yleiset arvot vaan subjektiiviset arvostukset, jotka ovat täysin mielipiteidenvaraisia. Tästä puolestaan johtuu, että niin sanottu "arvojohtaminen" (tosiasiassa arvostusjohtaminen) on erittäin ideologista. Mikäli arvostuksia sanotaan arvoiksi ja niillä pyritään määräämään muiden ihmisten käyttäytymistä, arvojohtaminen on suorastaan vaarallista, koska arvot sekoitetaan silloin arvostuksiin, joiden kautta käytetään valtaa. Tosiasiassa arvojohtajana toimiminen onkin poliittisena mielipide-Führerinä toimimista. Tuloksena on komentelua, painostusta ja elämäntapojen tarkkailua."

Olen Hankamäen linjoilla ja näen että arvojohtajuuspainotus presidentillä on symbolina ja väitteenä jotain joka institutionalisoi jotain joka on äärimmäisen yksityistä. En siis kannata suoranaista sensuuria tai sananvapauden rajoituksia presidentillekään sellaisenaan. Kysymys on enemmän siitä että yksilöiden arvolauselmien rakenne ohjataan presidenttisymbolin taakse ja tälle annetaan valtaa jolla sitten harjoitetaan kontrollia arvomaailmoissa. Näen että rajoitteisiin on joskus tarvetta, ja silloin julkisen tahon, kuten presidentin tai virallisen koulujärjestelmän symbolit ovat ensimmäisenä rajoitettavien listalla. Sillä tuollaisissa paikoissa ne edustavat ideologista valtaa ~ Näytteilläolo on valtakannanotto itsessään, tilanhallinnan merkki.

Siinä missä moni näkee arvojohtamisen jonain joka nousee ruohonjuuritasolta näyttämään kaapin paikkaa, näen että arvojohtajuus yrittää nimenomaan nostaa moninaiselta ja ideologiselta tasolta kokonaisuuden tasolla varsin epäkoherentista ihmismassasta yläpuolelleen ideologista valtaa. Arvojohtaminen muuttuu tällöin joksikin tiivistyy symboleihin ; Suvivirren lauluun kevätjuhlassa (uskonnon valta), ritarilippujen (poliittis-sodankäynnillinen valta), natsien hakaristimerkkeihin (poliittis-tuhomielinen valta) ja vastaavankaltaisiin ulkoisiin merkkeihin. Moni pitää näiden ilmilausumista mielipiteenä. Eräässä mielessä ne ovat siitä kuitenkin etääntyneet, etenkin jos niihin liittyy osalistuttamista, eli jos niiden lausuminen on muukin kuin oman spontaanin mielen ilmaus, vaan rituaali joka katsotaan tehtäväksi olipa mitä mieltä tahansa. ~ Niiden kohdalla on siis tavallaan irrelevanttia - jopa sisäisesti ristiriitaista - viitaata sananvapauteen ja mielipiteenvapauteen kun normit päin vastoin kertovat että tässä symbolia esiinnostavassa rituaalissa tulee sanoa tiettyjä asioita olipa itse sitten mitä mieltä tahansa.

Siksipä näenkin, että presidentin tehtävä on olla ensisijaisesti jotain muuta kuin olla arvojohtaja. Toki aina kun tehdään päätöksiä jotka muuttavat maailmaa, ne sisältävät myös relaation asioiden välille. Ja ihmiset tulkitsevat tämän etiikan perspektiivistä ja näkevät sen tämän arvojen valinnan jälkeen hyvänä tai huonona asiana. Etiikka on aina mukana päätöksenteossa. Kuitenkin arvovalintojen rajoittaminen itsetarkoituksellisesti, arvojohtaminen, on jotain jota politiikassa pitäisi tehdä mahdollisimman vähän. Ei siksi että etiikka olisi turhaa, vaan sen takia että olen vahvasti sitä mieltä etiikka kuuluu mahdollisimman rikkaasti ihmisyksilöille, ei ideologioille tai edes valtiolle.

Näen presidentinvalinnan tärkeänä tehtävänä esimerkiksi ulkopoliittisena keulakuvana toimimisen. Näen presidentin jonain jota on vaikeaa nähdä tulosjohtamisen tai arvojohtamisen välineenä. Näkisin että tässä mielessä nämä presidentinvaalit eivät kuitenkaan antaneet minulle oikein mitään. Yleensä olen ollut kiinnostunut demokratiasta ja pitänyt äänestyksen tuomaa vaikutusasiaa jonain jota kannattaa tehdä ihan periaatteen vuoksi - jos ei äänestä, ei saa valittaa lopputuloksesta.

Näiden presidentinvaalien kohdalla tilanne oli kuitenkin se, että jokainen ehdokas oli omalla tavallaan riittävän hyvä presidentiksi, mutta yksikään heistä ei pahemmin herättänyt minussa tunteita. Moni tutuistani tuntuvat olevan hyvin innoissaan Haavistosta. Hän on varmaan asiantunteva ja hyvä diplomatiassa, mutta samalla heräsi mietteitä siitä onko homoseksuaalisuus diplomaattinen piirre islamilaisissa maissa. Ja samalla heräsi mietteitä siitäkin kuinka moni äänestää seksuaalista suuntautumista ihmisen sijaan - ajatus ei ole niin omituinen, sillä tiedän monen naisen ainakin ääneen kompanneet ihmisiä siihen että äänestäisivät Halosta ensisijassa siksi että hän on nainen. (Sitä miten tämä on oikeasti vaikuttanut äänestyksiin en sitten tiedä.) Itselleni Haavisto jäi ehdokkaista eniten auki, mysteeriksi. Hän ei selvästi edusta puoluettaan vaan itseään, ja itse näyttää olevan kovasti poliittisesti korrekti. Tämä ei ole huono asia, mutta se ei oikein saanut minua innostumaan. (En painanut kakkoseen.)

Tai oikeastaan oli yksi ehdokas joka herätti minussa tunteita. Hänen nimensä on Paavo Väyrynen. Nämä tunteet olivat sellaisia mitä saan kun katson aamulla peiliin. Hänen heikkoutensa ja vahvuutensa - jotka ovat hänen kohdallaan sama asia - ovat juuri sillä tavalla valikoituneita, että hänen äänestämisensä olisikin ollut vähän kuin itseään äänestäisi. Toisaalta minulla oli mukana vahva motiivi joka olisi hyödyttänyt Suomen kansaa ja omaa puoluettani - olen korpikepulainen korkkiruuvijuntti - mahdollisesti enemmän kuin minkään muun ehdokkaan valitseminen. Sillä presidenttinä Väyrynen olisi ollut poissa puolueen toiminnasta. En siis olisi äänestänyt häntä siksi että halusin hänet virkaan vaan siksi että saisin hänet toisesta pois. Lisäksi Väyrynen oli ainut joka luterilaisen kirkon "arvoillassa" (koska kirkkohan omii termin arvoista ja arvojohtamisesta itselleen) osasi ottaa huomioon sen, että uskonnon sekoittaminen politiikkaan on monimutkaista. Uskoisin että hän viittasi tässä juuri siihen että niinkin viaton pieni asia kuin Jumalan Siunausta puheenlopuksi voi olla oikeasti symbolina jotain joka ei ole ilmiselvästi hyvä ja että on kenties diplomaattisempaa jopa valita sen puute kuin osallistuttaminen. Väyrynen osasi siis ainakin tässä yhdessä asiassa tunnistaa sen, että arvojohtamisen nimellä kulkeva asenne presidentiltä on sellaisenaan nimenomaan paha asia.

Kun sitten tuli vaalipäivä, sain pienen oksennustaudin. Siinä sitten harkitsin että ihanko oikeasti olen menossa vaaliuurnille äänestämään henkilöä jonka luonteenpiirteistä en pidä vain siksi että en halua että hän on puolueen toiminnassa. Vai halailenko ämpäriä - ja Assassins Creedin peliohjainta - kotona. Jätin äänestämättä. Jos minulla olisi ollut yksikin ehdokas joka olisi oikeasti herättänyt minussa tunteen että juuri tämä jotenkin muita ehdokkaita olennaisesti innostavampi, olisin kenties saattanut ohjata yökkivän itseni vanerikopille. Nyt en päätynyt äänestämään miestä virasta.

Tämän päivän viittauksen mukaan päättelen olevani epäpoliittinen idiootti, mutta toisaalta en välitä koska sama paikka kertoo että "Presidentin valinta on kuitenkin parilla tavalla merkittävä: se on arvokannanotto ja mediavoitto." Hänkin näkee presidentinvaalissa arvojohtajuuden ja mediakontrollin jollain tavalla arvokkaan asiana. Nyt heitänkin loppuun ilkeän provokaation ; Jätin siis äänestämättä. Valitan silti. (Tein tämä lieventävien asianhaarojen vallitessa mutta tietoisesti.) Onko tämän valittamisen kieltäminen demokraatian vastaista sensuuria, jossa äänestys on ensisijassa oikeus ja ilo ja vain sekundaarisesti velvollisuus? Vai onko valittaminen oikeus joka aidosti syntyy palkkiona äänestämisen velvollisuudesta demokraattisessa ajattelussa? Näihin en osaa sanoa vastausta, mutta näen tälläisenkin kannanottamisen jonain jossa poliittisen käyttäytymisen normi nostetaan johonkin asemaan jonka kautta sitten sovelletaan arvojohtamista. Siksi heilutan hilpeästi keskisormea jokaiselle valittamisestani valittaville riippumatta siitä mitä mieltä he - tai minä itse - olen tästä kyseisestä asiasta.

Kirjoittaja ei ole valitettavasti immuuni arvojohtajuudelle. Hän huomaa joskus olevansa sellaiselle hyvinkin suopea ja joskus hän harjoittaa sitä itsekin. Tämä kertoo vain siitä että hänen eettinen käyttäytymisensä on homssuita ja hänellä on läpeensä turmeltunut perversi persoonallisuus noin yleensäkin. Älkää siis tehkö kuten teen vaan kuten arvojohtajana sanon!

Ymmärryksen siipien olennainen ero

2012-01-23T12:43:00.012+02:00

Päiviö Latvuksen "Ymmärryksen siivet - miksi tiede on länsimaista" perustuu näkemykseen joka on sekoitelma ideologista ja biologista ihmiskuvaa. Hän kuluttaa runsaasti aikaa siihen, että tutkii eri ideologioiden ja perinteiden kirjoitettuja sääntöjä. Tämän näkökulman taustalla on ajatus siitä että ideologiat ohjaavat voimakkaasti ihmisten käytöstä. Toisaalta hän ottaa ytimeksi sen, että miehet ja naiset ovat biologisesti ja ajattelullisesti erilaisia, jolloin ajattelu olisi myös olennaisesti biologista.
1: Tämä voi tietysti tuntua hieman erikoiselta, sillä hän näyttää rakentavan perustelut biologisille eroille viittaamalla erilaisiin filosofisiin näkemyksiin. Naisen ja miehen eron perustelu ja rakentuminen syntyy siis sekin ideologisella tasolla. Ehkä tämä on se, jolla Latvus kiertää ristiriidan sen kanssa että hän viittaa biologiseen luonteeseen mutta viittaa aina ideologiseen tasoon ja ideologioiden analyysiin.

En kykene olemaan samaa mieltä Latvuksen naisen ja miehen välisten erojen luonteesta ja laadusta. Syynä lieneekin se, että tämä kannanotto on biologia. Ja tällöin ei voida ohittaa kognitiotiedettä ja ajattelua biologisesti tarkastelevaa psykologiaa. Latvuksella taas on tunnetusti hieman antipatioita esimerkiksi evoluutiopsykologialta vivahtavaankaan aiheeseen, ja tämä lieneekin hänen pääsyynsä ohittaa nämä näkökulmat. Häntä eivät tämänlaiset "tieteet" (heittomerkit eivät minun vaan Latvuksen) jaksa kiinnostaa tai innostaa. Hän kokee nämä harhaoppiseksi, darwinismiksi ja naturalismiksi. Siksi hä sanoo niille postmodernistien tapaan "ei kuulu kiinnostuksenkohteisiini".

En koe tämänlaista asennetta oleellisena, koska jos kyseessä on naisen ja miehen erilainen ajattelu, joka on ikään kuin sukupuolelle tyypillistä, on katsantokanta teoria sukupuolten biologisesta luonteesta. Ja tämä vaatii biologista katsantokantaa. Lisäksi Latvus katsoo enemmän korrelaatioita ja tekee tästä yhteyksiä. Kuitenkin on hyvä muistaa että eroavuuksien olemassaolon "kyllä-ei" -tasoisen tarkastelun lisäksi lisäksi eroavuuksilla on myös määrä. Tämä tilastollinen aineisto jää Latvukselta puuttumaan ja tätä kautta hänen todistuksensa perustuukin argumentaation sijasta siihen että hän saa rakennettua autoritaarisia viittauksia teokseensa, joiden arvovalta ja nimekkyys ikään kuin oikeuttaisivat näkemyksen.
1: "En minä niin sanonut vaan Platon" voi Latvus mainita, mutta ei muista että Latvus valitsi Platonin ja näkökulma nojaa sen varaan onko Platon oikeassa, ei siinä oletetaanko Platon erehtymättömäksi tai auktoriteetiksi.

Toki joku voisi ajatella, että tässä minulla olisi kultainen tilaisuus ikään kuin tehostaa Latvuksen työtä, sillä minua juuri nämä alat ovat sattuneet kiinnostamaan. Kuitenkin ongelmana on se, että Latvuksen sisältö näyttää olevan kovasti ristiriidassa sen kanssa mitä nämä hänen biologisten erojensa kannalta oleelliset tieteenalat sanovat.

Esimerkiksi Simon Baron-Cohenin kirja joka on oleellinen tämän aiheen kannalta on otsikoitu sujuvasti "Olennainen ero - Totuus miehen ja naisen aivoista" . Tämä kirja painottaa biologisiin eroihin. Se myös paljastaa, että autismi on itse asiassa aivojen äärimiehistymistä. Tämä olennainen ero selittää miksi autisteja on paljon enemmän miehissä kuin naisissa. Autismi saadaankin esimerkiksi korrelaatioon sikiöaikaiseen testosteronin saamiseen. Hän nostaa esiin kaksi tärkeää piirrettä, empatoinnin ja systemoinnin. Autistit ovat hyviä systemoinnissa, he esimerkiksi miettivät ja keksivät lainomaisuuksia ilmiöiden takana, mutta ovat huonoja sosiaalisissa suhteissa.

Tiedemaailman kannalta tällä on merkitystä siten, että autistit ovat hyviä analyysissä ja synteesissä. Päiviö Latvus onkin ymmärtänyt että nämä ilmiöt ovat tieteellisen miettimisen kannalta olennaisia. Hänen peruskantansa on että induktiota ei voi opettaa - minkä Baron-Cohenkin viittaa kun viittaa että synnynnäinen autismi korreloi siihen. Mutta Latvuksen näkökulma on se, että induktio ja synteesi on naisellista ja opitaan äidiltä kun taas analyysi ja deduktio ovat miehisiä ominaisuuksia. Latvus siis korostaa psykoanalyysinmakuisesti äitisuhdetta - äiteihin painottaminen onkin tärkeää kun mietitään että valtaosa tieteen innovaatiosta on poikamiesten tuotoksia, tehty yllättävänkin nuorena. Latvus siis tavallaan pitää induktiota jonain joka on tavallaan nimenomaan opittu suhteessa äitiin ja naiseen. Psykoanalyyttinen kieli sopii tietysti Latvuksen "skeneen", aktiiviseen kristillisyyteen varsin hyvin. Sillä niissä piireissä puhutaan usein "äitihaavasta" ja "isähaavasta", joiden kautta selitetään esimerkiksi ihmisen ateistisuutta ja joiden argumentaatio on kuin psykoanalyysistä nimenvaihdoksilla lainattua. (Latvus välttää tätä kieltä, mutta kannanottosyistä minä en.)

Baron-Cohen viittaa että autismikirjon ihmisillä on varmasti ollut tärkeä rooli tieteen kehittymisessä. Tämä ei yllätä kun muistetaan, että autistisuus johtaa siihen että ihminen on valtaväestöön verrattuna enemmän asia- kuin ihmiskeskeinen, ajattelee systeemeitä, pyrkivät totuudellisuuteen ja eksaktiuteen eivätkä edes ymmärrä kaikkia poliittisesti korrekteja rajoitteita - varsinkaan silloin kun ns. kirjoittamattomat säännöt rikkovat niitä ääneenlauttuja normeja. Ja he ovat puolustamassa oikeaksi näkemäänsä asiaa.

Tällöinkin kuva on tietysti jollain tavalla äitisuhteessa ja yhteiskunnassa ; Kysymys on siitä, miten näitä ihmisiä on tuettu ja vastustettu. Jos yhteiskunta antaa autististen puuhailla, on mahdollista että he tekevät uusia tieteellisiä innovaatioita. Toki tieteellinen innovaatio syntyy ilman autistisuuttakin, mutta autistisuus antaa monesti ikään kuin hieman etumatkaa tähän asiaan. Autistien rajoittaminen on siis hieman samaa kuin heidän lahjakkuutensa haaskaaminen. On selvää että lahjakkuuden ja innostuksen rajoittaminen vaikuttaa innovaatioiden määrään. (Tähän yhtyy varmasti paatunein postmodernistikin.)

Baron-Cohenin esilletuoman maailman kannalta huomio on tärkeä. Sillä Baron-Cohen esittää myös sitä, että nyky-yhteiskunta on itse asiassa rakentunut asenteellisesti sillä tavalla että sen sisällä pärjää "ärimmäiset naisellisilla aivoilla" samalla kun "äärimmäiset miehen aivot" ovat ongelma. Kirjan kirjoittamisen takana onkin asenne, jossa erojen esiintuominen ja tieteellinen valottaminen muuttaisi kenties asiaa ja auttaisi erilaisuuden hyväksymisessä.

Autismista tulee tätä kautta suurempi rajoite elämään. Näin ollen voidaan havaita autistisuus tuottaa haasteita nimen omaan sosiaalisesti ; Autisuus korreloi sen kanssa että ihminen ei;
1: kokee harvemmin esimerkiksi uskonasioita tärkeänä henkilökohtaisesti koettuna asiana.
2: autistisuus johtaa helpommin itsenäiseen ajatteluun ja toimintaan, heidän nähdään tätä kautta olevan epäkohteliaita ja ohittavan hyvät tavat, normit ja kunnioitettavan tabun suojassa olevat vakaumukset.
3: Koska autistisuus johtaa asiakeskeisyyteen ihmiskeskeisyyden sijasta, heidät nähdään epäsosiaalisina. Tätä korostaa se, että kanssakäymistä värittää väärinymmärrykset, ja jopa halu käyttää kirjoitettua kieltä puhumisen ja vielä vähemmän kasvokkain tapahtuvan kommunikaation sijasta. Väärinymmärrykset etenkin vieraan kanssa ovat haastavia, etenkin kun autistisuus johtaa siihen että ihmisellä on arvomaailma ja näkemys jota hän puolustaa jopa jyrkästi, ottamatta keskustelukumppanin erimielisyyttä muuna kuin lähtökohtana sille että argumentteja tarvitaan enemmän. Suorapuheinen asiataso kohteliaisuuden sijasta ei ole helppo lähtökohta.
4: Epämiellyttävyyden kokemusta lisää kommunikaation omituisuus; Autistit katsovat harvoin silmiin tai tuijottavat liikaa, ja he ajoittavat puheensa vääräoppiseti niin että toiselle saattaa syntyä tunne siitä että toinen ei kuuntele. Hän ei kuitenkaan oikeasti vain ymmärrä. Lisäksi ilmehdintä voi olla joko olematonta tai liioiteltua.
5: Autistisuus johtaa vaikeuteen, kyvyttömyyteen ja haluttomuuteenkin imitoida korkeamman statuksen ihmisten mieltymyksiä. Näin esimerkiksi pukeutuminen, mielenkiinnonkohteet, elämäntavat ja muut vastaavat ovat yleensä hyvinkin epämuodikkaita. Tämä nähdään sinä että ihminen ei seuraa aikaansa tai ole kiinnostunut yhteiskunnasta jossa elää. Tätä vahvistaa se, että työn, harrastusten ja vastaavien ulkopuolella ei ole sosiaalista elämää. Sosiaalisuus on siksi kontekstoitua "sinä olet työkaveri", "sinä olet miekkailukaveri" ja muuten henkilöä voi kuvastaa jopa erakoituminen, kun yhteydenhakuun on syynä tämä tietty asia ja tehtävä.
6: Lisäksi autismiin liittyy monista todella inhottava piirre, jossa hän ei havaitse muiden tunneviestintää ja loukkaa muita. Ja voi asian ilmitullessakin ihmetellä että miten toinen voisi tästä asiasta ottaa nokkiinsa ollenkaan. Mutta toisaalta autistien tunnereaktiot ovat myös suorapuheisia ja läsnä - ja he tuovat sen esille, usein tavalla jota normi-ihminen ei oikein ymmärrä. Näin moni kokee autistin jonain joka loukkaa muita mutta jota itseään ei saa loukata.

Latvuksen esityksen kannalta on olennaista huomata, että autismi on vain ääripää. Miehet ovat "keskimäärin hieman autistisempia kuin naiset". Näin saadaan rakennettua miehen ja naisen välinen ero, joka on tieteenteon kannalta olennainen. Ja jos Latvus näkee että nyky-yhteiskunta on muuttunut sellaiseksi että tieteenteko heikkenee, hän hakee Baron-Cohenin linjoilla parannusta juuri väärästä tiestä. Hänen kristityille tyypillinen "äitihaavan" ideansa on laajennettu yhteiskunnallisen ilmiöiden tasolle. Hän hakee äitihaavojen ehkäisyn kautta suojaa tieteelle. Samalla hän haluaa "naisellistaa" yhteiskuntaa, jossa on tietysti terveet kristilliset arvot. (Hän ei korosta että uskonnon olisi oltava kristinusko, islamkin on ollut hänestä tehokas. Hän korostaa oikeaa arvomaailmaa, Latvus siis puolustaa kristillisiä perhearvoja uskonnon nimestä riippumattomasti.) Kun Latvus kiinnittää huomiota ilmiöön joka on selvästi melko tuore - kuten tieteen kehityskin - hän huomaakin ongelman eikä ratkaisua.

Voidaan jopa nähdä että osa tieteen kehityksestä voidaan nähdä osaltaan ja osittain seuraukseksi siltä että katolinen kirkko oli hyvin sosiaalinen. Harhaoppinen systemointiajattelu koki kritiikkiä ja panostus oli "naisellisessa hengellisessä". Kun tieteen vallankumous tapahtui, ei ole vaikeaa katsoa kultturiin ja huomata että autistisuus ei ollut siihen aikaan samanlainen ongelma kuin hengellisyyttä ja yhteiskunnan hierarkiaan nojaavassa uskonnollisessa katolisuuskulttuurissa korostettiin. Näin autistit pääsivät puuhaamaan ja heidän puuhasteluistaan myös syntyi kaikenlaista. (Sekä innovaatioita että okkultisista roskaakin.) Nyttemmin tämänlaista ajattelua rajoitetaan, esimerkiksi postmodernin diskurssin voidaan nähdä olevan laajimmiltaan nimenomaan hyökkäystä autistista ajattelutapaa ja elämäntapaa vastaan. Systemointi nähdään hassunhalveksittavana "munapäisenä skientisminä", joka taas nähdään pahana välineellistämisenä ja luonnon kahlintana. Ja hyväksi elämäksi nähdään vuorovaikutus ja kohtaaminen, eli korostetusti se empatointi.

Empationtia, statushierarkiaa, poliittista korrektiutta korostavasta järjestelmästä vapautuminen johti erilaisuuden sietämiseen laajemminkin - ja osana tässä oli tietysti myös se nykyinen äitisuhde. Tämä on uskottavaa kun muistetaan että tieteelisen vallankumouksen aikana Newtonkin puuhasteli tieteen, okkultismin ja alkemian parissa. Näiden kaikkien mietintä ja pohdinta oli kasvussa koska niitä ei erikseen rajoitettu. Näin ollen on uskottavaa että syy-yhteyden sijasta äitisuhteen muuttuminenkin on nähtävissä siten että molempien takana oli yhteinen korrelaatio. Äitisuhteen syy-yhteys on tässä tilanteessa hieman sama kuin selittäisi että jäätelönsyöminen aikaansaisi hukkumisia.

Tämä epäsopivuus vahvistuu, kun muistetaan että
1: Latvus kuvaa miehen ja naisen ajattelutapojen erot olennaisella tavalla vääränlaisiksi. Tieteellinen systemointi on hänellä pilkottu symbolisesti naiseusosaan ja mieheysosaan tavalla joka on enemmän sosiaalinen konstruktio kuin mikään oikeasti olemassaoleva ilmiö. Hän puhuu systemoinnin muodoista, analyysistä ja synteesistä tavalla joka ei ota huomioon että miehinen ajattelu on keskimäärin systemoivampaa ja luonteeltaan analyysin ja synteesin värittämää. Ongelmana on se, että Latvuksen selitys tieteellisen innovaation rakenteesta on sinällään uskottava ; On hyvin järkevää ja perusteltua nähdä tieteellisen innovaation syntyvän analyysin ja synteesin vuorotteluna. Ongelmana on tämän uskottavan teorian sidos sukupuoleen, joka taas on kirjan yhteiskunnallisen selittämisen kannalta oleellinen.
2: Kun naisellisen ajattelunsa puoli on itse asiassa empatoinnissa, jonka perusluonne ei taas ilmene Latvuksen analyysissä siitä miten naiset muuttavat miesten ajattelua. Tällöin sukupuolen ja äitisuhteen välillä voi olla korrelaatio, mutta Latvuksen selitys sinänsä todelle ilmiölle olisi väärä. Näin ollen uskottavaa teoriaa sille miksi näin ei ole, eikä Latvus tällöin voi osoittaa myöskään peruteltuja keinoja siihen miten asiaa saadaan muutettua.
___2.1: Toisin sanoen Latvus on joko ymmärtänyt äidin naisellisen ajattelutavan kulkeutumisen olennaisesti väärin (kenties miesaivoillaan jotka osaavat systemoida analyysillä ja synteesillä). Tai sitten hänen teoriansa on syvemmälläkin tasolla virheellinen. Hän voi tietysti puolustautua tämän jälkeen selittämällä korrelaatiot pois tai merkityksettömiksi, mutta tällöin katoaa koko pohja ajatuksesta että miehet ja naiset ajattelisivat olennaisesti eri tavalla. Ja Latvus tarvitsee tätä näkemystä rakentaakseen teoriansa tieteen kehityksestä logiikan varaan. ~ Sukupuolten olennaisten erojen olemassaolon premissin poistaminen romuttaa koko hänen kirjansa logiikan. Siksi valitsinkin mahdollisimman hyvin sukupuolten erot lähtökohdakseen ottavan tiedeteoksen, se on kritisoitavalle teorialle reiluinta.

Tästä voidaan pomppia hieman nyky-yhteiskuntaankin ja nykytilanteeseen ; Tietyssä määrin yhteiskunnassamme on tässä kohden ongelma. Ylinaisellisia aivoja ei pidetä ongelmallisena, vaan herttaisena. Poliittinen valta keskittyy ja journalistien kysymykset vaaleissakin olivat sellaisia että systemoijaa haukotuttaa. Uskon että autistinen presidentti on suurempi haaste kuin homoseksuaali presidentti, vaikka molemmat ovatkin asenteellisuutta kohtaava haaste. Autistisuus - tai oikeammin autistiset piirteet käyttäytymisessä - nähdään ihan oikeasti ensisijassa ärsyttävänä ongelmana, jonain jota harrastaa paha ja inhottava ihminen. (Myönnän olevani takkuinen persoona.) Mutta tämä yhteiskunnallinen arvostus-asema ei kuitenkaan välttämättä ole tieteenteko-ongelma, vaan sosiaalis-poliittinen arvostusongelma.

Munapääskientistien annetaan puuhastella, joten tätä ei voida vielä nähdä tuhoisana. Latvuksen haikailemat muutokset olisivat tähän asiantilaan huononnus. Uskallan sanoa että se, mitä hän kokee tekevänsä tieteellisen ajattelutavan ja asenteen tukemisena on itse asiassa sen tuhoamista. Syynä on se, että hänen keinonsa eivät ole tieteellisesti tuettuja, vaan päin vastoin ovat jotain josta tiede vihjaa niiden olevan ratkaisun sijasta ongelman pahentamista. Latvuksen hengellisiä sävyjä pitävä erittäin eiautistinen ajattelutapa pahentaa taatusti autistisesti käyttäytyvien asemaa ; Latvuksen argumenttien ostaminen itse asiassa johtaa likimain automaattisesti myös näiden ihmisten lahjakkuusalueiden hylkäämiseen ; Latvuksen teorian hyvällä tiedemiehellä on tietty asennemaailma, suhde sosiaalisuuteen. Tämä vaatimus rajaa autistit pois, joten heidät nähdään ikään kuin asenteiltaan vääristyneinä ihmisinä joista ei ole tiedettä kehittämään, vaan joiden panos tieteelle on korkeintaan normaalitieteen vaiheen mekaaniset puhdetyöt.

Kirjoittaja on autismin kirjossa. Hänellä ei kuitenkaan ole merkittäviä innovaatiota, eikä tästä kuitenkaan voida syyttää yhteiskuntaa - tai hänen kiistämättä ongelmallista äitisuhdettakaan.

Humehtuneita argumentteja

2012-01-23T10:47:00.012+02:00

"Those who are familiar with the law will immediately recognize what Dawkins is doing: he's trying to exclude evidence from consideration whenever it challenges his case. He's acting more like a lawyer who's been paid by a party to vigorously defend one particular position than someone who is dispassionately seeking truth."
(Casey Luskin, "The Magic of Reality: Richard Dawkins's Latest Attempt to Produce Young, Angry, New Atheist Clones")

Ylläolevassa sitaatissa voisi havaita ironiaa, jos vain muistaa että Casey Luskin on lakimies "Discovery Institutella", jonka tavoitteena on edistää teististä maailmanymmärrystä ja vastustaa naturalistista todellisuuskäsitystä niin että tämä saataisiin peräti pois tieteestä ja mielellään yhteiskunnastakin. Tämä on hauska, hieman häijykin, tapa rakentaa kiinnostuksen herättävä koukku joka ei ole aivan irrelevantti, mutta joka kuitekin enemmänkin johtaa varsinaiseen asiaan.

Luskin nimittäin viittaa tässä myös johonkin on kuitenkin jotain joka on pienen filosofisen analyysin paikka. "Dawkins then feeds kids shaky logic about why they should never believe in miracles. Taking the tired old Humean approach, he claims that if someone seemingly trustworthy tells you about a miracle, your first inclination should be to believe the person is lying because "the 'miracle' of their lying would still be a smaller miracle than the [miracle] they claimed..." (p. 255) But doesn't this simply assume that miracles don't happen?"

Luskinin kannanotto viittaakin selvästi Humen ajatteluun. Humen suhtautumistapa ihmeisiin onkin jotain jota Discovery Institute vastustaa hyvin usein, ja jonka he katsovat romuttaneensa. Hume näyttääkin olevan Intelligent Designin kananttajien inhokkifilosofi, siitä huolimatta että hänen induktion ongelmansa lienee yksi tärkeimmistä - ellei peräti tärkein - loogisen positivismin kumonnut yksittäinen argumentaatiorakenne - ja loogisen positivismin kritiikkiä Intelligent Designistit käyttävät skientismin, naturalismin ja ateismin moittimisessa. (Esimerkiksi ihme+analogiakombinaation kohdalla heidän argumentaationsa on Humea vastustavaa ja voitonriemuista retoriikkaa sisältäviä mutta läheisempi tarkastelu näyttää tämän kompleksisemman argumentaation varsin ontoksi.) Humen keskeisyys lieneekin riittävä syy sille että katsoa mitä Hume on väsyneessä ja ehdottomasti esimekriksi Discovery Instituten lakimiesten kumoamassa argumentaatiossaan sanonut. Discovery Instituten mukaan anekdoottien hylkääminen suoralta kädeltä on samaa kuin maailmankuvallinen ennakko-oletus siitä että ihmeitä ei ollenkaan ole.

Tässä blogauksessa katson vain sitä, miten Hume on käsitellyt ihmettä. Ja kurkistan hieman mihin sitä on muokattu ja sovellettu nykyaikana. Mielestäni tämä on hyvin relevanttia kun arvioidaan esimerkiksi ID -skenen onnistumista ~~Jumalan~~Suunnittelijan tutkimisen tutkimusohjelmanrakennusprojektissaan.

Tässä mielessä Humen "On Miracles" on hieman hankala. Se on luettava melko tarkasti ja mietteen kanssa, koska ilman sitä on aivan normaalia että järkeväkin ihminen voisi ajatella että Hume todellakin ennaltamäärittelee ihmeen epätodennäköiseksi. Kuitenkin tarkkaavainen lukija voi huomata esimerkiksi sen, että Humen argumentti ei itse asiassa suoraan kumoa tai sulje ihmeitä mahdottomaksi - tai edes väitä että analyysi olisi virheetön. Kysymys on siitä, mikä on evidenssin nojalla järkevää uskoa. Tästä mielestäni valaisevaa on viitata Humen kertomukseen Intialaisesta prinssistä joka on ihmeissään kun hän kuulee matkamiehen kertovan että pohjoisessa on talvisin kiinteää ja kovaa vettä. Intialaisen prinssin on vaikeaa uskoa tätä, koska häneltä puuttuu kokemusta, jos hän tietää siitä miten neste muuttuu kiinteäksi, suhde uskomiseen muuttuu.

Tämä kuvastaa sitä, että Humen argumentaatio onkin luonteeltaan hyvin tietynlaista:
1: Se pitää pelkkää tarinaa ja anekdoottia itsessään arvottomana. Tarinat täytyy aina tukea jonkinlaisella evidenssillä.
2: Se ei pidä analyysiä erehtymättömänä, vaan myöntää erehtymisen mahdollisuuden. Näin se tarjoaakin tilaa korjata virhe. Intian prinssin fysiikan opissa käyminen avartaa hänen mieltään veden uusista ominaisuuksista ja hän oppii asioita. Hän oli aikaisemin perustellusti väärässä ja nyt hän on perustellusti oikeammassa - ei kuitenkaan kenties lopullisen oikeassa. Hän ei kuitenkaan ala uskomaan "ihan mitä tahansa" ja tieto eroaa tätä kautta olennaisella tavalla pelkistä uskomuksista, joissa pohjana on tiedon sijasta (silminnäkijään) luottamisen tunne.
3: Humen argumentaatio ei perustu suoralta kädeltä kumoamiseen a priori - kuten Discovery Instituten ihmiset väittävät aina - vaan onkin itse asiassa todennäköisyysarvio joka tehdään a posteriori, todistusaineiston jälkeen. Ihmisen elämänkokemus koostuu havainnoista, ja Intian prinssillä on kokemusta esimerkiksi uimisesta ja juomisesta. Näin on implisiittisestikin selvää että veden nestemäisyys ja eikiinteys on hänelle kokemuksenvarainen tieto, ei ehkä erehtymätön totuus mutta ei taatusti mikään nojatuolissa ilman tietoja tehty premissi.

Dawkinsin "The Magic of Reality" viittaa tähän "Hume didn't come right out and say miracles are impossible. Instead he asked us to think of a miracle as an improbable event - an event whose improbability we might estimate. The estimate doesn't have to be exact. It's enough that the improbability of a suggested miracle can be roughly placed on some sort of scale, and then compared with an alternative explanation such as hallucination or a lie." ja Luskinkin myöntää tämän linkkini takana. Luskin on lakimiehenä ei kuitenkaan näytä huomaavan tämän hänen esillelaittamansa lauseen sisältöä vaan esittää maailmankuvallisen vastalauseen joka ohittaa todennäköisyysarvion luonteen. "Of course it's good advice not to simply accept without investigation every claim of a miracle. But under all other circumstances you can think of, you would consider the testimony of a sane, credible witness trustworthy. Why not about miracles too?" Hän siis väittää että Humen epätodennäköisyys on luonteeltaan apriorista ja että hänestä anekdootteihin on aina luotettava jos ei muuta anneta.

Mutta kun mietitään minkälaista evidenssiä meillä on maailmasta, voimme sanoa melko yksikantaan seuraavanlaisesti. Ihmeiden todennäköisyys arvioidaan kokemuksen kautta. Hume perustelee ihmeiden epätodennäköisyyttä sellaisella tavalla joka näyttää Discovery Instituten veikoilta aina unohtuvan ja hän tekee sen tavalla joka on erittäin relevantti yhä tänäkin päivänä. Meidän kokemusmaailmamme ihmisistä nimittäin tietävät että kun kyseessä on ihmeiden, kummituskertomusten ja avaruusolioiden kaappaamisen kaltaiset ilmiöt, ne ovat kaukana arkikokemusmaailmastamme. Ihmiset kertovat anekdootteja koirista ja Loch Nessin hirviöistä, mutta näihin tarinoihin ei tarvitse suhtautua samalla tavalla, koska ns. muu todistusaineisto tekee koirista paljon tavallisemman ilmiön.

Kun katsotaan todellisuutta, tiedetään että vain hyvin harvaa ihmekertomusta on tuettu uskottavalla todistusaineistolla. Tämä tarkoittaa sitä että arjen kokemuksen mukaan ihmeet ovat hyvin harvinaisia. Kokemuksemme on näyttänyt myös että ihmiset voivat nähdä kaikenlaista mielenvikaisuuksissaan, huumeissaan tai puoliunissaan. Ihmiset voivat myös väärentää todistusaineistoa, valehdelleet muuten, ovat erehtyneet ja luulleet jotain tavallista ilmiötä ihmeeksi, ja joskus käy niinkin että vain tarinana kerrottu on otettu todesta ja tätä levitetään tositarinana, joskus jopa omakohtaisena sellaisena. Ja monissa ideologioissa kannustetaan siihen, että uskonnonlevittämisen puolesta on ikään kuin lupa valehdella. (Lying for Jesus) Valehtelu ihmeasioiden kohdalla on vähintäänkin tavallista. Näin ollen on aivan rationaalista uskoa että jos meillä on pelkkä tarina ihmeestä on nimenomaan kokemusmaailmamme antama tieto siitä että ihmetarinat ovat todennäköisemmin puppua kuin totta.
1: Casey Luskinkin tietänee että lakituvassa kaikkia silminnäkijäkertomuksia ja todistajanlausuntoja ei katsota automaattisesti tosina. Ristikuulustelulla ja muilla vastaavilla voidaan päinvastoin kaivaa maata todistajan jalkojen alta. Jokainen lakimies tietää että näin tuleekin voida tapahtua. Mutta yleisesti ottaen tiedemaailma ei ole lakitupa, joten vertaus on tässä lähinnä vastavinoiluna Luskinille, jolle näiden kahden ero näyttää olevan vähintään hämärä.

Tämänlaista tilannetta vastaan ID -puolelta voidaan selittää että tässä tehdään virhe ja käsitellään kaikkia ihmetarinoita ikään kuin ilmiönä. Silloin vastaan tulee ainakin "uniikki vs ilmiö" -tilanne. Tässä tilanteessa riittää kenties kuitenin se, että:
1: Jos ihme onkin uniikkitapaus, niin tarinat ihmeistä ovat hyvinkin kulttuurillis-sosiologinen ilmiö. Jos ihmeet ovat pistemäisiä yksittäistapauksia, on selvää että tästä ilmiöstä vain hyvin pieni osa on aitoja ihmeitä. Muutenhan ei olisi ainutlaatuisia yksittäistapauksia vaan laajempi ilmiö josta voitaisiin tehdä tutkimusta frekvenssianalyysin keinoin. Humen argumentin oikeutus rakentuu tällöin suoraan aineistosta, joka antaa meidän käsitellä tarinoita siten että ne peilataan kulttuurillis-sosiologiseen taustailmiöön ; Kun meillä on tarina, on selvää että se kuuluu sarjaan kulttuurillista narraatiota, ja tämä ilmiö on nimenomaan laajempi ilmiö. On mahdollista että se on myös aito ihme, mutta koska aidot ihmeet ovat pistemäisiä uniikkitapahtumia, on selvää että tämän todennäköisyys on huomattavasti pienempi. Siksi on todennäköisempää että juttu on vain tarina.
2: Jos ihme onkin aito ilmiö, eli toistuva, sitä pitää voida tutkia tilastollisin keinoin. Meidän tulee tämän väitteen todistamiseksi tehdä tutkimusta joka vaatii muuta kuin maailmankuvallisen todennäköiseksi olettamisen. Ilmiötä tulee silloin voida mallintaa ja tätä Luskin ei suostu tekemään vaan käsittelee tarinaa vain anekdoottina ilman siihen liittyvää tukevaa evidenssiä. Pelkillä väitteillä ja oletuksilla ei kuitenkaan voida tehdä tiedettä ja tutkimusta.

Humen ajattelu on tietysti vain lähtökohta, josta hienostuneempia kulmia löytyy esimerkiksi Quinen ajattelusta. Sillä on samantapaista ajattelua joka johtaa samantapaisiin tuloksiin. Olenkin huomannut että Duhemin-Quinen teesiä kohdellaan ID -puolella hyvin samalla tavalla kuin Humen argumenttia. Se valitettavasti ohittaa kuitenkin valtaosan Quinen argumentaatiosta, eli tämä kritiikki on Humen kohdalla kenties vielä suurempi olkiukkoargumentti kuin Humen kohdalla.

Tällä argumentaatiolla on mielenkiintoinen suhde myös uusateismin ymmärtämiseen. Sillä moni ajattelee että uusateismi kieltää Jumalan maailmankuvallisesti, eli että kyseessä olisi jonkinlainen puhtaasti oletuksenvarainen uskomus joka premissinomaisesti sulkee Jumalan mahdottomana ja kiistää sen mahdollisuudenkin. Moni ei tunnu huomaavan sitä mitä uusateistit pitävät tärkeänä. Eli sen, mikä löytyy heidän bussikampanjoistaankin "THERE'S PROBABLY NO GOD. NOW STOP WORRYING AND ENJOY YOUR LIFE" Tämä on varsin konkreettinen muistutus siitä että uusateistit eivät sulje vaihtoehtoja suoralta kädeltä pois. Epätodennäköisyyden mainitseminen onkin kahdella tavalla merkittävä oivallus ja parannus perinteiseen ateismiargumentaatioon nähden;
1: "Entinen ateismi" perustui alkuoletukseen "Jumalan kuolemasta", eli ne ovat puhtaasti presuppositionistisia ; Eksistentialistinen ateisti oletti olevansa maailmaan heitetty ja jatkoi sitten tästä oletuksesta unohtamalla delegaationäkökulmat ja tekemällä itse. Nykyinen taas perustuu todennäköisyyden arvioimiseen.
2: Perinteinen Jumalan puolustus on nojautunut siihen että Jumalsta on tehty falsifioimattomissa ja kumoamattomissa oleva kritiikki-immuuni konsepti. Ja tästä on sitten jatkettu siihen että ateismi on naurettavaa koska se ei ole suinkaan kumonnut Jumalan olemassaoloa. Uusateismi sen sijaan viittaa siihen että Jumalaan uskomisesta ei ole minkäänlaista a posteriorista evidenssiä, ja se päinvastoin rakentuu esimerkiksi juuri sellaisiin anekdootteihin joiden taakse ei ole muuta voimaa kuin sanojan sana. Vanhassa ateismin mallissa oli mahdollista uskovainen vetosi kunniaansa ja siihen että tarinan epäily olisi epäkunnioittavaa. Uusateistinen malli rakentaa tässä sen, että tutkimus katsoo asiaa ja kritiikki ei koske ihmistä vaan hänen esittämäänsä väitettä.
+: Nämä parannukset jäävät tietysti huomaamatta jos jämähdetään - Luskinin tapaan - pelkästään premissientuijottamisluulon tasolle. Oletus "jumala on epätodennäköinen" olisi sellaisenaan alkoletus joka ei ole sen vähemmän mielivaltainen kuin olettaa suoraan että "Jumalaa ei ole". Mutta kun näkökulmaksi valitaankin se, että apriorisen sijaan nojataan aposterioriseen todistusaineistoon jolla asioita tuetaan, käykin niin että Luskinin ja valtaosan muidenkin uusateistin kriitikoiden lausunnot näyttäytyvät olkiukkojenrakentamiseen perustuvaan red herringiin.

Itsekin joudun agnostikkona ottamaan tämän huomioon. En suinkaan nojaa Jumalan olemassaolossa tai uusateismin hylkäämisessäni mihinkään apriorisiin oletuksiin. Sen sijaan korostan tutkimusaiheen harvinaisuutta ja sitä että Humekin näyttää että todennäköisyydestä ei kannata mennä ehdottomuuteen. Agnostismini onkin sellaista ihmeitä kiistävää laatua ; Jumalaa ei kenties ole "pistetty filosofialla ihan päiviltä", mutta saatanan laiskaa nykyelämää viettäväksi hänet on ainakin osoitettu. Casey Luskinilla ja Intelligent Design -ihmisillä ei liene tämänlaiseen luksukseen tilaa, koska heidän koko antievolutionistinen retoriikkansa nojaa ajatukseen jossa epätodennäköinen on mahdottoman synonyymi (tai ainakin melkein). He päättelevät että jos jokin on epätodennäköistä, voidaan suoraan oikoa ajattelemaan että asia on epätosi. Dawkins tekee samanlaisen ajattelun. Ja kumpaakaan näistä en komppaa. Minulle epätodennäköinen ei ole mahdottoman synonyymi - epäuskottavan tai lisätodistusta taakseen vaativan synonyyminä sitä kuitenkin voidaan minustakin pitää.

Tässä mielessä Luskiniin voidaan jopa suhtautua tietyllä huvittuneisuudella. Hänen kirja-arvionsa onkin siksi nähtävissä osana sitä valtavahkoa todistusaineistoa joka viittaa että Casey Luskin, joka on monin muin paikoin viisas ja oppinut mies josta lakimiehen tutkintokin on näytteenä, on juuri tässä kyseisessä aiheessa hahmo jonka loogis-filosofinen oivaltavuus on, jos ei olematonta, niin ainakin hyvin harvinaista, pientä, epätodennäköistä. Näin voi tietysti käydä jos tekee sitä mitä lakimiehet tekevät 50% ajasta. Eli ovat häviäjän ja väärässäolevan puolella.

Pieni ajatus:Ad hoc -Jumala ~ nollien hypoteesi

2012-01-23T00:16:00.008+02:00

Juha Leinivaara ihmetteli miten Intelligent Designin kannattajilla on päinvastaisia selitysmalleja samaan ilmiöön. Kun eksoplaneettojen tutkiminen oli uusi ala, ID -läiset kritisoivat sitä. Silloin keinona oli viitata oikeaoppisuuskeskusteluun, jossa eksoplaneettojen etsiminen oli darwinismin maailmankuvan heijastumaa ; Ihmistä ei suostuttu näkemään ainutlaatuisena. Sittemmin, kun tähtitiede on kunnostautunut ja näiden planeettojen miettimistä on muutettu, ajatellaankin että ID ei väitä että maan elämä olisi ainutlaatuista ; Vieraiden planeettojen elämä olisi yhtä teologisesti ongelmatonta kuin Amerikassa olleiden intiaanien löytäminen eurooppalaisille kristityille. ID sen sijaan voisi tutkia juuri näitä ja näin älyn tutkimus osoittaisi että ID on tarpeellinen.

Tämä muistuttaa siitä, että ID:n suunnittelijamallilla ei ole tieteellistä selitysvoimaa. Se on enemmänkin jotain joka liimataan havaintojen päälle jälkikäteen. Tätä kautta se ei ole kovinkaan ohjaava tutkimusohjelmana.

Tämä muistuttaa siitä, että ID suhtautuu toki usein asioihin aukkojen Jumala -argumentaation kautta. Eli he selittävät että se, mitä ei tiedetä olisi jotenkin olennaisesti todiste Jumalasta. Kuitenkin hyvin usein heillä onkin roolina juuri päinvastainen ; Mysteerin sijasta tiedettyyn sovittaminen, Ad hoc -jumala, onkin jopa voimakkaimpi hahmotostermi kuin aukkojen Jumala. Sillä aukkojen Jumalakin on ad hoc -Jumala, joka on sovitettu siihen että tiedämme mitä emme tiedä. Samanlaisesta tosiasiohin sovittamistyöstä on kysymys. Ja jo tämä näyttää että suhde eksoplaneettoihin on vain yksityiskohta ; Sama ongelmallinen asenne on mukana kaikessa mihin ID koskee. Se ei ennusta ja selitä, ja jos toinen osapuoli tekee jotain oletuksia tämä selitysvoima ja tietynlaisuus muutetaan jopa selitysmallin tappioksi kutsumalla sitä tämän teorian narraatioksi.

Leinivaarakin esittelee sitä miten ID:läiset käyttävät hyväkseen sitä mitä ei tiedetä - esimerkiksi uusi tieteenala, kuten eksoplaneettojen etsiminen perustelee olemassaolonsa juuri siksi että tietoja ei vielä ole hirveän paljon - seuraavalla logiikalla ; "ID should be the default position till demonstrated otherwise." Eli Suunnittelu olisi nollahypoteesi. Se kun on ylivoimainen naturalistiseen versioon verrattuna ja se pitäisi olettaa voittajaksi jo ilman tietoa. "Emme tiedä" ei siis saisi olla ollenkaan tieteellisessä valikoimapakissa, vaan kaikelle mysteereille pitäisi aina olettaa tunnettavuus, perusoletuksena sen taakse nähtäisiin Suunnittelija.

Ajatus ei luonnollisesti miellytä kovin monia. Mutta itse näen siinä huvittavan piirteen. Sillä se tarkoittaa sitä, että kauan kauan sitten oli aika, jolloin ihminen ei tiennyt mitään. Ja kaikkialla näytti olevan Jumalia ja naturalismin ylittäviä ihmeitä. Kaikki luonnonilmiöt tuntuivat selittämättömiltä ja niiden taakse oletettiin tieto. Esimerkiksi ukkosen taakse oletettiin tieto Zeuksesta. Sittemmin tietoa tuli lisää, ja Jumalaselitykset olivat ennakkokulmansa vuoksi tuomittuja joko vain pitämään ennakkoasemansa ennallaan tai häviämään. Koska Jumalaa nähtiin kaikkialla, se ei voinut valloittaa selitysmallilleen lisää tilaa. Ja nykyään ihmiset ovat oppineet paljon ja tunkeneet Jumalaa yhä pienempiin ja omituisempiin kolosiin. Tieteenhistoria rakentui "Alussa emme tienneet mitään ja kaikki kannattivat monenlaisia Intelligent Design -ajatuksia ilmiselvyyksinä - mutta sitten opimme asioita ja se oli tuhoisaa".

Näin ollen Intelligent Designin perusidean kohdalla onkin olla ainaisessa taistelussa kaiken tieteen ja selittämisen ja tietämisen kanssa ; Eipä ihme että Intelligent Design, kreationismi ovat denialistisia. Ja jopa akateemisen teologian jumalaselittämiset joutuvat ottamaan jonkinlaisen tiedevastaisen näkökulman, jossa sen sijaan että tieteen ymmärrys sovellettaisiin Jumalahypoteesin voimaksi, selitetään esimerkiksi NoMa -periaatteesta, siitä että Jumala ei ole tieteen ja tiedon asia.