Aleksanterin ratkaisu

∄ksistenssi ja ∃ssenssi

2012-01-30T18:36:00.014+02:00

Quinen ajatteli uudistaa kirjoituskonetta siten että kysymysmerkki(?) korvattaisiin eksistenssikvanttorilla(∃). Näin ollen kysymyksiä lähestytään olemassaoloväittein ja kvantifioinnein ; Logiikassa eksistenssikvanttori on predikaattilogiikan ilmaisu sille, että on jokin tietynlainen ominaisuus tai suhde joka on totta ainakin yhdelle joukon alkiolle. Eli on olemassa vähintään yksi alkio joka toteuttaa kyseisen ehdon. [∃x P(x) = "on olemassa x siten, että P(x)"]

Quine on jatkanut tästä vielä askeleen eteenpäin. Hänen mukaansa ihmisten täytyy uskoa tapahtumien olemassaoloon jos aikoo kvantifioida niitä. Näin ollen lauseella on astetta voimakkaampi sisältö. Voidaan jopa sanoa että Quinen ajattelu pakottaa logiikan käyttäjän uskomaan asioiden olemassaoloon. Quine siis näkee maailman koostuvan sekä esineistä että tapahtumista tai vähintään että loogikon on tehtävä näin.

Tämä johtaa erikoiseen asiaan esimerkiksi ateismin suhteen. Ateismihan kiistää Jumalan olemassaolon. Olemassaolon kieltokin (∄) tunnetaan predikaattilogiikalla. Ja tämäkin vaatii kvantifiointia. Tässä voisi ensivilkaisulla ajatella olevan jonkinlainen ristiriita. Mutta asian voi nähdä ratkeavan kahta kautta
1: Olemassaolon kielto on todellakin kvantifiointi itsessään. Tietty relaatio kielletään ; Lause jokin x menee alas on kvantifiointia ; Mutta niin on myös lause mikään x ei mene ylös on. Logiikassa kiellon ja myönnon suhde on muutenkin erilainen kuin yleensä ajatellaan ; Kysymys on tavallaan lähinnä merkintätavasta : Logiikka on siitä omituista että siellä olemassaololauseet voidaan kääntää olemassaolemattomuuslauseiksi ja toisinpäin ; "olen olemassa" = "en ole olematta olemassa".
2: Quine on logiikan lisäksi keskittynyt tieteeseen ja hän on painottanut paljon myös sitä, mitä ongelmatilanteessa on korjattava. Hän törmäsi ongelmaan "mitä falsifioida jos ennuste ei toteudu" ja tarjosi tähän ratkaisuksi Duhemin-Quinen teesiä. Koska kumoaminen, falsifiointi, ei perustu verifiointilogiikkaan vaan modus tollens -ajatteluun, voidaankin sanoa että jokainen kumoutuminen tapahtuu juuri siten että ensin oletetaan että tietty asia tai relaatio on olemassa. Ja sitten tämä ei toteudu tosielämässä, jolloin tiedämme että tämä relaatio ei ole totta. Ensin on oletettu ja sitten on kumottu.

Tästä voidaan vetää pieni päätelmä siihen että Quinen ajattelu onkin ongelmallista esimerkiksi fideistiselle teologialle. Fideisti ei usko että Jumalaa ja hänen olemassaoloaan voidaan kvantifioida. Quine jonka mukaan asioiden perustelu on sidoksissa juuri kvantifiointiin johtaakin tavallaan siihen että on paitsi niin että on pakko uskoa asioiden olemassaoloon jos aikoo kvantifioida niitä, niin myös sitä että on pakko kvantifioida asioita jos uskoo niiden olemassaoloon. Ilman tätä Jumalakäsite on tyhjä eikä Jumalaan uskominen itse asiassa tarkoita yhtään mitään. ; Näin ollen Quine voidaan asettaa sellaiseen positivistisen perinteen kannattavaan ideaan (vaikka Quine ei selkeästi ole tyylipuhdas positivisti vaan nojaa tätä tuoreempiin perinteisiin, esimerkiksi fallibilistiseen näkemystapaan) jossa tämänlaiset lausumat eivät ole edes vääriä, ne ovat mielettömiä ja turhia. Quinen maailmassa oli turhia kysymyksiä joiden ajanhaaskaavaa voimaa vastaan voitiin taistella esimerkiksi kirjoituskoneuudistuksin.

On hyvä huomata että teologian lisäksi mukana menee muitakin ajatteluperinteitä ; Mukana menee myös suuri osa eksistentialismia. Tämä voi yllättää sillä eksistentialistit ottavat nimenomaan eksistenssin, olemassaolon, ytimeksi. Heistä essenssi, asiat ja näiden asioiden suhteet ja toiminnot toisiinsa nähden, ovat toissijaisia ; Camuskin esitteli että maakeskisyyden ja aurinkokeskisyyden väliset kinat fysiikassa ovat turhia, ja hänestä oli keskityttävä itsemurhaamisen kautta kysymykseen eksistenssistä ; Moni ihminen oli halukas kuolemaan koska ei nähnyt elämän olevan elämisen arvoista. Camus katsoi että asioiden olemassaolon ja asioiden suhde toisiinsa on pieni asia, kun taas se että elämän kokee merkitykselliseksi on olennaista. Quine olisi ihmetellyt tämänlaista koska sisäinen merkitys ei kovin hyvin tiivisty eksistenssikvanttoreiksi ja relaatioiksi.

Tämä omituisuus sanatasolla aukeaa kun tajuaa että "samankaltaisella termillä voi olla erilaista sisältöä eri kontekstissa" ; Quinen eksistenssi on essenssiä. Quinelle essenssi on ennen eksistenssiä ; Kivi on olemassa vaikka ei tiedosta omaa olemassaoloaan, joten tämänlainen näkökanta on tavallaan ymmärrettävä.

Tämän Quinelaisen asenteen kritiikki keskittyy yleensä siihen että esitetään vain että tunnemaailma on olennainen ja että essenssi olisi kyvytön vastaamaan joihinkin kysymyksiin, eli olisi havaittujen asioiden valossa epäonnistunut. Tunteet ovat vaikka niiden mallintamisen mahdollisuus kielletään. Kuitenkin tämä mallintamisen kieltäminen on näiden kriitikoiden itsensä luoma näkemys. (Väite mahdottomuudesta on väitetty kysymysmerkkipakko jossa eksistenssikvanttorin mahdollisuus kielletään perusoletuksena vaikka tämä ei olekaan väistämätöntä.) Quinelaisesti ajattelevat voivatkin lähteä siitä että sisäinen maailma on sidoksissa emootioihin. Ja tämä taas on psykologian työvälineillä lähestyttävissä ja mallinnettavissa (meillä on järkeä sanoa "on olemassa tunteita" ja sanoa tämän melko kiistattomasti koska meillä on niistä ilmiö jolla on jonkinlainen määritelmä). Mekaanisuudentuntu katoaa tätä kautta esimerkiksi Damasion tapaisten tieteilijä-mallintaja-ajattelijoiden kautta ; Kun eksistenssi tiivistyy emootioihin jotka tiivistyvät adaptiivisiin reaktioihin jotka taas esiintyvät relaatiosuhteessa jossa tietynlaisessa tilanteessa tapahtuu jotain useammin kuin jotain muuta, huomataan että essenssi on perustavanlaatuinen asia ja eksistenssi joko peräti redusoituu tai ainakin päältyy näiden mallien kautta.

Mitä jos kuolen eikä kukaan kerro minulle siitä?

2012-01-30T00:21:00.009+02:00

Televisiosarjojen viimeiset jaksot ovat usein erityisen dramaattisia. Joskus niillä halutaan rakentaa esimerkiksi saada draaman kaari täyteen, purkaa viimeiset juonenkäänteet ja lopettaa. Osa sarjoista on vain lopettanut tarinan etenemisen tarpeen. Tästä tyylipuhdas esimerkki voisi olla vaikkapa "Salaiset kansiot" joissa viimeinen jakso tiivistyy Mulderin ilmoitukseen syistä hallituksen salaliiton takana, UFOmaailmanloppu vuonna 2012 on ikään kuin jokin joka huipentaa x -kansion agenttien etsintärupeaman. Hieman eteerisemmän mutta sarjaan sopivasti loppuu taas "Life", jonka viimeisessä jaksossa saadaan syyllinen selville ja kiinni ja Charlie Crews itse asiassa pääsee jatkamaan elämäänsä jonka viattomana vankilaanjoutuminen oli katkaissut. "Ihmemies MacGyver" taas löytää poikansa ja rahoittuu elämään perhe -elämää, joka selittää miksi aina yhtä äimistyttävä pommien rakentaminen klemmareista ja hikisukista loppuu.

Toiset haluavat sitten tappaa sankarin ; Etenkin poliisisarjoissa lopetus olisi kenties muuten hieman esoteerinen kun viimeisessä jaksossa vain laitettaisiin ovi kiinni eikä jaksossa olisi muuten mitään erikoista. Sankarin kuolema on tavallaan tarinankerronnallinen selitys sarjan päättymiselle. ; Joskus tämä syntyy vahingossa kun edellisen jakson cliffhanger jääkin ratkaisematta. "ALF" päättyy tällä tavalla vahingossa ; Hallitus löytää sarjan ärsyttävän karvaisen avaruusolennon ja ottaa hänet tutkimuksiin. Tarkoituksena oli alunperin pelastaa hänet seuraavan tuotantokauden aluksi, mutta tämä tuotantokausi jäi kokonaan tekemättä.
1: Finaalin ja kuoleman yhdistäminen ei tosin ole muutenkaan mitenkään erityisen syvää symboliikkaa ; Hahmon voi tappaa, koska tätä ei enää tarvita. Ja kuolema on aina draamaa. Siksi esimerkiksi yksi huhutuimmista loppuratkaisuarvauksista "Harry Potterista" oli se, että myös Harry kuolee. Ei kuollut (mutta kävi kuoleman porteilla).

Ja sitten on niitä sarjoja joita haluaisin korostaa. Niissä sankari ei kuole. Mutta kuitenkin johonkin pään pieneen sopukkaan jää kaivelemaan se, että entä jos tässä itse asiassa olisi sittenkin tapahtunut nimenomaan kuolema, tällöin voidaan puhua jonkinlaisesta kätketystä kuolemasta. Näistä esimerkeiksi nostaisin kaksi komediasarjaa. "Kaikki rakastavat Raymondia" ja "Seinfield". (Alla oleellinen juonireferaattina.)
1: "Seinfield" lopettaa sarjan jaksoon jossa sarjan päähenkilöt ovat lento -onnettomuudessa ja päätyvät Lathamiin. Tässä kaupungissa on tiukka moraalikäsitys. Ja hahmot joutuvatkin oikeuden eteen siksi että eivät auta onnettomuuteen joutunutta. Yhtä hahmoista kiinnostaa oma puhelinkeskustelu eikä hän narsismissaan jaksa kiinnittää huomiota koko tapaukseen ja toinen taas ottaa peräti kameran esille jotta voisi ottaa tapausken talteen ja huvitella sen parissa kotonaan ja palata viihdemielessä hetkeen uudestaan ja uudestaan. Kaupunki katsoo tämän hyvin pahana ja syntyy oikeudenkäynti. Tässä vilahtaa useita hahmoja joihin sarjan henkilöt ovat kohdanneet sarjan varrella ja joita he ovat kohdelleet jollain tavalla karusti. Siksi heidät laitetaan vankilaan ja Seinfield jää murehtimaan sitä, mitä hän kuvaa elämänsä kauheimmaksi kokemukseksi. Hän saa aamiaismuroihinsa vain puolet siitä maidosta mihin hän on tottunut.
2: "Kaikki rakastavat Raymondia" taas kertoo siitä miten Raymond joutuu risaleikkaukseen ja sairaanhoitajilla on vaikeuksia saada häntä heräämään nukutuksesta. Tämä järkyttää kaikkia odotushuoneessa siinä vaiheessa olevia valtavasti. Tieto järkyttää kaikkien tavan kokea Raymond. (Ja hänen äitinsä joka oli tässä välissä käymässä WC:ssä ja jonka hysteeristä reaktiota pelätään). Raymondille ei kerrota tästä aluksi mitään. Ihmiset reflektoivat tunteitaan asiasta. Raymondin reaktiot ovat mielenkiintoisia koska ensin hän säikähtää siitä että hänelle ei kerrottu. Koska vaikka nyt ei tapahtunut mitään, niin jos hän olisi oikeasti kuollut eikä kukaan kertoisi tästä hänelle itselleen, niin mitä siitäkin sitten tulisi. Lisäksi häntä kiinnostavat ihmisten reaktiot. Tässä kuvaavaa on se, että hän olettaa melko vähän, mutta että ihmisten reaktiot ovat olleet kovempia. Esimerkiksi vaimonsa Debran hän ajattelee miettimään hautajaisia, lasten hoitamista yksin ja deittaamisen aloittamista. Kaikki ihmiset ovat kiltimpiä Raymondille ja hän kysyykin puolisoltaan että entä jos hän on sittenkin kuollut ja päässyt taivaaseen.

Onkin huvittavaa ajatella että kun Raymond on huolissaan siitä että jos hän kuolee eikä kukaan kerro hänelle, niin juuri tämänlainen tilanne olisi se jolta se näyttäisi. Ja itse asiassa Seinfieldinkin maailma voidaan nähdä tuonpuoleisena. Tarinoiden onnettomuus olisi siis eräänlainen metafora kuolemalle - sarjan henkilöt tarinassa vain unohtivat/olivat tietämättömiä siitä että tämä oli metafora. Tämä taas johtaa miettimään tuonpuoleisasioita. Esimerkiksi asiaa voisi lähestyä kristillisen tematiikan kautta.

Jotta voidaan katsoa mistä on kysymys, voidaan katsoa elämisen arvioinnista. Kreikkalaisten mukaan ihmisen elämässä kuolema oli tärkeä koska sen jälkeen elämää voitiin arvioida kokonaisuutena. Ja sitä ennen se olisi vain vaillinaista. Näin hyvä elämä ja sen arvioiminen olisi aina jälkipolvien tehtävä. Koska kyseiset televisiosarjat ovat loppuneet, voimme pitää jo tätä tilaa jonkinlaisena kuolemisen metaforan metaforana ja lähteä kikkailemaan tästä eteenpäin. (Jos vastaan tulee vaikeuksia, muista toki että kupillinen ganjaa auttaa yleensä tässä vaiheessa.)

Sekä "Seinfieldiä" että "Kaikki rakastavat Raymondia" (sarjana ja kokonaisuutena) yhdistää se, että ne ovat pieniä maailmoja. Niissä ei tapahdu mitään hirvittävän dramaattista. Niiden todellisuutta voi pitää jopa jollain tavalla latistuneena ; Niissä ei ole hirveästi ulottuvuuksia hedonismin ja aivan tavallisten arkitapahtumien ulkopuolella. "Raymondin" (lyhyesti tästä eteenpäin) maailmassa kirkko on jotain jota vältetään jotta voidaan katsoa televisiota ja hankalat aiheet ovat jotain josta soitetaan papille ja vaaditaan häneltä vastaus. Syvällisimmät hetket koetaan ruuan kanssa - kokkaaminen ja ruuanlaittotaidot ja syöminen määrittävät yllättävän paljon sarjan hahmojen asemaa. Molemmissa sarjoissa nostetaan meteliä pienestä ja kisataan kisaa jossa tarjolla on aina vain "pieniä voittoja" jotka eivät käytännössä muuta mitään. Lisäksi Seinfieldin hahmot ovat pikkumaisia. Ja tämä piirre kuvaa myös Raymondia, joka on ihmisenä laiskanpulskea. Yksi olennainen ero on ; "Seinfieldin" sarjan maailma on kylmä. Sarjan henkilöt ovat hedonistisia, narsistisia, toisista välittämättömiä se on pohjimiltaan kyyninen ja kylmähenkinen. "Raymondin" kaikissa hahmoissa on jotain hyvää, sen maailma on pohjimmiltaan romanttinen ja lämminhenkinen.
1: "Seinfieldin" maailman voidaan katsoa kuvaavan "pientä Helvettiä". Koko sarjan synkin idea on se, että vaikka sen hahmot ovat varsin kamalia, heille ei oikeastaan tapahdu koskaan mitään sellaista jota voisi kutsua takaisinmaksuksi tai kompensaatioksi. Tätä kuvannee jo se murhe mikä seuraa siitä että maitoa ei saada muroihin tarpeeksi ; Sitä kuvataan elämän kamalimmaksi kokemukseksi. Sarjan hahmot eivät hyvitä tekemiään pikkuilkeitä tekoja. Mutta pikkuilkeys on kuitenkin otettava esiin ; Sarjan hahmot eivät kuitenkaan tee massamurhia. - Viimeisen jakson oikeudenkäynnissäkin on esimerkiksi nostettu sellaisia tapauksia kuin eräässä jaksossa tapahtunut herkullisen leivän varastaminen ja ahmiminen. Tuntuu kohtuulliselta että teoista vastataan juuri tämänlaisella kompensaatiolla. Myös kuoleminen onnettomuudessa tuntuisi reilulta ; Siihen liittyy aggressiota, väkivaltaa ja muuta vastaavaa.
2: "Raymondin" maailman voidaan katsoa kuvaavan pientä taivasta, jotain jonka hän ansaitsee armosta, ei siksi että olisi onnistunut nousemaan pikkuahneutensa yläpuolelle. Olennaista on se, että myös Raymondin "pieni taivas" oikeutetaan muiden ihmisten reflektioiden kautta ; Se, että Robert musertuu kokemuksesta niin että hänen on vielä tilanteen ratkettuakin vaikeuksia ajaa kotiinsa sen sijaan että valittaisi siitä tavanomaisesta (kuten siitä että Raymond sai syödä hänen herkullisen voileipänsä, jota sitäkin varmasti tapahtui). Tässäkin eudaimonian arvioivat jäljelle jääneet ihmiset. Raymondin kuolemaksi kuviteltava nukutuksesta heräämättömyys taas on passivinen, eiaggressiivinen ja rauhallinen ja kivuton tapa kuolla. Tämäkin tuntuu tilanteeseen sopivalta ja oikeudenmukaiselta.

Tässä tematiikassa voidaankin ottaa avuksi eksistentialismi. Sillä vaikka paratiisin ja viimeisen tuomion henki onkin mukava ottaa tälläisessä hieman leppeämmässä ja positiivisemmassa sävyssä esille, on tällä ajatussuuntauksella kuitenkin silläkin jotain olennaista sanottavaa asiaan. Tällöin siirrytään teologian yleisemmästä oikeudenmukaisuuden käsitteistä henkilökohtaiseen maailmaan.; Tätä kautta eudaimoniasta voidaan nimittäin jatkaa askel individualistin itsereflektion suuntaan. Koska sarjassa reflektoidaan kuolemaa - Sekä Debran romahdus että voileipänaisen suuttumus voidaan nähdä tämänlaisiksi - he itse asiassa tekevät olemassaololle sen, mitä joskus tehdään poissaololle. Eksistentialismin yksi tärkeimmistä ideoistahan on se, että todellinen maailma on yksi asia, mutta se mitä ihminen kokee onkin sitten jotain aivan muuta. Siksi esimerkiksi ihminen joka menee kahvilaan jossa odottaa ystävänsä olevan ja tämä ei ole siellä, hän kokee poissaolon. Normaalisti tämänlaista poissaoloa ei tiedosteta kun ajatellaan vain sitä mikä on läsnä. Ja tässä tapauksessa ihmiset tiedostuivat sen mitä on. Debra oppi siitä miten tärkeä Raymond on siihen heijastaen mitä hänen poissaolonsa tarkoittaisi. (Kahvilassa poissaoleva ystävä voi aiheuttaa huolta tai kiukkua, riippuen varmaaan siitä onko poissaoleva Raymond Barone vai Jerry Seinfield.) Tämä tosiasia ei kuitenkaan kuvannut Raymondia vaan Debraa itseään.

Henkilökohtainen taso muistuttaa siitä miten eksistentialistinen maailma ei käsittele ulkoisesti suuria tai yleistettäviä asioita. Debran reaktio siitä että hän ei ole osannut nähdä Raymondia oikein on hänen oma "pieni helvettinsä". Tämä koskeekin eksitentialismia, etenkin ateistinen eksistentialismia, yleisemminkin. Se nimittäin tarjoaa lähinnä "pieniä taivaita" ja "pieniä helvettejä". Ja ne kaikki tapahtuvat tämänpuoleisessa, eivät tuonpuoleisessa. Eksistentialistisessa maailmankuvassa tapahtumat ovat suhteellisia mutta minuus ei ole. Näin ollen tekomme ovat hyviä ja huonoja vain siinä valossa heijastavatko ne itseämme vai eivät. Näin ollen mikään määrä "pieniä voittoja" tai "pieniä häviöitä" ei määrittele meitä sisäisesti ja rakenna luonnettamme. Eksistentialistisessa maailmassa ei ole minuutta määritteleviä voittoja, vaan minuus määrittelee teot voitoiksi ja tappioiksi. Niillä ei ole ulkoista merkitystä, vaan ainoastaan sisäinen merkitys. Tätä kautta käy helposti niin että suuret tarinat ovat kuolleet. Jäljelle jää pieniä tarinoita, ja ne voivat tarjota vain pieniä taivaita ja pieniä helvettejä.

Tämänlaisen miettiminen onkin tärkeää. Moni ajatteleekin jopa niin että vasta oman kuolevaisuuden käsittäminen (eikä vain tietäminen, vaan ymmärtäminen) saa ihmisen ikään kuin tekemään itselleen ajatuskokeena sen "kuolemanjälkeisarvoistelun" jota kreikkalaiset arvostivat. Ainakin minun kohdallani tässä kohden ei synny mitään hirvittävän dramaattista täydellisyys-katastrofi -ajatuksia. Elämänhaaskauskysymys ja maailmanmuuttamiskysymys ei kohdallani johda mihinkään maailmoja mullistavaan. Minulla on kerrottavanani pieniä tarinoita. Ja niille jotka ovat viehättyneet melodramaattisiin "suuriin kertomuksiin" kerron vain että luultavasti "pienet kertomukset" ovat niitä joita on enemmän. Ja jos tämä tuntuu pahalta, niin kannattaa muistaa että ne pienet tarinat ovat oikeasti riittävän hyviä. Kaikesta huolimatta.

Kirjoittaja toivoo että kun hän kuolee, että asiasta kerrotaan hänelle. Sillä hän ei siedä tietämättömänä olemisesta. Huonokin tieto on parempi kuin ei tietoa ollenkaan. Tässä lohduttaa tietysti se, että jos kuolema on lopullinen, en koe tietämättömyyden tunnetta vaikka kertominen onkin turhaa. Ja jos ei, niin on muistettava se, että kertoja ei ihan varmasti tiedä että en kuule - hänhän tietää vain sen, että en vastaa!

Aivomyrskyn taltuttajat - miten skeptismi on hyväksi luovuudelle

2012-01-29T21:54:00.015+02:00

On tavallista että luovuus nähdään nimenomaan irrationaalisena prosessina ; Näin esimerkiksi sosiaalinen vapaa ja kritiikitön ideoiden ilmaa heittely, "brainstorming", nähdään mukavana, pehmeänä, ihmisille miellyttävänä, hauskana, innostavana, inspiroivana ja ennen kaikkea luovuutta edistävänä keinona. Skeptismi taas nähdään näköalattomana, kovana, kylmänä, ilkeänä ja robottimaisena jossa ei luovuutta ole tippaakaan, vaan kritiikkiä, moitetta ja vastustusta.

Itse asiassa niin moni on tätä mieltä että moni työpaikka pitää kokouksia jonain jossa voidaan myös "brainstormata" ja näin saada aikaan pehmeällä ja mukavalla tavalla tulosta. Luovuustyö ja kehittäminen onkin tätä kautta tiimiytettyä hyvin monessa paikassa. ~ Hyvin monessa työpaikassa ajatellaan että brainstormaus olisi inspiraation ja innovaatioiden äiti.

"The New Yorkerissa" oli artikkeli joka viittasi brainstormingiin ja siitä saatuihin tutkimustuloksiin. Ilmiö ei yksinkertaisesti lisää luovuutta ; Ihmisten intuitio brainstormingin olennaisuudesta on siis väärä. Virhe löytyy esimerkiksi taustassa olevassa oletuksessa jossa ihmiset varoisivat väärien asioiden sanomista ja olisivat ensisijassa tämän vuoksi hiljaa ; "The underlying assumption of brainstorming is that if people are scared of saying the wrong thing, they'll end up saying nothing at all." Sen sijaan aihetta koskevissa monissa tutkimuksissa onkin havaittu aivan päinvastaista "Debate and criticism do not inhibit ideas but, rather, stimulate them relative to every other condition." Nimenomaan väittely ja kriittisyys näyttääkin olevan aktivoiva voima.

Onkin hyvä katsoa asioita nimenomaan vaihteohdottomuuden silmin. Assosiaatiot ovat usein yllättävänkin stereotyyppisiä ; Ihmiset rakentavat nopeasti näkemyksiä ja ovat haluttomia muuttamaan niitä. Assosiaatiot ovat juuri tämän vuoksi helppoja ja nopeita ; Se mikä tulee ensimmäisenä mieleen ei olekaan mitenkään erityisen vaikeaa keksiä. Näin ihmiset rakentavat ennakkokäsityksiä ja niihin liittyviä mielipiteitä ja keksivät helppoja ajatuksia joissa ei ole luovuutta. Tätä ei huomata koska moni ajattelee assosiaation olevan jonkinlainen satunnaisprosessi joka iskee yhteen ties mitä tahansa. Sen sijaan kritiikki vaatii aina sitä että on eri vaihtoehtoja joita punnitaan. Kritiikin läsnäollessa on aina vaihtoehtoja - jopa pahimmassa ja destruktiivisimmassa denialismissa on mukana vaihtoehto "sanottu on totta" ja "sanottu ei ole totta" joista on ikään kuin keskusteltava. Pelkkä "koska minulle tuli idea" pitää sisällään vain yhden vaihtoehdon.

Lisäksi brainstormaukseen liittyy helposti illuusio siitä, että panos on ollut oma, vaikka tosiasiassa sitä onkin ollut vain jonkun toisen idea jota on itse tullut kompanneeksi. Näin ollen omien kehittämien ideoiden määrä onkin itse asiassa pienempi kuin miltä se stormaustilanteen jälkeen tuntuu olevan. Lisäksi on huomioitava se, että vähemmän luovat delegoivat helposti omaa vastuutaan asiasta ja ajattelevat että vaikka he eivät teekään mitään, niin ryhmä saa kuitenkin aikaan - yksin ideoidessa tyhjä lappu on selvä tappion ja epäonnistumisen merkki jota ei voi välttää. Ja vaikuttaa kuvioissa tietysti myös ryhmäpaine, jossa toisten ääneensanomat asiat automaattisesti johtavat ajattelemaan samalla tavalla. Näin ihmiset ikään kuin rajoittavat itseään vaikka mitään ääneen tulevaa kritiikkiä ei lausutakaan, tai kukaan ei edes ajattele sitä kritisoimistilanteena.

Näin ollen kritiikin puute onkin ongelmallinen. Sen huonous näkyy siinäkin että tiedetään ilmiö nimeltä wisdom of crowds, joka tuo etua asioiden tietämiseen. Kun monta ihmistä laitetaan arvioimaan asiaa, ryhmän keskiarvo voi olla yhtä hyvä tai jopa parempi kuin yksinäisen ekspertin. Koska brainstormaus ei toimi, onkin selvää että kritiikittömyys on hyvin tuhoisaa ; wisdom of crowdsin tuomat edut tuhotaan ensin ja siitä sitten jatketaaan vielä vähän huonompaan. On siis selvää että vaikka ihmisten helposti mieleen saama mielikuva brainstormingista olisi miten optimistinen tahansa, tämä ensin mieleen putkahtanut assosiaatio on väärässoleva stereotypia joka vain jostain syystä tulee erittäin epäluovasti mieleen hyvin useille.

Tämä voi selittää sitä, miten esimerkiksi salaliittoteoreetikot uskovat että monet skeptikot ovat ryhmä ihmisiä ; Ehkä huvittavin on se, kun Esa Turkulaista epäiltiin vakavasti SUPOn palkkaamaksi - mahdollisesti ryhmäksi ihmisiä - kun hän sai niin paljon aikaan. Samalla voi selittyä se, miten vaikka pseudotieteissä aina vedotaan avoimeen mieleen, niin silti on havaittavissa että keskivertoinen salaliittoteoria on yllättävän stereotyyppinen, ja se rakentuu hyvin tietynlaisella ajatustavalla yllättävänkin rajoitettujen elementtien ympärille. Ja New Ageritkin näyttävät olevan tiettyjen mielipiteiden keskittymä tavalla joka tekee heidän variointinsa yllättävän pieneksi.

Pseudotieteilijät ovat kenties oikeassa tästä heidän avomielisyydestään ja kriittisen ajattelun luonteesta. Heillä on siis tässä kohden kenties jopa osunutta itsereflektiota jossa myös vastapuoli on luokiteltu oikein. He eivät kuitenkaan ymmärrä sitä viimeistä silausta, jossa tajutaan että kriittinen ajattelu ajattelee useammalta kantilta ja testailee ja kikkailee ja pallottelee asioilla. Ja on siksi oikeasti luovempaa.

Niinistön ihmeellinen parisuhdemaailma

2012-01-29T01:04:00.006+02:00

Tutustuin hieman Sauli Niinistön näkemykseen perheestä ja parisuhteesta. Karkeasti ottaen hänen avioliittonäkemyksensä tiivistyy kolmeen pääkohtaan;
1: Avioliitto on miehen ja naisen välinen. Siksi samaa sukupuolta oleville liitoille tarvitaan eri nimi vaikka oikeudet olisivat identtiset. Tätä puolustetaan uskonnolla, muunlainen pakottaisi uskovaiset yhteen vastustamansa kammottavan asian vuoksi.
2: Yhteiskunnallisiin lomakkeisiin tarvittaisiin neutraali nimitys jonka alla olisivat sekä samaa- että eri sukupuolta olevat liitot. Tämä ei olisi itsessään juridinen termi, vaan suojelisi väärinkäytöksiltä. Kaikkea ei tarvitse kertoa kaikille. Kuitenkin eri nimitystä tarvitaan juuri siksi että osa kokee syvää vastemielisyyttä ajatuksesta että heidät perhekonseptinsa liitetään saman nimen alle näiden heistä kuvottavien perhesysteemeiden kanssa
3: Sama sukupuolta olevien parisuhteen siunaaminen on kirkon sisäinen asia. Tässä Niinistö on sekulaari kirkon ja valtion erottaja ; Uskonto on irrallaan politiikasta joten uskovaiset eivät komentele poliitikkoja eivätkä poliitikot kirkkoa.

Ylläoleva kombinaatio näyttää olevan hyvin yleinen. Niinistö ei siis ole mitenkään epätavanomainen. Tämä näyttää kenties leppeämmältä mallilta kuin tiukkaa eriyttämistä kannattavat tahot ; Osa fundamentalisteista ja jopa muutama minun työkaverini (ihan miellyttäviä ihmisiä) ovat sitä mieltä että on tärkeää erotella minkälaisessa liitossa on. Esimerkiksi "kumppani" ja "puoliso" -sanan kanssa ollaan heidän parissaan hyvinkin tarkkoja. Tämä auttaa heitä arvioimaan ihmisiä ja mukauttamaan suhtautumisen tähän. Ja vaikkapa järjestämään vaikkapa boikotteja.

Kuitenkin filosofisesti katsoen Niinistön kanta on omituinen ja sisäisesti hyvin huonosti yhteensopiva. Siinä missä fundamentalismi voi vaikuttaa yksille napeille tehdyltä ja tiukalta, se on kuitenkin omien sisäisten periaatteidensa järkkymätön noudattaja. Se ei lipsahtele ja vaihtele periaatteita lennosta ja koosta satunnaistettua mielipidepatternistoa. ; Näyttää että Niinistö ratkaisee kysymykset irrallaan miettimättä yhdistääkö niitä jokin laajempi periaate vai ei. Koherentti maailmankuva, joka on monien filosofien tavoite, ei tässä kohden selvästi toteudu Niinistön kohdalla; Jos nimen samuus on tärkeä vainojen estämisessä, ja oikeudet ovat muuten samanlaiset, olisi helpointa koota identtiset ryhmät saman juridisen nimen alle. Tämä vähentäisi ihmisten luokittelua yhteiskunnan puolelta ja estäisi syrjintää. ; Jos ollaan sekulaareja, on hyvä huomata että toisen ohjaaminen oman perinteen malliin on aika omituista. Maassamme ihmisillä on monia periaatteellisia kieltoja. Monille kasvissyöjille kasvissyönti on eettinen kannanotto, mutta se että syö lihaa ei ole loukkaus heitä kohtaan. Sama koskee monien uskontojenkin normeja ja kieltoja. On siis selvää että sekulaarissa yhteiskunnassa se, että joku toimii jonkun näkemyksen vastaisesti ei ole loukkaamista ja syrjimistä. Vain monokulttuurissa jossa ei ole sekulaarisuutta vaan yhtenäiskulttuuri ja valtionkirkko kontrolloi yhteiskuntasopimuksia ehdottomasti uskonnollisin syin. Vastustaminen ja toisten avioliittosuhteiden paheksunta on sitten kirkon sisäinen asia ja koskee kyseisen laitoksen rituaaleja.

Kenties epäkoherenttiuden ajatus tulee kuitenkin selvemmin esiin pienillä ajatustesteillä ; Ihmisen pitäisi kyetä pitämään samanlainen suhtautuminen erilaisissa tilanteissa.

Jos otetaan feodaalinen säätyavioliitto, on kysymys järjestetystä avioliitosta jossa on taustalla yhteiskunnallinen asema ja koko yhteiskunnan järjestys. Nykyään ollaan romanttisen rakkauden kannalla, mutta tämä perinteinen avioliittokäsitys oli silti kannatettu. Tällöin ajatuksena oli se, että sai mennä naimisiin tietyn säädyn vastakkaista sukupuolta olevan edustajan kanssa. Tämä oikeus koski ihmisiä hyvin laajasti joten käytössä oli selvästi yhteiset säännöt, samaan tapaan kuin nykyäänkin homoseksuaali mies saa mennä kenen tahansa naisen kanssa tahansa naimisiin - he vain yleensä kieltäytyvät tästä lain suomasta mahdollisuudesta koska eivät arvosta tätä oikeutta. - Jos ajatellaan että kannatan tämänlaista sukuavioliittoa, on hyvin moni avioliitto silmissäni kauhistus ; Se sotii feodaalista maaimanjärjestystä vastaan. Ja tämä taas on Jumalan oikeuttama maailmanjärjestys jossa kaikella on mielestäni syvästi paikka. Siksi jotta Suomi ei olisi epäkunnioittava tälle näkemykselle, pitäisi kaikille niillekin jotka antavat piut paut tälläisille säädyille ja haluavat mennä naimisiin vapaasti? Eikö asia olisi hyväksyttävää muka siltikään vaikka voisin sanoa että laki joka on sama kaikille ei ole epäreilu vaan ihmiset loikkivat paheksuttavalla tavalla väärällä tavalla naimisiin himojensa ja emootioidensa ohjaamana?

Entä jos kuvitellaan että olen moderni ateisti jolla on individualistisia ja eksistentialistisia asenteita. (Tämä vaatii minulta yllättävän paljon kuvittelua, moni lukija taas voi ottaa tämän kuvitelman vastaan kevyestikin, käsitän että teksteilläni on tälläinen vaikutus joka erottaa sisäisestä minästäni.) Olen jotenkin snobahtava ja haluan korostaa omaa erinomaisuuttani siten että kehitän avioliittokonseptin joka haluaa nimenomaan erottautua kristittyjen ja muiden uskovaisten avioliitoista. Voisin vaikka haluta kutsua tätä aivoliitoksi korostaakseni sitä että tämä on älykkäiden ihmisten liittomuoto. Ajatus siitä että uskonto ikään kuin antaisi luvan liitolle nähdään vastaavana jäänteenä kuin moni ajatteli edellämainitun säätyavioliiton kohdalla ; Se ei olekaan positiivinen voima vaan jokin kammottava komentelujäänne joka poistaa romantiikan ja vapauden ja valinnan liitosta. Siksi haluan eri termit jotta voisin kavereideni kanssa välttää kaikkia "halveksuttavassa avioliittomuodossa" olevia ihmisiä. Korostaisin että aivoliitto on kahden ihmisen - eikä minkään validoinnin kannalta absurdin ja typerän ja tyhmän olemattoman satuolennon - sitoma sopimus, jolla on siksi arvoa että se on juuri tämänlainen. Noudattaisin omaa maailmankuvaani enkä olisi yhtään syrjivä tai asenteellinen? Katoaisiko tämä asenteellisuus sillä että kokisin muunlaisen järjestelmän syvimpiä tunteitani loukkaavana? Katoaisiko sittenkään jos kertoisin että lomakkeisiin voitaisiin laittaa juridisesti merkityksetön käsite jonka alla olisi sekä perinteinen halveksittava avioliitto että se oman ihanteen mukainen ihanteellinen aivoliitto?

Tämänkaltaiset ajatustestit näyttänevät että ajattelemmeko koherentisti. Niinistö ei tässä valossa näytä kovin onnistuneelta. Fundamentalisti voi sanoa että maailmanjärjestys määrittää tietyn perhe-avioliittokonseptin jolloin homoliitto on syntiä joka ei peity sillä että sen naamioi juridisesti merkityksettömällä yhteisnimellä virallisissa papereissa. Niinistö sen sijaan näyttää seilaavan maailmassa jossa uskonto ja sen normit ovat välistä "kirkon sisäinen asia" ja välistä "yhteinen poliittinen, ulkoinen, asia". Ja välistä nimien erottaminen on olennaista jotta ei loukata ja sitten kuitenkin koko julkinen ja yhteiskunnan ohjaama käytännön maailma halutaan laittaa yhteisnimien alle. ~ Siksi olenkin sitä mieltä että Niinistön perhemalli on huonompi kuin fundamentalistien. En pidä siitä että presidentiksi asti pääsisi ihminen joka ajattelee noin sisäisesti epäkoherentisti. ~ Hänellä on toki tähän mielipiteenvapauden luoma juridinen oikeus, mutta hänellä ei ole rationaalista oikeutusta eikä minun näkemyksen syvyyden ihailua ja kunnioitusta. Mielipide ei muutu laadukkaaksi ajatteluksi sillä että sen saa pitää ja sen saa sanoa ääneen.

Toki tämä itse perheasia on itse vaaliäänestystaktiikkani kannalta irrelevantti, koska en todellakaan ole valitsemassa mitään "arvojohtajaa" joka sotii jo ajatuksena kaikkea sitä vastaan mitä pidän hyvänä ja kauniina. Tähän mielipiteistöön liittyvä ajattelun epäkoherenttius (lue heikkolaatuisuus) taas viittaa asenteellis-kognitiivisiin rajoitteisiin jotka sitten ovatkin presidentin viran kannalta olennaisempia.

Kun valitset, muista

2012-01-29T00:00:00.005+02:00

NRA Kansallinen kivääriyhdistys, eli sivu joka kuvaa itseään etusivullaan sanoilla "RIIPPUMATON KANSALAISOIKEUSJÄRJESTÖ NRA RY" ottaa presidentinvaalikampanjaan poliittista kantaa, peräti etusivullaan. Perusteluja on melko vähän mutta on hyvä huomata miten monet erillisiksi laitetut perustelut ovat mielenkiintoisia "NIINISTÖN PUOLISO ON NAINEN" ... "NIINISTÖ VOI MATKUSTAA PRESIDENTTINÄ MYÖS SAUDI-ARABIAAN PUOLISONSA KANSSA" ... "NIINISTÖ ON SELKEÄSTI HETERO KUTEN USEIMMAT SUOMALAISET" ja tietenkin "HAAVISTON PUOLISO ON MIES" ... "HAAVISTO EI VOI EDUSTAA SUOMEA ISLAMILAISISSA MAISSA PUOLISONSA KANSSA" ... "HAAVISTO ON AVOIMESTI HOMOSEKSUAALI".

Tämänlainen kannanotto - joka luultavasti poistuu bittimaailmasta heti presidentinvaalien jälkeen - on omiaan lisäämään ihmetystä. Olen nimittäin jakanut tämän vaalikierroksen kahelit kahteen osaan. On niitä jotka äänestävät Haavistoa siksi että hän on homo. Sekä niitä jotka äänestävät Niinistöä siksi että hän ei ole homo. Seksuaalisuuskysymykset on nostettu presidentinvirassa olennaisimmaksi, joka tuntuu hieman omituiselta.

Kuitenkin voidaan ajatella että jos seksuaalisuus on argumentti, niin sen pitäisi olla yksi argumentti. Voidaan toki olettaa että tämä aihe antaa demokratiassa luvan äänestää ketä tahansa ; Vaalitamamme sallii hölmöistä syistä äänestämisen.

Tässä mielessä tilanne onkin se, että kun joku seuraavan kerran vastaa siihen ihmiselämän olennaisimpaan kysymyksen - eli "Miekat vai Pistoolit?" - niin itse itseäni riippumattomaksi tahoksi kutsuen kehotan valitsemaan vastuullisesti ja tämän jälkeen alla keikkuu seuraava argumentaatiorivistö. "NRA PITÄÄ KIVÄÄREISTÄ" ... "NRA KESKITTYY AMMUNTAAN" ... "NRA ON PYSSYMIESTEN KERHO" ... "NRA KESKITTYY TULIASEISIIN" ... Tämä stereofoninen redundantti informaatio kasautuu luonnollisesti eräänlaiseksi kumulatiiviseksi argumentaatioksi - ihan koska CAPS LOCK on tunnussana coolille - todistusaineisto kasautuu niin vahvaksi että en luonnollisesti en voi muuta kuin pitää tätä lauseiden kasaumaa ankarana "ajattelemisen aihetta antavana" argumenttijoukkona sen sijaan että olisin vain kasannut saman asian esiin eri sanoin. Ja koska muistutan lisäksi mainita jossain välissä lauseen perässä, että "TOISIN KUIN USEIMMAT SUOMALAISET" on esitykseni riittävän neutraali jotta jokainen voi tehdä oman valintansa ihan ilman minkäänlaisia ohjailuja ja vihjailuja.

Hevosen suusta

2012-01-28T15:04:00.009+02:00

Tieteen popularisoinnissa tehokkaat vertaukset ovat hyödyllinen ja tärkeä elementti. Hyvin valittu kuvaava anekdoottikin voi valottaa asioita. Voidaankin siis sanoa että en ole vertauksia vastaan itsenään. En vain pidä tarinoista perustelumenetelmänä. Tarina on hyvä selventäjä, mutta se ei itse asiassa ole ollenkaan perusteluväline, vaan vetoamisen väline ; Anekdootti jota ei ole tuettu datalla on perusteluna hampaaton.

Toisin sanoen itse tarina ei ole juuri mitään ; Työ tehdään muualla ja vertaus on vain jokin joka tuo tämän muualla tehdyn työn ymmärrettävään muotoon.

Tämän vuoksi en juurikaan pidä esimerkiksi tavallisesti käytetystä julistusmekanismista ; Henkilökohtaisten elämäntarinoiden kertomisesta. Moni pitää tätä hyvänä ja vakuuttavana välineenä jossa on ripaus älyllisyyttä inhimillistä pehmeyttä unohtamatta. Ajatellaan että tämänlainen kertomus on itsessään silminnäkijän todenmukainen kuvaus, jokin jota tiede voi ikään kuin levittää mutta jota se ei voisi kritisoida. Tarinan katsotaan olevan kritiikki-immuuni fakta, jokin kyseenalaistamaton tosiasia jota tiede sitten ottaa sellaisenaan ja mallintaa.

Näkemys on tietysti hyvin naivi, sen taustalla on ajatus siitä että kertoja ei erehdy tai valehtele - ja että tämä tarkistaminen on jonkinlainen henkilökohtainen loukkaus eikä lähdekriittinen tosiasioiden luotettavuuden varmistaminen jota tieteessä muutoin tehdään - esimerkiksi mittausvirheiden mahdollisuuden huomioon ottaminen on tieteenteossa hyvinkin tärkeää, valtaosa metodologioista miettii esimerkiksi systemaattisten virheiden eliminoimista ja muita vastaavia asioita. Tämä taso jossa kaikki kritiikki on henkilöön kohdistuvaa johtuukin siitä että koko tarinan todistusvoima ei olekaan asiassa vaan sitä kertovan ihmisen auktoriteetissa. Tarinat nojaavatkin siihen että kertoja on superspesiaali alan syvä kokija, silminnäkijä ja harvinaisen tiedon omakohtaisesti kokenut tietäjä. Joku joka on tiedon hierarkiassa erinomaisempi totuusarvon arvioija kuin kuulija.

Kristillinen maailmankuva on anekdoottirakenteen läpitunkema. Ilmeisesti innostus siihen miten Jeesus käytti vertauksia on johtanut siihen että keksityistä tarinoinnista ja lähinnä oman näkemyksen perustelun sijasta esilletuovista vertauksista on tehty olennainen osa "skeneä". Näin esimerkiksi Lewisin "Mere Christianity" on kristillisten kehuma "pyhä lehmä" jota ei saa moittia. Se ei kuitenkaan oikeastaan perustele yhtään mitään. Se vain esittää ison joukon väitteitä jotka on kuvattu anekdoottien, tarinoiden, vertausten ja testaamattomissa oelvien ajatuskokeiden muodossa. Se on kuin jättimäinen kasa auktoriteettiin vetoavia tarinoita jotka mallintavat perusoletuksia todistamatta niiden oikeudellisuutta tai pätevyyttä mitenkään.

Mark Chu-Carrollin blogi "Good math/Bad math" käyttääkin usein kuvauksenaan lausetta "worst math is not math at all". Silloin kyseessä on usein siitä että tieteellistä tai sellaiselta näyttävää jargonia käytetään, mutta asiaa ei itse asiassa lähestytä kaavan ja tieteen kautta, vaan ne ovat enemmänkin jotain joka on liitteenä koristamassa tarinaa. Totuus tulee yhä todistamattomana tarinana hevosen suusta. Kaava on mukana jotta sen läsnäolo eikä sisältö toisi tieteellisen painoarvon tarinalle. Näitä menetelmiä on muutamia ja Chu-Carrollin teksteihin viitaten näytän niistä pari
1: Kenties helpoiten huomattavissa oleva strategia on Intelligent Design -miehen, David Berlinskin, harjoittama rutiini. Hän korostaa sanomaansa pudottamalla nimiä ihmisistä joita hän tuntee. Hän vetoaa useisiin alan asiantuntijoihin. "It is mostly content free - it consists of a whole lot of name-dropping, giving Berlinski a chance to talk about all of the wonderfully brilliant people he's close personal friends with. And, quite naturally, his close personal friends have told
him all sorts of things about what other famous mathematicians really thought about evolution." Strategia koostuu siitä että Berlinski viittaa siihen miten hyvin hän on verkostoitunut. Hän tuntee henkilökohtaisesti ihmisiä. Ja hänen ystävänsä tietysti tuntevat vielä kuuluisampia ihmisiä. Näiden salaiset mielipiteet Berlinski sitten tuo julki. Ongelmana on tietysti se, että esille tulevat vain nämä nimet, mutta heidän perustelujaan asialle ei silti putkahtele samalla innolla esiin tästä samaisesta "hevosen suusta". Kun tilanne jää tälle tasolle kuuluisat ihmiset ovat aukrotiteetteja eivät tiedettä.
___1.1: Jokainen joka on ollut Rauni-Leena Luukanen-Kilden UFO -luennoilla tietää miten hän vastaa kaikkeen kritiikkiin jotakuinkin sanomalla että "mene itse katsomaan" ja "korkea-arvoiset upseerit". Valitettavasti jos et ole samaa mieltä etkä ole kokenut UFOkaappauksia, et tietysti ole käynyt katsomassa tarpeeksi ja ne korkea-arvoiset upseeritkin osaavat itsesuojeluksi piilottaa itsensä.
___1.2: Lisäksi nämä nimiä tiputtelevat strategiat ovat yleisesti ottaen ongelmallisia. Esimerkiksi kun eräs suomalainen kreationisti tipautteli "hevosen suusta" -tarinan Svante Pääbosta ja siitä mitä hän todella uskoo evoluutiosta, yhteydenotot itse ihmiseen johtivat siihen että tarina paljastui ontoksi. Kreationisti koki tämän vainona, eikä tiedon tarkistuksena. Ongelma on toki tätä laajempi ; Jos tutkija vastaa olevansa erimielinen syynä on tietysti "darwinistinen vaino" - joka näkyy esimerkiksi siinä että Leisola ei ole saanut potkuja töistään tutkijana vaikka on ollut nimekkäin suomalainen kreationisti jo useamman vuosikymmenen ajan - jonka edessä henkilö suojaa näkemyksensä työpaikkansa pitääkseen. Ja jos tutkija on jo kuollut, voi olla vaikeaa kaivaa esiin sitä mitä mieltä hän "todella" on ollut asiasta. Nimi jääkin tätä kautta helposti auktoriteetiksi, ja itse sanomiseen luottaminen jää auktoriteettikysymykseksi. Ja sanomisen perustelut jäävät luonnollisesti vielä enemmän auki.
2&3: Granville Sewell taas osaa kombinoida kahta erilaista "hevosen suusta" -strategiaa. Ja tätä taitoa hän käyttääkin vain miltei joka kerta kun hän ottaa tietokoneen näppäimistön esiin. "Granville Sewell is up to his old hijinks. Sewell is a classic creationist crackpot, who's known for two things. First, he's known for chronically recycling the old "second law of thermodynamics" garbage. And second, he's known for building arguments based on "thought experiments" - where instead of doing experiments, he just makes up the experiments and the results." Hän on keksinyt että anekdootti on kätevä tapa tehdä kokeita ilman testaamista. Hän ottaa vain termodynamiikan kaavan ja liittää sen tarinaan jonka väittää kuvaavan sitä, ja lopputulos esitetään kuin se olisi täsmälleen sama kuin jos asia olisi oikeasti testattu. Valitettavasti hän käsittelee termodynamiikkaa jonain jota fysiikka ei sano sen olevan, eli termodynamiikan liittäminen asiaan on jo sisällöllisesti virhe. Tämä peitetään sillä että termodynamiikkaa mallinnetaan kielikuvana ja tätä korostetaan tarinoimalla vetoavalla ja kirjavalla kielellä. Koska Sewellin auktoriteetti ja ymmärrys on tehnyt ajatuskokeen, joka paljastaa totuuden kuin "hevosen suusta".

Kun "Panda's Thumb" ihmettelee sitä miten kreationistit käyttävät "samat havainnot eri tulkinnat" -lähtökohtaansa ja väittävät tekevänsä tiedettä samalla kun heidän puolensa ei tee tiedettä vaan käyttää runsaasti rahaa siihen että tehdään koko perheen dinosauruspuistoja. Eikä kyse ole edes budjetista - kreationismin ympärillä pyörii raha. "So for less than the cost of two huge, embarrassing testaments to ignorance and misinformation AiG could have funded something like the entire Cancer Genome Atlas. But then again, at the creation "museum" they have a Triceratops with a saddle!" Toki kreationistit ovat tehneet tutkimusohjelmanrakennusyrityksiä, joissa vertaisarviointi on "kreationistien sisäistä", mutta ne eivät silti tuota kovinkaan aktiivisesti tutkimuksia. Ja usein projektit latistuvat siihen että jos Nooan arkin uskottavuus vesikelpoisena välineenä kyseenalaistetaan, niin rakennetaan medianäkyvyyttä rakentamalla jättimäinen Nooan arkki maalle, varoen sitä että tämänlainen alus todella tehtäisiin merikelpoiseksi.

Onkin erikoista että etenkin Intelligent Design - joka on panostanut ajatukseen evoluutioteorian dekonstruoinnista joka paljastaa ties minkä ja minkä asian "evolutionistien narraatioksi" jonka takana ei ole tieteellisiä kaavoja - on juuri se taho joka eniten käyttää hevosen suusta tulevia narraatioita samana asiana kuin kovan tason todiste.

Otsikon sanonta on ravihenkinen ja se viittaa erityiseen luotettavuuteen -kuulopuheiden sijaan ravivihje saadaan itse hevosta tarkkailemalla. Mutta sanonnan voi tietysti nähdä myös konkreettisemmin. On aikamoinen ero jos joku kertoo kuulleensa ravivihjeen puhuvalta hevoselta.

Kuin jälkeenjäänyt perheenjäsen

2012-01-28T12:56:00.006+02:00

"Hello,

Olen Jian Chuanli, sijoituspäällikkö työskennellyt tunnettujen pankkienHongkongissa. Olen sinuun yhteyttä suhteen liiketoimen Haluan meidänsuorittaa, se on suhteessa tiliksi joka merkitsee yksitoista miljoonaa viisisataatuhatta dollaria kuuluvat edesmenneelle asiakkaalle.

Minun täytyy tavata olemassa uhkavaatimus pankin tarjoamaan hänen perheenjäsenensä ja kaikkia pyrkimyksiä paikallistamaan mitään on osoittautunut onnistu. Haluan esitellä teille kuin jälkeenjäänyt perheenjäsen, jotta voit laittaa väittävät varoja.

Ota ystävällisesti ilmoittaa kiinnostuksesi lisätietoja vastaamalla minun yksityinen sähköpostiosoite: **********

Kiitos"

Hyvä herra sijoituspäällikkö. Kiitän innostanne ottaa minuun yhteyttä. On aina kunnioittavaa, riemastuttavaa ja tasa-arvoistavaa tiedostaa elävänsä maailmassa jossa rikkaat sijoituspäälliköt tarvitsevat pikkuhiluja. On myös miellyttävää että he ovat valmiita näkemään vaivaa jotta saisivat viestinsä käännettyä kätevästi marginaaliselle suomen kielelle. Lisäksi on ilahduttavaa että maailmassa on yhä hyviä ihmisiä, jotka haluavat heti tilanteen tullen valmiita jakamaan runsaskätisesti omaisuutta lainaajille vaikka luultavasti tilanne onkin sellainen, että jos tarjolla on tämänlainen tilanne, olisivat esimerkiksi pankit riemuissaan jonossa tarjoamassa palvelujaan löyhemmin ehdoin. Lisäksi on aina mukavaa kuulla että olet jollekin tuntemattomalle toisella puolella maailmaa olevalle henkilölle kuin jälkeenjäänyt perheenjäsen. Lisäksi arvostan avoimuuttanne siitä että halusitte korostaa sitä jälkeenjääneisyyttä ; Harvalla riittää avoimuutta ja rehellisyyttä paljastaa koko tunteiden kirjo tälläisellä hieman poliittisesti epäkorrektilla tavalla.

Valitettavasti en voi tarttua tarjoukseenne, koska en rehellisesti sanoen ymmärtänyt täysin että mitä ihmettä te edes halusitte. Kuitenkin koska olette ahkerasti ja vaivojanne säästämättä yrittäneet ottaa minuun yhteyttä suomen kielellä, päättelen että yritätte harjoitella marginaalista ja kummallista kieltämme. Siksi, ihan kunnioituksesta, otankin Teihin yhteyttä tällä kielellä jota niin aloitteellisesti joskin harjaantumattomasti käytätte. Oppia ikä kaikki!

En voi olla huomaamatta että ehtonne vaikuttavat niin avokätisiltä että minua hyvänä ihmisenä arasteluttaa käyttää ahdinkoanne hyväksi näin makaaberein ehdoin. En siis usko että olisitte minkäänlainen Nigerialaishuijausten harjoittaja, vaikka tarjouksenne kieltämättä näyttääkin tismalleen samanlaiselta kuin mitä täysin sydämettömät ja ahneet huijarit tekevät huijatakseen google translatea apunaan käyttäen röyhkeästi ihmisiä jotka ovat todellakin älyllisesti kuin niitä "jälkeenjääneitä omaisia".

Mutta Te, herra Jian Chuanli, olette taatusti omalla nimellänne toimiva gentleman, ettekä vahingossakaan jollain keksityllä nimellä ja helposti generoitavalla anonyymillä sähköpostiosoitteella itsensä naamioiva huijari. Siksi en syytä teitä mistään vaan neuvon teitä aivan ystävällisesti ja mitä kunnioittavimmin ottamaan vakuuksienne kanssa yhteyttä lähimpään lainoja tarjoavaan pankkiin. Jos tilanne on todella mainitsemanne mukainen, he auttavat teitä ja säästätte selvää rahaa. Viestinne ja lupaamienne ehtojen mukaan jopa merkittävissä määrin. Ammattimaisena sijoitusneuvojana ymmärtänette neuvoni järkevyyden ja tiedostatte että teillä on tässä tapahtunut selvästi stressaantumisen aikaansaama vakava virhe. Tämä on tietysti luonnollista ja inhimillistä onnettomuustilanne.

Kiitos kun Teillä riitti rohkeutta näyttää heikkoutenne ja erehtyväisyytenne ja paljastitte minulle, täysin tuntemattomalle ihmiselle, heikomman ja tunteellisemman puolenne. Ei ole myöskään häpeällistä pyytää apua. Tämän varmasti tiedostattekin kun otitte minuun yhteyttä ahdinkotilassanne. Tämä on varmasti hyvä oivallus ja siitä lienee apua kun etsitte siellä Honkongissa itsellenne jonkun hyvän terapeutin.

Tosin, nyt kun asia tuli puheeksi, minulla olisi Teille kuitenkin kenties jotain joka mahdollisesti saattaisi nostaa tilanteenen kuiville myös haluamallanne tavalla. Sillä voi olla että ette jostain syystä vain pidä pankkibyrokratiasta ja haluatte osoittaa avokätisyyttänne tilanteessa jossa rahaa on joka tapauskessa tulossa ovista ja ikkunoista. Minulla nimittäin sattuu olemaan pieni ahdinkotilanne. Tililläni jolla sattuu olemaan vaatimattomat 100 miljardia euroa, on jäädytetty sen takia että laitoin ruksin väärään ruutuun KELAn lomakkeessa ja tästä sattui pieniä mutkia. Tarvitsisin takaajakseni kaksi vakavaraista ja kunnioitettavassa asemassa olevaa ihmistä. Heiltä ei toki vaadita aivan mahdottomasti : Jo 5 000 dollarilla pääsee osoittamaan vakavaraisuuetnsa. Eikä kyseessä ole edes pysyvä rahansiirto vaan ns. pantti. Sen saa takaisin heti kun saan velan maksettua, joka tapahtuu luonnollisesti välittömästi kun saan tilini auki. Lisäksi lupaan hyvänmiehenlisää 10% tilini omaisuudesta, joka on mielestäni mukavat 10 miljardia. Tokihan te herrasmiehenä ymmärrätte että minäkään en tässä ole mikään huijari-vedättäjä vaan ihan tavallinen multibiljoonikko pienessä ja ihan tavallisessa pienissä vaikeuksissa. Auta tavallista kaveria ja astu systeemivaltaa vastaan! Viva la revolution!

Mikäli olet kiinnostunut tarjouksestani voit ottaa yhteyttä sähköpostiosoitteeseeni jota en nyt laita liitteeksi koska Teillä mitä ilmeisemmin on se jo. ; Koska en jaa sähköpostiosoitetta kuin ystävilleni, lienetkin joku tutun tuttuni. Koska ette missään tapauksessa ole vain kaapanneet tätä jollain eettisesti kyseenalaisella vakoilubotilla, olette Tekin mitä ilmeisimmin minulle kuin jonkinlainen perheenjäsen, ja mitä ilmeisemmin stressisyistä jälkeenjäänyt sellainen.

PS: Toivon että ette pahastuneet siitä, että lähetin viestin teille takaisin käyttämällä sellaista eettisesti hieman kyseenalaista algoritmia, joka lähetti tämän viestin Teille 240 000 kertaa. Halusin vain varmistaa että se pääsee taatusti perille ja että kiinnitätte huomiota sen sisältöön! Ajattelin vain Teidän parastanne ; Olisihan perin murheellista jos tämä ainutlaatuinen (ja taatusti ei toistuva) tilaisuus menisi Teiltä sivu suun! Olen tyytyväinen siitä että valitsitte juuri sellaisen sähköpostiosoitteen jonka ylläpidon spamfiltteri voidaan ohittaa siten että laite samalla arpoo joka kerta erilaisen lähettäjäosoitteen ja varioimalla hieman otsikkoa.

Kiitos yhteydenotostanne parahin Jian Chuanli;
Tuomo Hämäläinen, illuminati ja maailmanomistaja.

Maailmassaan yksin olevat takaraivoihmiset

2012-01-28T00:21:00.017+02:00

Autististen lasten vanhemmille tarkoitettu "Making Peace With Autism" pitää kansikuvassaan lasta joka on selin kuvaan. Tämä tuntuukin olevan jonkinlainen autismin kuvauksen konventio - toki monet, kuten esimerkiksi "Autism Society" käyttävät kasvokuvia joissa katse on maahan tai sivuun siirrettynä, mutta takaraivokuvia on käytetty kuvamateriaalissa sen verran usein että tämä näyttää olevan jotenkin olennaisen yleinen tapa kuvata autistisuutta.

Olen itse asiassa jopa leikkinyt tällä konventiolla tietoisesti kun vaihdoin naamaa enemmän kuvaavat blogin kuvat vinosta takaa otettuihin kuviin (kuva varuiksi ohessa) jotka kertonevat että olen vain "vähän autistinen". Minusta on hauskaa leikkiä tämänlaisilla pienillä viittauksilla joista tiedän suunnilleen vain sen, että kukaan ei huomaa niitä ellei niitä erikseen kerro (etenkin jos nämä antavat hyvän syyn näyttää tatuointiani.)

Tämä tapa on minulle suoraan sanoen hieman käsittämätön. Autistit voivat katsoa sivuun tai muualle, mutta kuvaamistapa takaraivon rakentaa irrallisuutta ja jopa tietynlaista anonyymiä persoonattomuutta. ~Toki ihmisiä on kuvattu takaa myös monissa eksistentialistisissa kuvissa ; Esimerkiksi sateenvarjoa kantava takaapäin kuvattu hahmo on konventio jolla leikitään "moblogissa" olevassa kuvasarjassa. Onkin kenties rakentavaa nähdä autisti ikään kuin korostetusti maailmaan heitettynä hahmona, jolla ei ole oikein edes mahdollisuutta valintojensa delegoimiseen, joten he joutuvat elämään puhtaassa valinnassa. Valinnassa joka useille muille näyttää kummalliselta ja vääristyneeltä (katso kuvat). Kuitenkin eksistentialismin vastuu tuntuu osuvan hieman omituisesti autisteihin, koska he eivät ikään kuin ymmärrä tekojensa sosiaalisia seurauksia, on heitä vaikeaa pistää vastuuseen valinnoistaan.

Yhteys on tietysti mielivaltainen, mutta jos autismi ja eksistentialismi pamaytetaan yhteen, voi tämä silti jopa johtaa miettimään eksistentialismin ja autismin puolia uudella tavalla.

Jos eksistentialismin ongelmaksi otetaan vaikkapa teologiapohjaisen ateistisen eksistentialismin kritiikki ja sen käsittely (jossa on sielläkin kuva takaapäin kuvastusta sateenvarjomiehestä) viitataan siihen haasteellisuuteen jonka teologismielinen usein aiheeseen antaa. Sen mukaan Sartre ja Camus jotka keskittyivät merkityksenluonnossa siihen että ihminen luo itsensä. Tämän nähdään johtavan siihen että ihminen kiistää kokemuksen merkitys yritetään nollata sillä että valinnat voisi tehdä toisin "Camus is mistaken about life. If it comes prepackaged with values, then those values must have some grounding or they are arbitrary and could just as easily be reversed. Thus, he is only a logical step removed from Sartre's notion that we can create our own essence, an idea that is consistently denied by our experience." ja että eksistentialismi vaatii mahdottomia, esittää ihanteen jota ihminen ei voi onnistuneesti täysin toteuttaa. Ja loppuvetona ajatellaan että "Atheistic existentialism only goes beyond nihilism to reach solipsism (the lowly self that exist for four score and seven)" Tämän syytöksen jälkeen korjaukseksi ehdotetaan Jumalan antamista ja että tämän jälkeen ihminen kokee elämänsä merkityksellisenä. (Siitä huolimatta että usein uskonnossa on se, että ihminen ei voi täysin toteuttaa Jumalallista tahtoa, jolloin siinäkin on eksistentialistisen maailman "epäonnistumispakko".)

Tämän kritiikin vastaus (joka on samassa blogauksessa) kerrotaan että tämä ohittaa kuitenkin sen, että se sekoittaa sisäisen ja ulkoisen maailman. Fysikaalinen maailma vain on, eikä ole väliä onko se Jumalan luoma vai ei. Ja sisäinen maailma on henkilökohtainen, ja tämä jaottelu ei hyljeksi kumpaakaan ; "both realms, objective and subjective, are separate, but equal, humans being THE subjective beings, we are the only self-conscious beings, unless there are extra terrestrials! Our values don't come from the cold hard world of the objective realm, but the subjective realm were we create our own meaning." ja mielessään olemme vapaita valitsemaan omat arvomme "everyone is totally free in the subjective realm, we can think, will, imagine, dream, project visions, consider, ponder, and invent, we affirm worth to things." Se, että ihminen voi valita toisin mutta ei valitse onkin juuri vapauden ydin, ja ulkopuoliselle mielivaltainen valinta voi olla sisäisesti hyvinkin vahvasti perusteltu. "this is not going beyond nihilism, it is putting a band aid on a gushing stab wound, a band aid that is wiped away ultimately by death."

Kun tämä sovelletaan autisteihin, voidaan todellakin ajatella, että autistien ongelmana näyttää olevan se, että luonto rajaa heidän ajattelunsa ja toimintansa hyvinkin tiettyihin kahleisiin. He eivät voi ohittaa sitä mitä he ovat ja rakentaa itsestään eiautistista ihmistä joka on juuri sellainen kuin he haluavat. Kuitenkin on selvää että heilläkin on sisäinen maailma. Autismi ilmiselvästi ohjaa tätä halumaailmaa, ja siksi he kaipaavatkin omituisia asioitaan. Näiden asioiden toteuttaminen on kuitenkin heidän sisäisen valintansa tuloksia. Autistit itse asiassa tekevät hyvinkin paljon nimenomaan sellaisia valintoja jotka hivelevät heidän subjektiivista maailmaansa. Silti on uskottavaa esittää että vastuu autistin tekojen seurauksista on jotenkin "lieventävien asianhaarojen vallitessa" tehtyä jolloin valinnan ja vastuun suhde kiistämättä ongelmistuu monellakin tavalla.

Tämän voidaan nähdä näyttävän sen, että eksistentialismin ongelma ei ole merkityksen puute itsessään, vaan se että luonto nähdään mekaanisena ja biologia jonain jota ei yleensä liitetä mieleen. Näin autistit ovat eräässä mielessä "vähemmän vapaita" ; Maailma on säätänyt heidän aivoihinsa toimintamalleja ja aiheita joista he kiinnostuvat. ; Autisteilla kuitenkin ilmiselvästi on sisäinen subjektiivinen merkitys joka on ulkopuolisille mielivaltaista ja omituista, mutta autisti ei näistä lausumista välitä koska he eivät ole lainkaan kiinnostunut nimenomaan näistä arvostelmista, ne eivät ole heidän omia arvostelmiaan. Autistit rakastavat pakkomielteeseen asti asioita, joten ilmiselvästi he eivät elä nihilisteinä tai edes solipsisteina maailmassa.

Se, mitä kokemusvarainen tieto maailmasta näyttää onkin nimenomaan se, että elämän merkitykselliseksi kokeminen ei ole ongelma ateisteille, eksistentialistille tai autisteille. Ongelmallista on nimenomaan se mielen vapaus. ~ Jumalan ystävät eivät tämänlaisia tietysti tuo esille, koska hekin korostavat että uskoon tuleminen on oma valinta, ajatus valinnan synnynnäisestä karsiutumisesta on etenkin luterilaisille ongelmallinen ; Heidän pitäisi jotenkin selittää miksi Jumala tekee maailmaan ihmisiä jotka ovat aivotoiminnaltaan sellaisia että heille uskoontulo jo synnynnäisesti vaikeampaa, koska se tarkoittaisi sitä että Jumala ei olisi reilu ja tuhoaisi joitakin ihmisiä ihan vaan huvikseen. (Jumala kyllä pilailee toisten, kuten minun, kustannuksellani aika paljon jo tässä elämässä.) Predestinaatioon uskovat kalvinistit ovatkin sitten tämänlaisista tietysti riemuissaan.

Mutta tästä päästäänkin siihen miten esimerkiksi minunlaista autistia on luontevaa kuvata takaraivosta käsin. Se on se, mistä minut näkee jos sattuu olemaan uskovainen julistaja ; Jos uskikset haluaisivat tehdä "WANTED" -posterin - vaikka jos he haluavat tosiaan pelastaa kaikki kaltaiseni kadonneet lampaat - tai sitten olisi tarvetta kerätä tietty raato elävänä tai kuolleena. (Saat itse valita mieltymyksiesi mukaan kumpi viehättää sinua enemmän ; Minä vain ohjaan mieltymyksiäsi vihjaavalla kuvamateriaalilla.) Heidän ei siksi kannattaisi käyttää ollenkaan naamakuvaa vaan kuvata etsintäkuulutukseen olennaiset tuntomerkit. Eli sen, minkä he voisivat nähdä.

Uskonnollisen mielen ongelmaksi voidaankin nähdä eräänlainen tragedian kaava. He hakemalla hakevat kohtaloa, mutta sitten maailma näyttääkin että tämä kohtalo on aivan erilainen kuin mitä haluttiin ja suunniteltiin. Oikea tapa ei tietysti ole kiistää että tämä kohtalo ei olisi kohtalo, niin kuin ei ole oikea tapa sanoa että itselle epämiellyttävä merkitys ei olisi merkitys. Tässä onkin pähkinänkuoressa eksistentialistina, uskovaisena ja autistina elämisen ongelmallisuus.

Kirjoittaja muistuttaa siitä että autistin ja eksistentialistin erottaa toisistaan se, että autisti on se joka kastuu sateessa.

Tapahtumattomuushorisontti

2012-01-27T19:54:00.009+02:00

Moni ihminen tuntuu ajattelevan että mustassa aukossa olisi jokin erityinen ja voimakas imuteho ; Näin esimerkiksi suurten hiukkasilmaisimien rakentamisen kohdalla on pelätty sitä että hiukkaskiihdytin tuottaisi mustia aukkoja johon maa sitten imeytyisi. NASA kuitenkin muistuttaa siitä, että oikeasti musta aukko saa voimansa gravitaatiosta. "If a one solar mass black hole were to suddenly replace the Sun at the center of our solar system, the orbits of the planets would not change. This is because the physical laws that determine the orbital motion of the Earth depend only on the actual mass of the Sun, and not on whether it is distributed within a sphere (like the Sun) or at a point (like a black hole)."

Suomeksi tämä kääntyy ajatusleikiksi ; Jos esimerkiksi aurinko puristettaisiin riittävän tiiviiksi, se romahtaisi oman massansa voimasta mustaksi aukoksi jolla on tapahtumahorisontti jonka läpi valo ei tule. Jos tämä tapahtuisi, se ei kuitenkaan imisi maata tähän mustaan aukkoon. Maa kiertäisi sitä täsmälleen samalla tavalla kuin nytkin. Maan kiertorata ei muuttuisi, koska massa olisi sama ja ainoastaan tiheys olisi eri. Mustana aukkona aurinko ei tietenkään vain näkyisi tai säteilisi maata kohti samalla tavalla kuin nyt.

Kuitenkin jos mielikuvien imureille saataisiin ottaa vastine, olisi se kenties monissa sopimuskysymyksissä. Tämän päivän (27.1.2011) "Metro" -lehdessä oli kolumni joka valitteli sitä, miten vaikeaa internettarjoajaa on vaihtaa. Siinä missä uuden asiakkuuden aloittaminen ja jo olevan sopimuksen ehtojen muuttaminen on kevyttä, on irtisanominen vaikeaa "Yrityksen nettisivuilla ei löytynyt lainkaan tietoa irtisanomisesta. Laajakaistaliittymän muutoksia hakeva voi sen sijaan klikata kohtaa Liittymän muutokset uuteen osoitteeseen, Nopeuden muuttaminen tai Liittymän siirto toisen henkilön omistukseen. Sopimuksen irtisanominen on tehty sen verran hankalaksi, että hätäisempi olisi jo luovuttanut." Kolumni muistuttaa myös että "Jos sopimusta on vaikea irtisanoa, ei sitä tee mieli edes solmia." Tämänlainen asetelma tekee kuitenkin yrityksestä helposti eräänlaisen asiakkaita imevän mustan aukon, joka vastaa nimenomaan sitä arkijärjen käsitystä mustasta aukosta ; Kun haluat internettiä, mietit lähinnä sitä mitä haluat ja saat, eroamisen miettiminen tulee harvalle mieleen. Näin on helppoa ja vaivatonta sitoutua sopimukseen ja jatkaa asiakkuutta - jopa palvelun pienistä ongelmista, keskisuurista kenkkuuksista ja jopa muita palveluja huomattavasti huonompilaatuisemmista palveluista huolimatta.

Tämänlainen toiminta on itse asiassa palvelun huonoa käytettävyyttä jonka rakentaminen on usein taloudellisesti kannattavaa. Asiakkaan on siis vaikeaa tehdä haluamiaan asioita palvelun kanssa, mutta siitä huolimatta yritys pystyy tienaamaan tällä huonoudella. Ihmiset kokevatkin tämänlaisen syystä ärsyttävänä ja epäreiluna.

Samaisessa "Metron" kolumnissa oli myös viittaus siihen että kirkosta ei Helsingissä voi erota "eroakirkosta.fi" -sivuston kautta, koska Helsingin maistraatti vetoaa siihen että väärinkäytösten välttämiseksi sivustolta pitäisi selvitä myös lähettäjän yhteystiedot. (Näiden tosin luulisi kuitenkin löytyvän kirkon omista rekistereistä ; Kun eroajan nimi ja persoonallisuus ja muu vastaava on tiedossa, luulisi tiedon tarkistamisen ja löytämisen olevan tältä osin helppoa.) Kolumni muistuttaa että apulaisoikeusasiamies on hyväksynyt kyseisen eroamissivuston.

Onkin hyvä huomata, että yhteiskunnassa on tämänlaista omituista epätasapainoa. Kirkkoon liittyminen on tehty äärimmäisen helpoksi - itse asiassa niin helposti että esimerkiksi minä olen ollut kirkon jäsenkirjoissa vaikka en ole koskaan siihen edes liittynyt! Mutta siitä eroaminen on tehty hyvinkin vaikeaksi. Ennen eroakirkosta.fi -nettipalvelua tutustuinkin tähän huonoon käytettävyyteen ; Maistraatissa tehtävän eroamisen vakavimpana rajoitteena oli maistraattien huonot aukioloajat. Virasto on auki ns. juuri siihen aikaan kun ihmiset ovat töissä. Tämä on olennainen huomio, koska esimerkiksi markkinatutkimusalalla jossa nykyään tehdään töitä mietitään runsaasti esimerkiksi tutkimusten pitoaikatauluja. On huomioitava esimerkiksi ihmisten töissäolot ja töistäpääsyt. Tällöin aikataulut painottuvat helposti nimenomaan "virka-ajan" ulkopuolelle, etenkin iltapäiviin. Kysymys ei ole edes työtuntejen määristä eikä tätä voida siksi mainita minään resurssointikysymyksenä ; Työtuntimäärää kasvattamalla - ja mahdollisesti jopa sitä karsimalla - maistraatin aukioloajat saataisiin sellaiseksi että työstä tulevan olisi kätevää vaikka käydä eroamassa kirkosta kätevästi työmatkallaan kotiin. Maistraatit eivät kuitenkaan tee tätä, vaan esimekriksi oma eroamiseni vaati vapaapäivän ottamisen. On luonnollista että en saanut tästä rokulipäivästä ja siitä seuranneista ansionmenetyksistä minkäänlaista kompensaatiota kirkolta, en edes palaneen puupennin vertaa. Sillä tämänlaisia ei katsota sen vastuulle.
1: Tämä vastaava aukioloaikaleikki koskee myös uskonnottomien avioliittoja kuten Leinivaaran avioliittoon menemisen kiemurat muistuttavat. Kirkko hoitaa palvelut kotiin mutta uskonnottoman kohdalla maistraatti on kenkku ja kokonaiskuva on se että naimisiin todellakin pääsee; "systeemi toimii. Kunhan on valmis menemään naimisiin vain tiistaisin. Tiistai on ainoa päivä jolloin henkikirjoittaja kerkiää vihkimään. Parisen vuotta sitten siviilivihkimiset hoidettiin perjantaisin, jotta hääväki olisi hieman juhlatunnelmissa vihkitilaisuuden jälkeen. Mutta se taisi olla liian suosittu päivä."

Kirkon jäsenkirjarekistereistä vapautumiseen liittyy omituinen tapahtumattomuushorisontti joka yrittää imeä automaattsiesti kaiken sisäänsä mutta joka ei tahdo päästä mitään ulkopuolelleen. Siinä missä fysiikan tapahtumahorisontti peittää näkyvyyden ja jonka takaa valokaan ei pääse pakenemaan vetovoimakentästä, on kirkon kohdalla niin että kirkon byrokratian esteet ovat sellaisia että sen jäsenkirjoihin menemisen lähimailla on tapahtumattomuushorisontti jonka ulkopuolelle ei pääse irtautumaan edes järjen valo. Ja tämän tapahtumattomuushorisontin sisällä aika ja muut fysikaaliset suureet muuttuvat niin erikoislaatuisiksi että ne muutenkin näyttävät rikkovan tavallisen ihmisen ymmärryksen. En halua kirkolta tämänlaista arjessa läsnäolemista, tämänlaista joka näkyy lähinnä siten että tililtä puikahtaa joka kuukaisi piilorahaa pois. - Onneksi kirkon, kuten gravitaationkin, vetovoima on kuitenkin rajallinen, ja jossain kirkon vaikutusalueella, jäsenkirjojen reunamilla, on alue josta irtautuminen on vielä mahdollista. Mielikuva on kenties tässäkin voimakkaampi kuin itse reaalinen asia.

En silti leikkisi mustien aukkojen kanssa. Tai kirkkoon liittymiseenkään ; Olo kirkon rajoiteyritysten kohdalla on pikemminkin sellaista, että jos vielä kuuluisin kirkkoon, eroaisin siitä välittömästi koska en voisi olla ihan varma siitä että se olisi huomenna enää mahdollista.

Hauskaa, mukavaa, hauskaa

2012-01-27T17:00:00.013+02:00

Tietokonepelejä pidetään lähinnä turhanpäiväisenä ajankuluna. Sekä tietokonepelien kannattajat että niiden vastustajat käsittelevät pelaamisen viehätystä ja vaarallisuutta usein hedonismipohjalta ; Tässä taustassa tietokonepelit nähdään pinnallisena ja epä-älyllisenä. viihteenä, josta on vaikeaa löytää sen kummempia merkityksiä.

Moni ajatteleekin että pelin viihdearvo olisi hyvä myyntikikka ; Eli kun tekee hyvän pelin ja siihen hyvän tarinan, niin tässä olisi jonkinlainen menestyspelin resepti. Kuitenkin tietokonepelien suunnittelu on jo nyt monin paikoin ylittänyt rajan jossa ei enää puhuta mukavuuden kieltä, vaan addiktion kieltä. Sen sijaan että keksisivät hyviä ja viihdyttäviä temppuja, pelien suunnittelussa käytetään apuna psykologisia toimintaan sitomisen keinoja. Esimerkiksi MMORPG -peleissä pelaajaa säännönmukaisesti sitoutetaan toistamaan tylsäksi käyviä toimintoja palkkioimalla niitä sopivasti, apuna voidaan käyttää esimerkiksi keräilyn haluttavaa luonnetta.

Näiden asioiden miettiminen on omalla kohdallani ollut tavallaan ajankohtaista. Sillä tavallisesti en addiktoidu tietokonepeleistä. Jotkut pelit sitouttavat minut kuitenkin ruudun ääreen hyvinkin tehokkaasti ; Esimerkiksi lukioikäisenä pelasin "ADOM" -roguelikeä niin paljon että tämä oli hyödyllistä kanavoida em. pelin betatestaajaksi ryhtymiseen. Tämä karun ASCII -grafiikan täyttämä peli on jotain joka teki jotain sellaista jota moni viihdyttävänä pitämäni peli ei ole onnistunut tekemään. Esimerkiksi "Zelda" -sarjaa on sellainen, että vaikak pelit ovat hauskoja, ei missään vaiheessa ole riskinä se, että pelaamiseen hujahtaa esimerkiksi kokonainen viikonloppu.

Nyt uusin ajanryöstäjäni on luonnollisesti "Assassins Creed" Olenkin jopa ihmetellyt että mikä tässä pelissä oikein sitouttaa erityisen voimakkaasti. Kognitiotieteiden kautta voin ainakin kaivaa esille sen, että kyseisessä pelissä on muutamia "likaisenoloisia kikkoja" joissa pelin kauneus ja tarinan syvyys ja viihtyminen ei ole pääosassa (tosin peli on panostanyt näihin eettisesti vahvempiinkin elementteihin. Mutta olen negatiivinen ja kyyninen, ja osa ihmisistä tuntuu jopa pitävän tätä kyseenalaista ominaisuutta jonain ihme viisauden ja syvällisyyden synonyyminä, joten mikäpä tässä omaa statusta samalla korottaessa..):
1: Pelin vaikeustaso on säädetty sellaiseksi, että tavoitteet ovat haastavia mutta harvemmin mahdottomia - ja haastavammat tehtävät on pilkottu lyhyisiin pelin välitallennuspätkiin ; Näin tehtiviin liittyy onnistumisen tunne kun tilanteesta selviää muutaman välilatauksen jälkeen ilman sitä murskaavaa tunnetta joka syntyy kun epäonnistuu ja joutuu lataamaan älyttömän kaukaa. Tämä piirre on selvästi kehittynyt lapsuusajoistani : Oli nimittäin tavallista että "savepoint" oli tuskaisten taivalten takana ja piste oli suunnaton helpotus juuri siksi että sen saavuttaminen oli suunnaton urakka. Tämä tarkoitti toisaalta myös "turhautumismaksimia" kun epäonnistunutta paikkaa jouduttiin jatkamaan toistuvasti.
2: Pelissä on lyhyitä välitehtäviä, jotka sallivat lyhytjänteisen sitoutumisen. Kun näitä on ripoteltu vähän joka paikkaan, on helppoa ikään kuin jatkaa urakointia yksi 5 minuutin pätkä kerrallaan.
3: Pelissä on loppujen lopuksi suoritteita joiden takana on älytön määrä työtä joka ei itse asiassa vaadi oikeastaan muuta kuin pitkää pelaamisaikaa. Näissä on usein kasautuva palkkio, joka on vieläpä pilkottu pienempiin välivaiheisiin. Tämäkin sitouttaa tehokkaasti, koska jos vain suurin kasautuva palkkio olisi laitettu esille, pelaaja näkisi helposti että saavutus on yksinkertaisesti älytön ja jättäisi yrittämättä. Mutta jos tällä tiellä on välipalkintoja, on ajattelu helpommin sellainen että kerää niitä pieniä palkkioita. Ja kun näitä on kasattu, huomataan että olisi aika hoopoa olla tekemättä vielä vähän lisää kun seuraava, ja parempi, palkkio on lähellä. Toki MMORPG -pelit ovat tässä vahvempia kuin "Assassins Creed". Niiden koko maailma kun on ikään kuin "kuminauha" jossa on koko ajan kerättävä uusia esineitä (ja niiden esineistön kovuusluokat kasvavat pikku hiljaa ; Vuosi sitten pelissä todella kova ase voi olla enää keskivertoisen tehoinen "ei mainittavan erityinen" vempele.) Tämä on ollut toki mukana peleissä jo kauan. Minun nuoruudessani tosin oli tavallista että ainut palkkio oli pieni määrä rahaa ja expaa, ja sitten sitä vaan surutta teurastettiin pikkuhirviöitä että saatiin se iso alas. Välivaiheistus on ollut tehokas addiktiota lisäävä elementti, koska juuri näiden "maratontappokinkereiden" kohdalla peleissä on yleensä se tylsyysvaihe joka innosti lopettamaan.
4: Assassins Creedissä on "onnenkantamoistyyppisiä" tilanteita. Tässä ajatus on että kenties jo seuraava sattumalta päällekäyvä rosvojoukko tiputtaa juuri sen esineen jota kaipaat kaupan antamaan tehtävään, että saisit juuri sen kahdenkädenmiekan jonka haluat/tarvitset pärjätäksesi armeijaa vastaan viimeisessä suuressa taistelussa. (Tai oikeasti ; et tarvitse jos olet yhtä hyvä kuin minä.) Kun näitä onnenkantamoistapahtumia on harvoin, mutta muutamia erilaisia, on ymmärrettävää että koko ajan saa olla "pikkuisen sormet ristissä".
+ Assassins Creed ei sentään kuitenkaan käytä monia keinoja. Yksi omituisimmista on se, että pelaajaa rangaistaan pelaamattomuudesta. Monissa MMORPG -pelimaailmoissa on esimerkiksi viljelyksiä jotka menevät pilalle jos niitä ei käy keräämässä. Ja jo hankitut rakennukset tai muut saavutukset voivat ruostua tai hajota käyttämättömänä ollessaan. "Use it or lose it" -taktiikka on jotain jossa ei ole juurikaan riemuelementtejä, pelaaja ei enää saa palkkiota pelistä vaan ainoastaan välttää rangaistusta. Jo saavutettuihin asioihin puuttuminen koetaan kuitenkin pelaajan kohdalla tärkeänä uhkana, ja tämäkin sitouttaa tehokkaasti vaikka ei lisää pelin mukavuusarvoa sitten yhtään.

Pelikulttuuri on siis tässä kohden huolestuttava ; Pelimaailman mukavuuskäsitys sekoittaa addiktion ja ilahduttamisen toisiinsa hyvinkin mutkikkaasti.

Ja jotta saisin tähän blogilleni tyypillisen uskontokriittisen kulman, on hyvä muistuttaa siitä että tosiasiassa tietokonepelit eivät suinkaan ole ainut taho joka harjoittaa tämänlaista sitouttamista. Uskontojen kohdalla on hyvä ottaa esimerkiksi se, että rukoilu, jumalanpalvelukset, yhteinen virrenveisuu ja vastaavat toiminnot ovat synkronoitua yhteistoimintaa. Tässä kohden on hyvä huomata, että tämänlaisella toiminnalla on omituisia vaikutuksia ; Esimerkiksi samaan tahtiin marssiminen tai yhteislaulu ovat jotain joka jo pelkkänä aktiona saa asenteet muuttumaan. Kohtelemme ihmisiä ja ideologioita yhteislaulun jälkeen vähemmän vastustavasti.

Näidenkin kohdalla ajatus siitä että yhteislaulun mukavuus tekisi sosiaalisemmaksi on hieman harhaanjohtavaa ajattelua ; Tämän sijasta kysymys on ihmisten ohjailusta, jonka ydin on jollain tasolla tiedostettu joka ikisessä totalitaarisessa yhteiskunnassakin. Tämä ei tietysti vaadi taakseen edes psykologian ymmärrystä tai likaisia intentioita ; Sillä ihmisten sosiaalinen yhteistoiminta on aina liitoksissa jonkinlaiseen kulttuurilliseen perinteeseen, jolla on jonkinlainen instituutio takana - ideologia ja valtion kaltaiset konseptit ovat ne jotka ovat tämän tavan levityspohjana. Jos ideologia onnistuu sitouttamaan ihmisiä - etenkin jos se onnistuu sitouttamaan muutoin vastentahtoisiksi jääviäkin ihmsiä - se saa vaikutusvaltaa ja yleistyy. Vain tehokkaimmat itseensä liittäjät kasvavat suuriksi ideologioiksi. Joten ei ole ihme että sitouttavia voimia löytyy menestyneiden ideologioiden takaa.

Tämä manipulaatio on ikään kuin pakollista jos haluaa olla suosittu. Tämän vaikutus näkyy esimerkiksi siinä että käytännössä jokaisella maalla on marssivia sotilaita ja kansallislau johon osallistutaan perinteisesti yhteislauluna.
1: Suomen nykyinen kansallislaulu on musiikillisesti heikompi kuin "Finlandia", mutta Finlandia olisi silti huono kansallislaulu koska sitä on vaikea laulaa yhteislauluna.
2: Armeijassakin marssitaan tahdissa ja rivistössä, koska sillä on tehokas vaikutus paitsi kurinalaisuuden näyttämisenä, myös kurinalaisuuden kasvattamisena ja ylläpitämisenä.

Yhteinen rituaali vähentää kapinointia riippumatta siitä onko kapinoinnin aihetta vai ei. Tässä mielessä kevätjuhlien "Suvivirteen" tulee hieman viisto kulma ; Moni ajattelee että laulu on kaunis perinne joka kenties kasvattaa uskonnottomien suvaitsevaisuutta kun he osallistuvat yhdessä toimintaan ja näkevät miten tärkeä asia se on muille ja että nämä haluavat ystävällisesti heidät mukaansa. Uskontokriittinen näkemys taas näkee sen pakottavana ja konflikteja lisäävänä aktiona jossa ideologia näyttää valtamuskeleitaan sitä kautta että se näyttää miten se voi hyppyyttää paatuneintakin ateistia ja muita jotka eivät koko ideologiaan usko. Sitouttamisajattelu pitääkin takanaan ajatuksen siitä että suvivirsi on uskovaisten tiselleen rakentamaa kritiikkisuojaa, joka manipulaation keinoin vaientaa erimielisyyksiä ja kutsuu tätä syntynyttä lammasmaisuutta sovuksi ja suvaitsevaisuudeksi. Se on virheenä sama kuin pitäisi sympaattista karismaa ja mainpuloivaa psykopatismia samana asiana. Tai luulisi että tietokonepelit ovat addiktoivia siksi että ne ovat tarinallisesti niin vetoavia ja muutenkin hauskoja.

Rinnastus tietokonepeleille saakin itse asiassa laajempaakin pohjaa ; Tietokonepeleissähän moni voi ihmetellä sitä absurdiutta että ihminen istuu konkreettisesti puuhastelemaan tuntikausiksi jonkun bittimiekan eteen. Ajatus on että eihän se miekka ole edes mikään oikea tai todellinen. Kuitenkin pelaajan maailmassa miekka on oikea apu pelimaailman oikeita örkkejä vastaan. Pelien palkintojen taso on siis varsin abstrakti, jopa sillä tasolla että moni pitää abstraktiutta absurdin ja olemattoman tasona ; Jonain jossa kyseessä ei enää ole mikään tavallinen ruudulla oleva esitys vaan jokinlainen ulottuvuusportti jolle altistumisen jälkeen todellisuus ja harhat vaihtavat paikkaa.

Samoin uskonnossa - ja etenkin uskomiseen uskomisessa - on kysymys samantapaisesta asiasta. Voidaan jopa ajatella että se panostaa abstraktiin tuonpuoleiseen palkitsemisjärjestelmään. Ja tätä lähestytään pienin välipanoksin, hurskas elämä nähdään arvostettavana välitason saavutuksena jo sinällään ja itsensä kehittäminen paremmaksi on monen pienen välivaiheen takana. Ja monesti näistä kehutaan ja mukana tulee sosiaalista statustakin. Mukana on pieniä "use it or lose it" -palkkioita, kuten onnea parantava lyhytaikainen siunatuksi tuleminen tai ehtoollisen mukana saatu lyhytaikainen anteeksianto. Uskonnottoman silmiin palkkiot voiva olla abstaktiudessaan aburdeja, mutta uskovaiselle uskonto on oikea suoja uskontomaailman oikeita demoneja vastaan. Moni voisi nähdä uskonnollisuudenkin jonain ajatusporttina jolle altistumisen jälkeen todellisuus ja fantasia vaihtavat paikkaa.

Tosin tietokonepelejä ja uskontoa erottaa yksi asia ; Tietokonepelien kohdalla puhutaan peliaddiktiosta. Uskonnon kohdalla uskontoaddiktion termi ei sen sijaan ole arkikäytössä. Puhutaan vain hengellisyydestä tai fundamentalistisuudesta jotka nähdään yksilönoikeuksina eikä parannettavina mielenhäiriöinä. Tämä taas kertoo siitä että yhteiskuntamme ei ole tässä kohden tasa-arvoinen ; Toiset addiktiot ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.

Kirjoittaja pelaa silti niitä tietokonepelejä.

Everything is permitted

2012-01-26T00:56:00.007+02:00

"Assassins Creed" -pelisarjaa pelaillessa ei voi tavallaan olla siinä sivussa miettimässä paikkaa missä liikutaan. Yleisesti ottaen peliä voi toki pelata pelkästään siten, että siinä on siistejä maisemia. Mutta tosiasiassa pelisarjan ympäristö on enemmän kuin lavaste. Siinä voidaan nähdä jopa puolustuspuhe tiukan linjan kapitalismille, oikeistopolitiikalle ja näkymättömälle kädelle.

Idea on itse asiassa varsin helppoa perustella ; Pelisarjassahan vastakkain ovat temppeliritarit (templars) ja salamurhaajat (assassins). Pelaaja on salamurjaaja, joka elää salamurhaajan tavalla (siksi pelin nimi on "Assassins Creed"). Tämä taas tiivistetään iskulauseeksi "Nothing is true, everything is permitted". Temppeliritarit taas ovat organisoituneita ja järjestäytyneitä. Heistä on tärkeää että harmonia pidetään yllä siten että ihmisten ulkoinen käyttäytyminen ja mahdollisuuksien mukaan ajatuksetkin saadaan pidettyä hallinnassa. Tässä yritetään siis pitää yllä maailmanjärjestystä määrittelemällä tämä järjestys ja sitten pitämällä tätä hierarkiaa yllä vaikka voimakeinoin.

Tähän asti voisi ajatella että Assassins Creedissä olisi kysymys postmodernismin ja anarkismin yhteisvaikutukselta ja tätä vastaan olisi järjestäytynyt yhteiskunta. Kuitenkin tämä olisi hätäinen päätelmä. Sillä salamurhaajilla on kuitenkin periaatteita, koodi (creed). He kertovat ylläpitävänsä valoa vaikka he työskentelevätkin varjoissa. "We work in the dark to serve the light. We are Assassins." Näin ollen assassiinit ovatkin järjestäytynyt joukko joka tavoittelee yhteiskuntaa jossa on yksilönvapauksia eikä yhteisön oikeuksia.

Kun taas katsotaan infrastruktuuria, on kenties kätevintä keskittyä Ezio Auditoren elämään, jota läpikäydään pelisarjan peleissä "Assassins Creed 2" ja "Assassins Creed : Brotherhood" (aka. Assassins Creed 3) Kun kakkospelisarjaa pelaa, se alkaa tilasta jossa salamurhaajilla on vaka asema. On helppoa huomata että infrastruktuuri on yleisesti ottaen komeampaa kuin pelisarjan ykkösosassa joka tapahtuu ristiretkien maailmassa ; Lisäksi tässä pelissä ihastuttaa se tosiasia, että ensimmäisen pelin sotatilamaailman häiritsevät kerjäläiset on korjattu jaloissa pyörivillä musikanteilla. "Brotherhoodissa" maailma on vahvemmin temppeliherrojen hallussa, ja maailma näyttää kärsivän. Kerjäläiset ovat osa pelimaailmaa - ja niitä on useassa paikassa kolmekin kerrallaan häiritsemässä. Ja lisäksi pelistä on vaikeaa löytää aukiolevaa kauppaa ; Jos haluaa ostaa jotain, on ensin sysättävä temppeliherrojen valtaa alueelta hyökkäämällä heidän linnoituksiinsa ja tuhoamassa heidän vaikutuksnsa lähiympäristöönsä. Ja vasta tämän jälkeen päästään rakennutaamaan tämä kauppa.

Pelissä onkin hupaisaa se, miten raha menee rahan vuoksi ; Alussa on vaikeaa saada rahat riittämään perusparannusesineisiin. Myöhemmissä vaiheissa peliä voi ostaa sellaisia pikkuasioita kuten rooman kolosseumin ikiomaksi. (Ja siinä on sisällä tunneli. On mukavaa rämpiä se läpi siinä vaiheessa kun omistaa sen. Samoin kun on hupaisaa tehdä soluttautumistehtävä teatteriesitykseen kompleksissa jonka on juuri ostanut itselleen. Peli on tässä kohden hieman omituinen.) Tässä on selvästi henkenä se, että kaupan kontrolli on pahasta. Näin ollen salamurhaajien killan vaikutus yhteiskuntaan on selkeästi kannanotto näkymättömän käden puolesta. Kauppaa ja taloutta ei siksi saa rajoittaa, ja se päinvastoin parantaa itse omat ongelmansa jos kaikkien saadaan vapaasti yrittää. (Ja harjoittaa rajoittamatta murhataitojen myymistä talouskasvun nimissä.)

Tämä taas sai itseni pienellä tavalla jopa sympatiseeraamaan niitä salaliittoteorioita joiden mukaan illuminati hallitsee maailmantaloutta ja haluaa ajaa uutta maailmanjärjestystä. Ja tekevät tämän samanaikaisesti kun näkevät sen nimenomaan kaikkien katastrofien, järjestytymättömyyden, kaaoksen, harhaanjohtamisen ja anarkian lähteenä. Assassins Creed vihjaa sen verran vahvasti, että maailmantalouden ohjailu omaan taskuun onnistuu vapaan markkinatalouden nimissä. Tämä onkin minunkaltaisten ihmisten hyvä pitää mielessä. Sillä kieltämättä jos Illuminati olisi olemassa, siihen on liitetty monia sellaisia arvoja joiden kannattaminen olisi minulle ylen mieluisaa. Kenties minun pitäisi siirtyä myös talousteoriapuolella vapaakaupan ja rationaalisten päätöstentekijäostajien ihmemaahan. Mutta sitten muistan että tämä on vain peli, eikä siitä voi tehdä liian pitkälle vietyjä tosimaailmanmenoon johtavia päätelmiä. Ja sitäpaitsi vaikka assassiinien killalla onkin monia yhteneväisyyksiä illuminatin kanssa, pelimaailma itse vihjailee, että pelimaailman salamurhaajat ovat enemmänkin vapaamuurareita.

Kauneutta levittämässä

2012-01-26T00:08:00.011+02:00

Olen aina tasasatanumeroiden kohdalla kirjoittanut jollakin tavalla blogaamisen filosofiaa. Tämä taas on numero 2800 (oikeastaan 2802, mutta älkäämme laskeko, en minä sentään mikään numerologi ole).

Kuten otsikosta voi ajatella, ajattelin nostaa tällä kertaa esiin sen, että filosofian ja kirjoittamisen estetiikka on jotain, jonka voi lisätä blogaamiseen. Ajatus voi tuntua ensisilmäyksellä omituiselta, sillä filosofia ei ole aiheena mitään sisustussuunnittelua, pukeutumista tai edes maisemamaalaamista. Eikä tämä blogi taatusti tuo juuri kenenkään mieleen perhosia ja kukkaketoja tai muutakaan optimistista fantasiointia tai elämänasennetta - jota taas yllättävän usein pidetään "kauneutena" ainakin sanan arkikäytön merkityksissä. Lisäksi en kirjoita kovin hirveästi estetiikasta itsenään. (Tosin pienellä vilkaisulla voi huomata, että esimerkiksi graffiteista ja muista vastaavista saadaan melko suoria linkkejä estetiikan aiheisiin. Mutta joku voi kysyä vakavasti sitä että onko tämä kunnollista kauneudentajua vai osoitus nimenomaan kauneudentajun vinoutumasta ja epäesteettisyydestä.)

Itse asiassa monet filosofit ovatkin nostaneet nimenomaan esteettisen aktin kirjoittamisen ytimeen ; Esimerkiksi Ralph Waldo Emerson etsi kauneutta. Ja hän ei etsinyt sitä pelkästään luonnosta vaan myös ihmissielusta. Tämän hakeminen sävytti hänen transsendenttia ajatteluaan ; Emerson ei kirjoittanut itselleen, vaan ajatteli että hänen tekstinsä eivät kenties pidä sisällään transsendenttia estetiikkaa, mutta että niiden avulla sitä voitaisiin lähestyä. Näin mukana oli välittämisen, viestinnän ja kommunikaation teemoja.

Tämä tietysti lähentää filosofia taiteilijaan. Esimerkiksi kirjailijaa voi olla sujuvakin viitata henkilöön joka viittaa jonkinlaiseen kauneuteen. Tämä voi tietysti ilmetä monella tavalla joista toiset ovat puhtaasti taiteellisia ja toiset vulgaarimpia riemuja. Mutta pinnallisen viihdekirjankin lukeminen voi olla nautinnollista, jolloin sen voidaan ajatella jakavan jonkinlaista estetiikkaa.

Minä en tietysti voi viitata itseeni Emersonina. Ajattelutapamme tekstistä ovat oleellisesti erilaiset. Ja lisäksi minulla ei ole mainittavia retorisia ansioita ; En osaa suhteuttaa tekstiä yleisöön ja sisältöön kovinkaan hyvin. Toisin sanoen en ole panostanut kaunopuheisuuden hallintaan. Vaikka kaikilla kirjoituksilla on muoto, toiset muodot eivät ole harkittuja. Näin tekstini sisältävät "muotonsa" puolesta estetiikkaa vain sattumalta.

Onneksi tämä ei tarkoita kaikkea. Sillä kanavana blogi pitää sisällään etuja juuri tietynlaiselle kirjoittamiselle. Esimerkiksi jos viestiminen ja tiedonjako itsessään on kaunista (kuten haluaisin ajatella) internet tarjoaa jo käyttöliittymänä kauneutta ; Näin ollen en tavallaan tarvitse omaa harkintaa koska olen delegoinut tämän osion jollekulle muulle. Toki tämä tarkoittaa myös sitä että tekstien määrä kasvaa, jolloin juuri tietyn viestin viestintäarvo - ja samalla sen levittämä kauneus - vähenee. Tämä rakentaa vaatimuksia "miltei tyhjästä" ; "Communicating information and ideas : Philosophy of writing" kertoo esimerkiksi siitä, että internet kanavana asettaa estetiikalle jopa vaatimuksia. "Web users generally prefer writing that is concise, easy to scan, and objective (rather than promotional) in style." Sanoisin että toisissa näistä odotuksista onnistun ja toisissa epäonnistun. Tämä blogi on siis osittain kaunis.

Toisaalta tästä retorisesta tasosta voitaisiin siirtyä jopa muualle. Kenties tekstin estetiikka on muutakin kuin sitä että teksti on esitetty viehättävästi ja harkitsevalla tilanteeseensopivalla kaunopuheisella tyylillä ja se on levitetty juuri sille parhaiten sopivalla kanavalla. Sillä filosofiassa on myös sisältö. Ja ainakin itse väittäisin että sen sisällä on innostavia elementtejä. Filosofia, joka tarjoaa sietämättömiä nautintoja, pitää siis sisällään kauneutta. Josta osa toivon mukaan (ehkä) pääsee jopa minun asiat perversioivien ajatusprosessieni läpi. Kuitenkin vaikka ajatukseni ovatkin vinouttavia ja erittäin turmeltuneita jo se, että pyörittelen monenlaisia ajatuksia on jotain joka voidaan katsoa itsessään kauniiksi. Tästä kanssani aiheessa, metodissa ja tyylissä aivan eri strategiat valinnut Emerson voisi olla samaa mieltä. Silllä hänen mukaansa filosofia oli ikuista. Hänestä sitä ei voinut saada valmiiksi, vaan ajatuksia voitiin kierrättää ja törmäyttää ikuisesti. Jo tämä ajatusten pyöräytys itsessään piti sisällään esteettisen tapahtuman, joten voidaan sanoa että vaikka minun tekstini ovat kenties aiheiltaan makaabereja, sisällöltään karkeita, kohteliaisuudeltaan röyhkeitä, sielullisuudeltaan rienaavia, sosiaalisuudeltaan perverssejä ja kaunopuheiselta muotoilultaan tökeröitä, niissä on kuitenkin saavutettu edes rippunen tästä pyörittelun ihanuudesta. Ja kenties juuri makaaberius herättää rumuuden tajuamiseen jolloin lukija kasvaa ihmisenä kun osaa itse välttää sitä. - Ja jättää tämän tiedostamisen jälkeen blogini sen jälkeen lukematta, joka lienee sekin jonkin tason esteettinen toimenpide sekin.

Tosin voin selittää tämänlaisia vain siksi että olen yrittänyt panostaa sisällössä muotoilun sijasta sisältöön ; Eli tekstini retorista tasoa enemmän, joten olen kiinnittänyt juttuihin. Näin tekstini ei ole taatusti helppolukuista tai monessa paikoin muutenkaan hyvän käytettävyyden mukaista. Ja kenties tästä vaivannäköerosta johtuen olen vain paljon vastahankaisempi myöntämään epäonnistumista tässä osiossa. Sillä panostamattomuus kertoo irrelevanssista ; Tappio tekstinmuotoilussa on myönnettävissä koska asia tuntuu irrelevantilta eikä siinä epäonnistuminenkaan ole siksi "kunnon epäonnistuminen". - Ja paradoksaalisesti ; kenties se tuntuu irrelevantilta koska olen myöntänyt tappion tällä alueella.

Hirvisaaren hämmästys

2012-01-25T20:26:00.009+02:00

"Aamulehti" kirjoitti siitä miten (perussuomalainen) James Hirvisaari oli saanut vihaisia puhelinsoittoja. Taustalla oli se, että Hirvisaari oli facebooksivullaan mainostanut äänestävänsä "vihreää homoa", eli Haavistoa. "Olen aika hämmästynyt, kuinka äärimmäisen kielteisesti sukupuolivähemmistöön suhtaudutaan. Vaikka itse kannatan perinteisiä perhearvoja, ihmisten jyrkkä asenne on yllättänyt minut. Onneksi olen saanut ilahduttavan paljon myönteistäkin palautetta."

Minä en ole yllättynyt. Perhearvojen kannattajien tiukkamielisyys ja aggressiivisuus ovat minulle kokemuksen kautta syntynyt ilmiselvyys, jokin jonka ohittajaa en suoraan sanoen pidä tästä aiheesta ollenkaan tiedostuneena ihmisenä. Tämä aggessiivisuus kuvautuu usein "vastapuolelta" ; Esimerkiksi "City" -lehden uusin numero pitää sisällään Satu Silfverbergin haastatteluun perustuvan lastun, jossa esiintyy ""On yksi puolue, josta kirjoittamalla alkaa sataa nimetöntä paskaa." Paino sanalla nimetön. "Se on siitä jännä, että olen kirjoittanut kaikista muistakin isoista puolueista kärkkäästi. Vihreiltä satoi sähköposteja ja kerran Ben Zyskowicz soitti mulle, kun olin kirjoittanut kokoomuksesta. Kun kirjoitin kolumnin vapaa-ajattelijoiden nolosta kampanjasta, jossa vaihdettiin Raamattuja pornolehtiin, sain palautetta sekä uskiksilta että ateisteilta. Mutta nimettömiä solvauksia ja törkeyksiä - niitä satelee vain perussuomalaisten kannattajilta."" Aggressiivisuus on useille ilmiselvä. Hirvisaari on sen sijaan aidosti yllättynyt. Hän on omiensa parissa, joten luulisi kai hänen tietävän sen mitä hänen oma kannattamansa asia tarkoittaa? Useinhan tämänlainen näkökanta on esimerkiksi uskontokritiikkiin suhtautumisessa tai Relanderin ja muiden "armon vihreiden" parissa ; Ilmiö katsotaan ymmärrettäväksi vain sisältäpäin. Ideologian kannattaja olisi siis sama kuin sen asiantuntija.

En pidä tästä ajatustavasta juurikaan. Oma ideologia pitää sisällään osaamisen lisäksi sellaisen määrän ojia ja lehmiä että on selvää että näiden yhteenosumisilta voitaisiin välttyä. Ihminen on vieraantunut ideologiansa joiltain puolilta joko sokeuden tai sen kautta että ideologiaan liittyvät asiat nähdään itsen kautta. (Eikä vain niin että on ideologia johon itse muokkaudutaan.)

PerusSuomalaisista, perhearvojen kannattajista, kristityistä - ja jopa tiukan linjan fundamentalistisia suuntauksia kannattavista - on Hirvisaaren kaltaisia ihmisiä. Heillä on mielipide jota he puolustavat tiukasti and that's it. He voivat jopa kokea nämä tiukkuudesta tehdyt syytökset kovina ja kylminä leimakirveenheilutteluina koska he ajattelevat että se ei kuvaa heitä itseään hyvin - kenties ei ollenkaan.

Tämä esitetyn stereotypin vieraana kokeminen onkin luultavasti jotain joka nostattaa omalta osaltaan tunteita siitä että uusateistit ovat militantteja. Kuitenkin tässä asiassa taustalla on se, että nämä ihmiset eivät ole kunnolla kokeilleet siellä vastapuolella olemista. Kun vaino ei kohdistu itseen, oma itse nähdään helposti koko ideologian ilmenemisenä. Silloin syytös joka ei osu itseen koetaan valehteluna ja vääristelynä. ~ Ihminen ei yksinkertaisesti kykene kokemaan uskottavana vainoa jonka olemassaoloa ei koe eikä muutenkaan hänelle ilmene, se näyttää vain syytöksenä. Sama on tietysti myös toiseenkin suuntaan ; Jos ideologia ilmenee sinulle konfliktitilanteessa, on helppoa kuvastaa koko ideologia siihen itsekohdattuun.

Hirvisaaren yllättyminen onkin minusta hyvä ja terve muistutus siitä että asiat eivät ole Suomessa niin hyvin kuin moni luulee ; Syynä voi olla sekin että konservatiivisia perhearvoja on viime aikoina puolustettu suvaitsevaisuusdiskurssilla. Tämä taas on painottanut etenkin suvaitsemattomuuden suvaitsemista. Ja tässä mallissa esimerkiksi tämän hetken presidenttipelin finaalikkierrokselle ajaneen vaalituloksen katsotaan heijastavan suomalaisten suvaitsevaisuutta koska se näyttää että nyt, 2010-luvulla, on heteroseksuaalisen konservatiivisen kapitalistimiehen mahdollista päästä Suomen kansan presidentiksi. Muu taas olisi kukkahattutätien homomafiaa, suvaitsevaisuuden vastaista -ja ties mitä muuta vastaavaa. Suvaitsemattomuuden suvaitsemista vaativat ovat sitten itse niitä jotka pilkkaavat liberaaleja siitä että nämä kannattavat toisia mielipiteitä mutta eivät toisia, kun he itse selvästi tekevät juuri tätä mistä he muita moittivat.

Hirvisaari kävi väärällä puolella ja sai pienen maistiaisen siitä mitä siellä oleminen tarkoittaa. Hänen tarvitsisi enää tajuta se, että jotkut ihmiset elävät siellä missä hän kävi vain pienellä turistikierroksella.

PerusSuomalaiset autismin airueina

2012-01-25T19:30:00.007+02:00

"Ylioppilaslehti" kirjoitti PerusSuomalaisten Halla -ahosta vertauksen "Ainakin Helsingin kaupunginvaltuustossa Halla-aho on toistaiseksi vaikuttanut lähinnä iltapäiväkerhonsa kadottaneelta autistilta, jonka vaitonainen tuijotus tuo mieleen kysymyksen, että onko sillä nyt varmasti lämmintä päällä ja muistihan se syödä aamulla."

Nostin asian esiin siksi, että olen aikaisemmin korostanut lähinnä sitä, miten aspergerin syndroomaan liittyvä itseidentifiointi on jokin jossa halutaan saada itselle älyllisyysasemaa ja suoja tiettyjen käytösmallien synnyttämistä suuttumisreaktioista. Ja jota käytetään jopa poliittisen ideologian tapaan vallankäytössä. Ylioppilaslehden tapa liittää autistisuus PerusSuomalaisiin näyttää toisen puolen ; Autistikseksi määrittelyyn liittyy myös toisen identifioinin keino. Ja tämä taas ei ole välttämättä ollenkaan positiivinen. Tämä toisen identifiointi on jotain joka muistuttaa vielä minun lapsuudessani "luvallista" - tai ainakin "tavallista - vammaiseksi kutsumista ; "oot vammanen" oli jotain jolla toinen luokiteltiin jonkinlaiseksi "vähemmän kuin" -ihmiseksi. Tämä on ainakin nykyään - ja ainakin mediassa - paheksuttu esittämistapa. Autistisuus ei kuitenkaan pidä sisällään samanlaista suojaa. Siksi ei olekaan ihme siitä että tämänlaiset lausunnot aikaansaavat ikään kuin tuplaloukkaantumisen ; PerusSuomalaiset loukkaantuvat siitä että heitä kutsutaan autisteiksi ja autistist siitä että heitä kutsutaan PerusSuomalaisiksi.

Toki toista leimaavaa väheksyvää puheenpartta sekä itsekorostavaa autismikuvaa yhdistää yhteinen stereotyyppinen kuva autistista. Näitä stereotypioita taas kuvataan sekä populaarikulttuurissa että enemmän sivistyneistölle suunnatuissa teoksissa. Halla -aho, joka on olemukseltaan ja ilmaisultaan nörttimäinen, ja selvästi analyyttiseen ja loogisen ajatteluun vahvasti pyrkivä. Monien mielestä "tunteettoman oloinen loogikko" kuvaakin hyvin sitä stereotypiaa, joka ihmisillä on autisteista. Kuitenkin tosiasiassa Halla -aho näyttää ainakin minun autistisiin silmiini kaikkea muuta kuin autistilta ; Hänen kielenkäyttönsä ja perustelutapansa näyttää nimittäin siltä että hänen "ihmiset eivät ymmärrä minua" -tekstejä sisältävät kikkailunsa ovat valmiita tekemään nimenomaan sosiaalisia ohjauksia joiden edessä logiikkaa väännetään totaalisen umpisolmuun. Halla -aho on teksteineen liian voimakkaasti sosiaalinen manipulaattori ja sosiaalisen skenen vastarinnan edessä sosiaalisesti mahdollisimman ovelia väistöliikkeitä tekevä. Tämä vihjaa että hänen empatointikykynsä on kaiken kaikkiaan hyvä. Jopa luultavasti parempi kuin monien muiden ihmisten. Siksi Halla-ahon autistiseksi kutsuminen ei ole millään tavalla osuvaa, se osuu korkeintaan vallitsevaan olkiukkoon eikä oikeastaan aja oikein kenenkään asiaa.

Ja jotta voisin näyttää että syynä ei ole vastenmielisyyteni, otan esiin "simpanssifilosofiaa" -blogin kuvauksen Hakkaraisesta. Siellä analysoidaan Hakkaraisen käyttäytymistä ja niiden näytetään olevan usein samansuuntaisia kuin mitä autistiset ihmiset tekevät:
1: Media pyörittää Hakkaraista, ja hän tuntuu menevän juuri sen tyyppisiin ratkaisuihin joita autistiset ihmisetkin harrastavat ; Esimerkiksi linnan juhlien aikaan "uusin "kohu" syntyi siitä, ettei Teuvo aio osallistua presidentin itsenäisyyspäivävastaanotolle. Syyksi Hakkarainen mainitsi, että häntä ei kiinosta juhla ollenkaan." Tämänlainen on tietysti autistille tyypillistä, eikä siihen sisälly autistilla mitään halveksivaa kulmaa, vaikka tähän toimintaan voidaankin yleensä ottaen normaalimman ihmisen teon tehdessä lukea tiettyjä viestejä : Autistin viestinnän ongelmana onkin se, että ihmiset tulkitsevat helposti heidän sanojensa taakse uusia merkityksiä. (Esimerkiksi itse olen huomannut raivostuttavani ihmisiä kun olen pehmentänyt selvästi käyttämäni karujen ja dramaattisten sanavalintojen vuoksi raivoisiksi tulkittuja viestejäni esimerkiksi selittämällä että toinenhan on minulle ihan turha ihminen, eikä herätä minussa minkäänlaisia tunteita.) Tämänlainen tietysti koetaan halveksivana, koska sen takana on selvä viesti kaikkien muiden paitsi autististen ihmisten sanomana. (Kykenen itse tunnistamaan näitä konventioita, mutta omaan tekstiin on vaikeaa suhtautua ulkopuolisena, tiedän mitä tarkoitan joten en näe miten se luetaan.)
2: Hakkarainen hämmentyy haastatteluissa tietynlaisissa aiheissa "Teuvo meni kokonaan solmuun, kun häneltä kysyttiin lapsuuden tuntemuksista ja käskettiin laittamaan kaksi yhteismitatonta henkilöä paremmuusjärjestykseen. Voin hyvin kuvitella, millainen solmu Hakkaraisen aivoissa syntyi. Olen kokenut vastaavia tilanteita itsekin. Niitä syntyy jopa markkinatutkimuksiin vastatessa, jolloin pitäisi osata sanoa, onko jokin viemäriputki ystävällinen, kannustava, iloinen, vakava, leikkisä vai romanttinen." Autistinen ihminen - kuten minäkin - ihmettelee että mitä helvetin satunnaista dadaa nuo kysyvät ja mikä metodiikka tässä on takana, että mihin anaaliseen äitisuhdetta ruotivaan psykokakkaan sitä laittaa kätensä jos tykkää tietynlaisesta viemärinkannesta.
3: Simpanssiblogissa esiin nousevat myös monet muut asiat kuten Hakkaraisen katsekontaktin vähyys. Itse voisin mainita Hakkaraisen aina humalaiselta vaikuttavan ilmeen, joka näyttää siltä että hän ei havainnoi maailmaa aivan normaalisti.
4: Lisäksi ottaisin esille sen, että Hakkaraista syytetään usein ajatuksenvirtamaisuudesta. Tämä syytös on jotain jota monet autistit kohtaavat sillä heidän tapansa systemoida siten että aiheen sijasta tuijotetaan mekanismeja näyttää monista ihmisistä samalta kuin aasinsiltojen kautta kulkeminen. Punainen lanka on usein vaikeaa nähdä. Otan tästä esimerkiksi autistisen Pauli Ojalan "ajatusvarikon" (ID -kreationistinen sivu jota luen) jonka etusivun ulkonäkö ja muotoilu - ja sen artikkelien sisällönkin - sillisalaattimaisuus pelottanee normaalin eiautistisen ihmisen mieltä ; Ilmiön takana on juuri autististen ihmisten erilainen ajatusten prosessointitapa. Ihminen katsoo aihetta, autisti systemoi ja katsoo enemmän teemaa. (Yritän taistella tätä piirrettä vastaan blogauksissani mutta en rehellisesti sanoen tiedä miten hyvin tässä onnistun.) Tämänkin vuoksi Hakkarainen osuu autististen piirteiden kuvauksessa lähemmäksi autistista ihmistä kuin autistisen ihmisen stereotypiaa noudattavan Halla-ahon, joka on ajattelussaan varsin suoraviivainen ja normaalin ihmisen luettavissa oleva.
5: Lisäksi Hakkaraisen tapa toilailla kravattien kanssa vihjaa motorisiin vaikeuksiin. Näille pikkuasioille naureskelu nostaa esiin sen piirteen että autismiin liittyy usein motorisia vaikeuksia.
6: Kun Hakkarainen joutuu vaikkapa ylinopeuden vuoksi sakotetuksi, hän tarjoaa tilanteelle lähinnä selityksen. Muut tulkitsevat tämän oikeutuksena. Kun Hakkarainen selittää että ajoi ylinopeutta koska tiellä ei ollut ihmisiä, hän viittaa siihen että hän käyttää lähinnä niitä perusteluja joilla lakejen noudattamista on perusteltu noin yleensä. Hän siis vain kertoo tämän eikä pidä tätä samana kuin lupana tehdä näin. Kuitenkin normaali ihminen yrittää pestä itsensä tämänlaisessa tilanteessa sosiaalisesssa mielessä joten ei ole kovin tavallista tai luontevaa tarjota selitystä vaan yrittää antaa nimenomaan jonkinlaisia oikeutuksia.

Simpanssiblogin teksti näyttää hakevan toimille oikeutusta autistisuuden tai laajemmin "maskuliinisuuden" kautta (koska se liittää autistisuuden melko suorasukaisesti maskuliiniseksi stereotyyppisesti nähtyihin piirteisiin ; Tässä on toki takana korrelaatio mutta en kannata sitä voimakkuutta jolla nämä termit blogissa noin yleisemmin ottaen synonymisoidaan). Ja muutenkaan en toki usko että Halla-aho tai Hakkarainenkaan ovat autisteja tai edes aspergerin syndroomaisia. (Enemmänkin uskon että Hakkarainen on ns. mölli ja juntti ja Halla -aho on kiero manipulaattori.) Ja suoraan sanoen en vakavasti ottaen usko edes siihen että Suomen oloissa olisi ylipäätään mahdollista pärjätä politiikassa autistisena. Yhteiskuntamme arvomaailma ja etenkin sen "ihmisten sosiaalisen kohtelun suvaitsevaisuusehdot" ovat rakentuneet sillä tavalla että autistisuus on vakava ongelma normaalissa elämässäkin, saati sitten sosiaaisessa vallankäytössä. (Kouluissa selitetään aina miten kenestä tahansa voi tulla presidentti. Ei voi. Ja hyväkin niin. Jos minunlaisesta ihmisestä voisi tulla presidentti, olisi maassa oikeasti jotain vikaa - ja aivan helvetin paljon.)

Tämä ylläoleva on vain kenties hyvä esimerkki siitä, miten autismia käsitellään stereotypiana ja sen tyypilliset piirteet on helppo ohittaa. Teuvo Hakkarainen, mies jolla on mielestäni vääriä mielipiteitä, on tietysti jotain johon on vaikeaa mieltää autistisuutta koska usein systemointi ja autistinen ajattelu yhdistetään "tunteettomaan konemaiseen fiksuuteen". Tällöin ajatellaan että autistit puhuisivat ikään kuin totta. Kuitenkin autistisuus ei koske sitä että ihmisillä olisi tietty mielipide, vaan kysymys on enemmänkin prosessointitavasta. Näin autistit voivat olla yksilöinä mielipiteistöltään hyvinkin kirjavia. Toisin sanoen monet autistiset ihmiset ovat myös väärässä ja heillä voi olla kerrassaan typeriä mielipiteitä. Siksi autistisuutta voi olla vaikeampaa huomata Hakkaraisen tyyppisissä. Siksi häneen liitettynä vertaus olisi selkeästi osuvampi.

Tosin en pidä sitä hänenkään kohdallaan kovin hyödyllisenä, sillä diagnoosissa kuitenkin tarvitaan taitoa ja asiantuntemusta. Kyökipsykologiset luonnehdinnat muuttuvat helposti joko ihmisen arvoa halventavaksi, tai sitten niillä yritetään ostaa oikeutus teoille. Olisi kuitenkin kenties hyvä huomata, että tekojen takaa paistava autistisuus on selitys typerille tempauksille, ei oikeutus niiden tekemiselle. Siksi esimerkiksi minulla ei ole hyväksyttävissä olevaa tekosyytä suurimmalle osalle tekemisistäni. Teen niitä koska en voi oikein muutakaan, mutta olen tietoinen että jos lähden sosiaaliseen yhteiskuntaan puuhailemaan, että minkälaisia seurauksia siitä tulee. Ja lähden silti, tietoisesti. Näkisin että tässä kohden on selvä valinnan ja vastuunkannon paikka.

Omnia mea mecum porto

2012-01-25T00:21:00.025+02:00

Monesti ihmisyys nähdään jonain perustavanlaatuisena ytimenä jota kulttuuri ei rakenna eikä ota pois. Tällöin korostuu jonkinlainen luonnollinen tila, peri-ihmisyys. Tällöin kulttuuri nähdään helposti ensi sijassa kahlitsevana laitoksena, valtapelien ja orjuutusten ja manipulointien rakentajina. Kulttuuri on keksintöjä ja mielivaltaa, illuusioita ja toiveajattelua joka kätkee Totuuden. Esimerkiksi alkuun laittamani Soundgardenin "Black hole sun" pitää sisällään näkemystä jossa kulttuurin luoma suojakuori on vain harhaa. Tämän pinnallisuuden karsiminen pois nähdään jonakin hyvänä asiana. Tämä on jotain jota nuorisomusiikin angstiset mielenilmaukset levittävät yleisesti. Ja se on samalla jotain jonka en voi kiistää jollain tavalla viehättävän minua. Asenteessa on jotain jota voisi sanoa jopa ruman esteettiseksi.

Toki tämä näkemys ei ole jäänyt vain rockandrollrunouteen ; Esimerkiksi Rousseau oli sitä mieltä että ihminen oli ennen yhteiskuntajärjestystä ja kahlitsevia lakeja jalo villi, jonka kulttuuri on ikään kuin ajanut pois tästä tositilasta. Osa, kuten Michel de Montaigne sen sijaan suhtautuu sivistykseen ja kulttuuriin astetta lievemmin, mutta pitävät monia sivistyksen piirteitä kuten logiikkan kiemuroiden opiskelua ja latinankielen pänttäämistä jonain jolla ei tee elämässä hirveästi mitään. He korostavat sitä että tosiasiassa ihminen on kokonaisuus, jossa on muutakin kuin tämä kulttuurin luoma teeskentelyn silaus.

Modernimmista ajattelijoista tämä on pakko liittää esimerkiksi ateismiin. Sillä Bertrand Russell näyttää miten ajatus uskonnon kulttuurisista normeista ja ideoista on jotain jonka hän näkee turmelevan ihmisyyttä. Hän sanoi että "Luullakseni uskonto perustuu etusijassa ja pääasiallisesti pelkoon. Se on osittain pelkoa tuntematonta kohtaan, osittain sitä, että ihminen toivoo, että hänellä olisi eräänlainen isoveli seisomassa rinnallaan jokaisen vaikeuden ja kiistan kohdatessa. Pelko on koko jutun perusta - salaperäisyyden pelko, häviämisen pelko, kuoleman pelko. Pelko on julmuuden alku, eikä sen vuoksi olekaan ihme, että julmuus ja uskonto ovat kulkeneet käsi kädessä." Tämä ajatus onkin varmasti tuttu monelle eiateistillekin ; Todellisuus on pelottava paikka, jopa teologit joutuvat painiessaan pahan ongelman kanssa hyväksymään sen että maailma on kamala ja selittämään miksi tämä ilmiselviö ei riko rakastavaa kaikkivaltiasta vastaan.

Kun maailma on pelottava, ei ole ihmeellistä hakea suojaa ja turvaa. Vaikka pahan ongelman ratkaisujen kanssa joutuu painimaan kummallisten älyllisten ongelmien kanssa, kuten sen kanssa että Raamatun mainitsemat Vanhatestamentilliset Jumalan käskemät kansanmurhat ovat jotenkin hyviä kansanmurhia. Mutta nämä ovat jotain menneisyyden ihmisiä koskevia älyllisiä huolia, luonteeltaan hyvin erilaisia kuin itseä ja omia rakkaita koskevat tunneperäiset huolet.

Onkin ymmärrettävää että ihminen luo ympärilleen erilaisia illuusioita, joilla sitten rakennetaan elämä. ~ Eskapistiset epätodet fantasiat harhauttavat ikään kuin tosielämästä. Ja tämän jälkeen seuraat sellaisia omituisia ilmiöitä kuin uskontoja tai sisustusvinkkejä. Tässä mielessä ihmiset harrastavatkin naurettavia ja absurdeja asioita, joista osaa vain jostain syystä pidetään aikuisten ja kypsien ihmisten absurdeina naurettavuuksina ja toisia ei. Tämän myöntämisen jälkeen tuntuu taatusti helpolta kutsua näitä asioita pinnalliseksi ; Ne eivät perustu totuuteen vaan toiveajatteluun ja pilvilinnojen rakentamiseen. Ja ne ovat oikoteitä, helpompia ratkaisuja kuin se raskaampi tie. Nietzsche liitti juuri tämänlaiseen asenteeseen tarinansa viimeisten aikojen ihmisistä, jotka ovat nihilistisiä pienten ilojen kerääjiä ja kärsimyksenvälttäjiä, jotain jonka yli ja ympäri kunnon yli-ihminen sitten kasvaa. Nietzsche sanoi että "Jokainen joka luo on kova." Ja tämänlainen eskapistinen pinnallinen muiden keksimän tarinan omaksi otaminen on pehmyttä.

Tätä kautta näkemys voidaankin huipentaa Luther Burbankin lainaamiseen. Hän sanoi että "Tiede, päin vastoin kuin uskonto, ei koskaan johda hulluuteen. Useimpien ihmisten uskonto on sitä, mitä he haluaisivat uskoa, ei sitä, mitä he uskovat. Ja vain aniharvat heistä pysähtyvät tutkimaan sen perusteita."

Mutta sitten on se tiede. Kun otamme huomioon ihmisen kognitiiviset kyvyt, olemme saaneet selville sen, että ihmiset ovat luonnostaan hyvinkin numerotaidottomia. Olemme tottuneet elämään "keskinkertaisessa maailmassa". Siksi ihmiset eivät hahmota miljoonia vuosia, valovuosia ja muita vastaavia isoja ilmiöitä. Samoin hahmotuskyvyn yli menevät sellaiset asiat kuin hyvin pienet numerot ja asiat. Ihmiset ovat siis suhteettomuudentajuisia ; Jossain vaiheessa hahmotuskaala eksyy ja iso tai pieni numero on enää vain numero. Tämän voidaan nähdä jopa kyseenalaistavan Burbankin. Tästä kyseenalaistamisesta voitaisiin ottaa esimerkiksi Douglas Adamsin "Linnunradan käsikirja liftareille" jossa on laite joka antaa ihmisille ymmärryksen suhteessa todellisuuteen. Kun erästä tiedemiestä syytettiin todellisuudentajuttomaksi, hän rakensi tämänlaisen laitteen ja laittoi siihen tästä suhteellisuudentajuttomuudesta valittavan henkilön - joka kirjan mukaan ihan ilmiselvästi sekosi prosessissa.

Tämänlaiset pienet ajatuskokeet nostavat esille sen toisen puolen. Ihminen on kiistämättä hyvin voimakkaasti - jos nyt ei peräti sivistysolento niin ainakin - kulttuuriolento. Syynä on ollut se, että ennen kun meillä oli kulttuuria - en tiedä onko meillä vieläkään sivistystä - ihmiset elivät vähemmässä kulttuurissa. Ja arvatkaa mitä? He eivät pitäneet siitä. Siksi he rakensivat sitä kulttuuria itselleen suojaksi.

Tämä huomio muuttaa skaalan hyvin erilaiseksi. Tällöin maailma näyttää hyvin Lovecraftmaiselta. Hänen kauhumaailmassaan ihmiselämä ja tieteen hahmottamat luonnonlait ovat vain marginaalinen sirpale. Sen ulkopuolella on ihmisjärjelle käsittämätöntä omalakisuutta joka näyttäytyy ihmisille kaaoksena. Tarkalleen ottaen kaaoksena josta ilmestyy esimerkiksi Cthulhun kaltaisia olentoja jotka tulevat ja syövät ihmiset kunhan vain "tähtien asento on oikea" (eikä meille lukijoille tietysti kerrota että mikä on se asento tai koska tämä tulee). Tässä maailmassa kulttuuri on suojakuori ; Ihminen tarvitsee irrationaalisuutta irrationaalisessa maailmassa. Ei siksi että se toimii vaan siksi että sen kanssa on kivempaa. Pääasia on totuuden ja kauneuden tai omaperäisyyden sijasta se, että on kivaa eikä pelota.

Tämä maailma näyttäytyy siis jossain määrin perustellulta. Ei totuusarvon vaan ihmisen elämänmukavuuden kannalta. Tämä on hedonismia - joka näkyykin uskontoon uskomisen kannattamisena, eli niiden uskonnollisten argumenttien määrässä jossa Blaise Pascalin tapaan ei todisteta että Jumala on todennäköinen, vaan vedotaan siihen että uskomisesta olisi positiivisia vaikutuksia, että se olisi "hyvä diili" riippumatta siitä että sen totuudellisuus ei ole kovinkaan todennäköinen. Ja tämä hedonismi yhdistääkin monia kulttuurin, uskonnon ja viihteen elementtejä. En malta olla hakematta osasia Rauno Räsäsen lauselmista(mukavasti hampsien ja valikoiden ja omaa väliin tunkien). Esimerkiksi uskonnollisen toiveajattelun ja taikauskon taustalla on aina totuusväitteitä mutta "Totuuspuheen ytimestä löytyy siis perimmäinen järjenvastaisuus kuin musta aukko, jonne kaikki teoriamme katoavat." Ja kun näillä taikauskoilla ei ole aksiomaattista luonnontieteellistä kaavamallia jota seurataan, eikä näitä oikein voida tarkistaakaan mitenkään jää jäljelle oikeastaan uskonvaraisuus ja luottamus siihen että oma uskonnon ja näkökulmanvalinta toimii, vaikka pohjimmiltaan "Ihan sama siis vaikka heittäisi lanttia. Ja tästä sattumasta/kohtalosta sitten tehdään joku laki [miten olisi moraaliprobabilismi (esim. mutatis mutandis Pascal) tai moraalinen onni (Bernard Williams)]?"

Otsikko kääntyy jotakuinkin muotoon "Kannan kaiken omani itsessäni". Se muistuttaa että sen ulkopuolella voi olla jotain muuta ja erilaistakin.

Tilanotto ja oikeus

2012-01-24T11:18:00.017+02:00

Tilanotto on aina jonkinlaista vallankäyttöä. Vallankäyttöön taas liittyy arvoja ja arvostuksia. Monesti tämänlaisia asioita ei mietitä, ja tällöin reflektoimattomuus voi tuntua samalta kuin se, että asia on pieni ja merkityksetön. Kuitenkin monesti näihin pikkuasioihin puuttuminen muuttaa reagointia voimakkaasti. Tällöin paljastuu että asian takana onkin kovastikin arvoja ja merkityksiä. Loukkaantuminen näyttää että tämä pikkuasia pitää takanaan joko konkreettisia tai symbolisia arvoja, ja niihin puuttuminen nähdään jopa ikonoklasmina. ~ "Kaikki rakastavat Raymondia" -televisiosarjassa onkin jakso jossa Debran loukkaantuminen Rayn äidille näytetään siinä valossa että hän pakosti välittää tämän mielipiteistä. Erimielisyys näyttää Rayn äidille samalta kuin tunteiden ohittaminen. Mutta Ray muistuttaa siitä että loukkaantuminen on merkki välittämisestä. "It is how you test feelings." Ikonoklasmi joka aikaansaa reaktioita on siksi todiste merkityksestä.

Karkeasti ottaen tässä on kaksi yleisesti hyväksyttävissä olevaa tilannetta jotka ovat keskenään hyvin erilaisia;
1: Esimerkiksi kadulla käveleminen on tilanotto, joka on vapautta johonkin. Tätä ei tietysti tule miettineeksi kun käy ulkona vaikkapa kaupassa. Mutta siinä vaiheessa jos tätä vapaata kulkemista aletaan rajoittamaan tai estämään, huomataan helposti että takana on kovastikin arvoja ja arvostuksia. Vapaus ja muut arvot viittaavat siihen että tilanhallinta nähdään oikeudeksi. Loukkaantuminen on tässä tilanteessa oikea asia tehdä - ja kenties jopa jollain korkeammalla eettisellä tasolla velvollisuus.
2: Yleensä tilanhallintaa ohjaavat erilaiset lait, jotka ovat rajoitteita ja usein vapautta jostakin. Esimerkiksi liikennettä ohjaavat liikennesäännöt ovat rajoite vallankäyttöoikeuteen ja autoilijoiden tilankäytölle. Tällä rajoitetaan oikeutta ajaa toisten päälle, tietynlaista tilankäyttöä tämäkin. Toinen rajoite voi olla vaikkapa kotirauha, joka rajoittaa monien ihmisten tilankäyttöä radikaalistikin. Näihin puuttumisessa on mukana sekä henkilökohtaista arvostusta joka ilmenee tunteina - ja esimerkiksi keskisormen näyttämisenä liikenteessä muille autoille. Ja jopa juridisesti ilmenevinä sakko tai jopa vankeusrangaistuksina. Näiden rajoitteiden hyväksyminen on vallitsevien hyvien tapojen noudattamista ja lainkuuliaisuutta. Niiden tallaaja nähdään yhteisen keskustelun ja sopimisen ylikävelijöinä jotka vain ottavat itselleen oikeutuksen.

Harmaa alue.

Kuitenkin monesti lakien lisäksi on olemassa epämääräisempi kirjoittamattomien lakien taso. (Yleisesti ottaen tämä taso on autistisille ihmisille juuri se ongelmallinen alue, joka kattaa vain miltei kaiken käytännön toimenpiteet asiallisesta kaupankäymisrituaalista lähtien.) Näiden kohdalla lain kirjaimestakin voidaan joustaa, kunhan lain henkeä ei rikota.

Tämä taso on monille itsepuolustuslajien harjoittajille tuttu aihepiiri : Aika moni harjoittelee myös salin ulkopuolella, esimerkiksi toisen itsepuolustuslajin harjoittajan kanssa. Se onkin (monista lajien harrastajista) mielenkiintoista ja hauskaa puuhaa. Teknisesti ottaen tämä on kuitenkin vaikea ala johon suhtautuminen ei ole yksiselitteisesti kummankaan ylläolevan kautta tapahtuvaa. Tämä vaatii yleensä jonkinlaista "hanskaamista". Ihmiset suhtautuvat yleisesti ottaen kohtuullisen suopeasti harjoitteluun joka noudattaa kohteliaisuuden lakeja. Liian aggressiivinen tai liian lähellä väkijoukkoja tapahtuva (ihmisiä toimintaan osallistuttava) sparraaminen johtaa taatusti ongelmiin ihmisten ja mahdollisesti lainkin kanssa. Sen sijaan jos harjoittelu on selvästi epäaggressiivista, rauhallista ja muita ihmisiä osallistuttamatonta, siihen suhtaudutaan varsin positiivisesti. Silloin normaali reaktio voi olla ohikävelystä katsomiseen ja valokuvaamiseen asti.

Tämänlaisissa kirjoittamattomissa säännöissä on yleensä hyvä tiedostaa että sitä liikkuu hieman soveliaisuuden harmaalla alueella. Tällöin on tiedostettava se, että toiminta on joitakuita mahdollisesti loukkaavaa. Tällöin moite, jopa pikkumaisuus ja turhanpäiväiseltä tuntuva nillittäminen muuttuu joksikin joka on otettava melkoisen vakavasti. Harmaalla alueella liikkuvan tulisi muistaa herrasmiessopimussäännöt, joissa kunnioitus ansaitaan. Jos on harmaalla alueella, toimii hieman epäkunnioittavasti ja tämä oikeutus vaatii sosiaalisessa ympäristössä jonkinlaista asian huomioimista, kompensaatiota. Muissa asioissa entistäkin kohteliaampana olemista. Tätä kunnioitusta voi olla esimerkiksi miekkakoulumme mainoksiin tehdyt promootiokuvaukset Suomenlinnassa ; Asiaan pyydettiin ja haettiin virallista kaavaa kautta erityisluvat ja silti tilaa käytettiin varovaisesti ja turisteja ja muita ohikulkijoita kunnioittavasti. Ja esimerkiksi kysyjille kerrottiin mitä ollaan tekemässä.

Aina näin ei tietysti voi tehdä ja silloin on tehtävä jonkinlaisia rajoitteita ja "diilejä". Tämä vaatii usein ylenmääräiseltäkin tuntuvaa herkkyyttä reagoida asioihin. Esimerkkinä olkoot se, miten lopetin veitsenheiton harrastuksen kokonaan siksi että yksi vanhempi tuli juttelemaan ja kertoi että hänen lapsensa saa vaikutteita joita hän ei arvosta. Naapuruston reaktiot olivat olleet noin yleisesti kiinnostuneen positiivisia asiaan, olin miettinyt toiminnan turvallisuusasioita kovasti ja järjestänyt tilan niin että vahingoille ei oikein ole tilaa. Ja etenkin lapset noin yleisesti ottaen pitivät sen seuraamisesta. Mutta koska toimin "lain sijaan muiden hyväntahtoisuutta vaativalla harmaalla alueella" koko hommani käytännössä loppui. (Sisätiloissa ei ole käytännössä riittävästi tilaa - mikä oli se ainut syy treenata ulkona in first place.)

Symbolit tilankäyttönä

Useampi vuosi sitten väsäämäni kirjoitus, joka liittyi silloin ajankohtaiseen krusifiksien poisottoon luokkahuoneista on hyvä esimerkki siitä miten erilaiset hyvinkin symboliset asiat ovat tilankäyttöä.
1: Krusifiksin poistaminen nosti aikaan kinastelua, joka kertoo siitä että kristityt loukkaantuivat. Tämä taas on testi siitä, että se ei ole vain merkityksetön seinäkoriste ja pikkujuttu. Se on uskovaisille hyvin tärkeä juttu, ja keskustelu on iso asia. Tässä on kuitenkin usein vastapuolen näkemystä vähättelevä vaikutus. On hyvä huomata että reilua olisi tehdä niin että (1) Jos asia on tärkeä, niin siitä on merkittävää valittaa. Silloin siitä on myös merkittävää suuttua ja puolustaa lapun paikkaa ja (2) jos asia on pikkujuttu ja merkityksetön, niin sen esillenosto on kenties pikkumaista, mutta silloin myös poisotosta metelinnostaminen on pikkumaista. (+)Kuitenkin usein tässä korostetaan symbolin hengellistä tärkeyttä, kun taas uskonnottomien näkemystä ei kunnioiteta koska "mitä väliä on jos joku uskoo typeryyksiin?" Tosiasiassa tämänlainen suhtautuminen on kuitenkin syvällistä epäreiluutta jossa ihmisiä kohdellaan ensi sijassa ideologiansa ja mielipiteensä kautta ; Se saa voimansa jos ja vain jos ateistin vakaumusta halveksitaan syvästi jo lähtökohtaisesti, eikä ajatella että hänkin saattaa arvostaa sellaisia asioita kuin maailmankuvansa totuuskäsitystä. Tämän ohittaminen saa ihmiset ajattelemaan, että ateistille lappu ei voisi olla tärkeä, mutta että se olisi uskovaisille silti hyvin tärkeä.
2: Toki maailma on muutoinkin täynnä symboleja, mutta tämä ei oikeastaan ole kovinkaan vakuuttava argumentti, koska kysymys on siitä minkälaisia symboleita ja millä ehdoilla missäkin näytetään. Maailmassa on McDonaldsinkin mainoksia - ja jopa provokatiivisempia mainoksia - kiistämättä tilaa mainospalkeissa, lehdissä ja silmissämme ja mielissämme väkisinkin ottavia symboleja nekin, mutta ei niitäkään tuoda luokkahuoneeseen. Vaikka symbolit pursuavat voidaan silti tehdä esimerkiksi mainoksettomia lehtiä, joten symbolien karsinta on selvästi mahdollista - ja tämä poissaolo/tyhjyys voidaan nähdä jopa positiivisena asiana. Luokkahuoneen seinä voi olla myös tyhjä.
3: Joku voisi ajatella että symboli on jotain joka ei vaadi yksimielisyyttä. Eli vaikka risti on seinällä, sen kanssa ei tarvitse olla samaa mieltä. Kuitenkin tämänlainen tilankäyttö pitää sisällään aina viestejä. Ja olen varma että ne jotka puolustivat krusifiksejä koulun seinällä tällä perustein eivät varmasti olisi hyväksyneet sitä että seinälle laitettaisiin esimerkiksi Jeesus jossa olisi pystyssä puukkoja tai jokin muu vastaava kristillistä symbolia vähentävä viesti. Senkään kanssa ei tarvitsisi olla samaa mieltä, ja se voitaisiin selittää ajatuksienherättäjänä joka nostaa uskovaiset tietoiseksi arvostuksestaan - ja vaikkapa viittaamalla Eckhartin näkemyksiin jumalanpilkan roolista ihmisen mielivallan ja rajoittuneisuuden näyttäjänä ja tätä kautta ensisijassa Jumalaa korottavana voimana on temppu jota käyttämällä tämäkin saataisiin seliteltyä "teologisesti hyväksyttäväksi". Sosiaalisesti se ei kuitenkaan olisi soveliasta, josta merkkinä on loukkaantuminen joka on näyttö siitä että asia ei ole mikään pikkuasia, ja joksi sen lausuminen on mielipiteen väheksyntää ja halveksuntalähtökohta. Tätä kautta kysymys palaakin taas loukkaantumiskysymyksiin, jolloin kysymys on jälleen siinä että miksi uskovaisten tunteista pitää välittää, ja heitä loukkaavia symboleja pitää välttää kun taas esimerkiksi uskonnottomien loukkaantumista ei pidä ottaa minään muuna kuin heidän pikkumaisuutenaan.

Tämä ei itse asiassa ole vielä kovinkaan paljoa. Joku voisi nähdä että tässä ajan varsin tiukkaa symbolienriisunnan asiaa. Korostan kuitenkin sitä että ideologioiden sosiaalinen luonne pakottaa niille jonkinlaisen tilanoton. Ideologian olemassaolo vaatii jotain äänenpäästöä ja olenkin sitä mieltä että ideologioista saa kuulua ääntä. (Joka tarkoittaa käytännössä jonkun ärsyyntymistä ja loukkaantumista.) En siksi ole huolestunut esimerkiksi siitä että maailmassa on näyttäviä ja komeita ja isoja kirkkorakennuksia vaikka ne ovatkin vallanilmaus ja tilanotto. - Päin vastoin, pidän kirkkorakennuksista juuri siksi että niiden sisällä tapahtuva toiminta ei ole osallistuttavaa ; Jos haluat ottaa osaa systeemiin, menet paikkaan josta saat poistua koska tahansa. Tilanhallintaa ei siis rajoiteta oleellisesti ja voin kuvitella että ilman kirkon kaltaisia tiloja toiminta olisi varmasti järjestetty osallistuttavammin.

Olenkin mielestäni lähinnä näyttänyt sitä, että uskonnollisten symbolien käyttäminen on toimintana ns. harmaalla alueella. Kun olin MTT:llä koesikalassa töissä, työpaikassa oli vanhempia naishenkilöitä joilla oli kristillinen vakaumus. Siksi työpaikassa oli muutamassa paikassa uskonnollisia juttuja, kuten esimerkiksi rukous. En pitänyt tätä ongelmana, en vaatinut niiden poistamista tai vastaavaa. Ihmiset kun työpaikalla yleisesti ottaen joustivat muutoin. Tämä yleinen herrasmiesmäisyys oikeutti tämän harmaalla alueella tapahtuvan teon. Sen sijaan jos he olisivat esimerkiksi puuttuneet tilankäyttööni ja esimerkiksi valittaneet siitä että tylsyyspäissäni kierin nurmikolla taijutsua, olisin saattanut olla paljonkin tiukempi. On ymmärrettävä että herrasmiesmäisyys ja joustavuus liittyvät tässä yhteen. Jos rajoitetaan, niin annetaan lupa olla joustamattomampi jossain muualla.

Tyhmyyskilpailu, jossa liian aktiiviset yritykset eivät jää rankaisematta.

Tätä kautta onkin hyvä huomata, että herrasmiesmäisyys ja joustavuus ilmenee usein ikonoklastitapauksissa. On katsottava tekoa ja sen seurauksia ja mietittävä onko tilanne samanarvoinen vai onko ylilyönnistä. Eräässä mielessä näissä tilanteissa kysymys on usein eräänlaisesta "tyhmyyskilpailusta". Esimerkiksi Cookin ehtoollisleipätempaus, jossa hän otti katolisesta kirkosta ehtoollisleivän näyttääkseen sitä ystävälleen oli ajattelematon tempaus. Se taatusti loukkasi katolisia, joille ehtoollisleipä on konkreettisen-maagisesti Jeesuksen lihaa. Tästä huolimatta on selvää että loukkaantumisen kanssa reagoiminen oli ylilyönti ; Tämänlaisen tempun vuoksi yliopistosta erottaminen olisi ns "liikaa" (lain mukaan tämä olikin näin mutta on hyvä huomata että tätä yritettiin eli kompensaatio tätä kautta oli intentioissa) ja ainakaan tämänlaisesta ei saa uhkailla tai kohdella väkivaltaisesti. Oikea reagointi olisi todennäköisesti ollut enemmän varoittelu ja vakavasävyinen keskusteleva nuhtelu, ainakin aluksi. Jos tilanne olisi jäänyt tähän, Cook olisi hävinnyt "tyhmyyskilpailun" ja temppu olisi jäänyt epäkunnioittavuutta ja ajattelemattomuutta demonstroivaksi aktioksi. Kuitenkin nyt kun reagointi oli selvästi ylilyönti, voidaankin sanoa että Cookin tempaus muuttui oikeutetuksi. Reaktioiden jyrkkyys näyttää että maassa on fanaattisuutta joka selvästi yrittää ohittaa yhteiset sovitut pelisäännöt, eli lainsäädännön, ilman että se tästä huolimatta noudattaa herrasmiessääntöjä.

Tuoreempi ylilyöntitapaus esitettiin eilen Juha Leinivaaran blogissa. Hän kuvasi sitä että hengelliseksi tulkittaa rukous otettiin koulun seinältä pois sen takia että USA:n perustuslaki kieltää sellaisen. Lappu oli ollut seinällä 50 vuotta. Poistaminen nosti yllättävään kansanvihaan jossa oli yhteiskunnallisesti omituisia ilmenemiä "Freedom From Religion Foundation lähetti onnittelukukkia Jessicalle. Se ei kuitenkaan ollut niin helppoa kuin voisi luulla. Sen piti olla tavallinen tilaus ja kukkien toimitus. Mutta kukkakauppias ei suostunut toimittamaan kukkia Jessicalle. Eikä toinenkaan kauppias. Eikä kolmaskaan. Eikä neljäskään. Syyt vaihtelivat. Yksi ilmoitti, että liike pelkäsi kukkalähetin turvallisuuden puolesta. Toinen ei halunnut osallistua mediakohuun. Kolmas kertoi suoraan, ettei vain halua ottaa tilausta vastaan. FRFF joutui turvautumaan osavaltion ulkopuoliseen kukkakauppaan, jotta Jessica saisi onnittelukimppunsa." Suomen oloihin katsoen lapun poistamisvaatimus on tietysti pikkumaista, koska me olemme sopineen lainsäädäntömme tässä kohden eri tavalla. Olemme tottuneet siihen että tämä on OK. USA:ssa perustuslaki on kuitenkin vahvasti erilainen ja kulttuuripiiri ja sen pelisäännöt ovat totaalisesti erilaisia. Tämä on otettava huomioon ; Herrasmiessopimukset eivät ole yleiskultturillisia, esimerkiksi Korsossa minulla oli miekkailun harjoitteluun erilaiset käytänteet kuin Keravalla vaikka molemmissa minulla on sopimuskäytänne. (Korsossa harjoittelu tapahtui enemmän syrjässä ja vähemmän tiellä mutta toisaalta sain käyttää terästä kun nykyään joudun olemaan keskeisemmin ja käytän puuta.) Kulttuurin ja esimerkiksi lainsäädännön mukana muuttuu paljon, joskus kenties jopa kaikki.

Siltikin ilman esimerkiksi kukkakauppiasskandaalia tilanne olisi ollut ainakin minun silmissäni se, että lappu oli lähinnä "harmaalla alueella". Sen poistaminen on siksi tehtävä "nillityksestä huolimatta", mutta tämä ei tietysti lopeta sitä tosiseikkaa että valittaja on pikkumainen. Tällöin lappu olisi poistunut ja jäänyt vain esimerkiksi ateistien pikkumaisuudesta. Kuitenkin se, että asialla oli näinkin suuri vaikutus teki siitä oikeutuksen. Sillä nyt lapusta valittaminen oli vain pikkumaisuutta ja ärsyttävä mielipide, jonka esittämisestä seurasi valtavia ylilyöntejä. Tyhmyyskilpailun hävisikin nyt hengellisiä arvojaan "muka turhan pikkuasian ja lapun" nimissä puolustavat. Nyt ikonoklasmi on pienempi tyhmyys ja sen tekeminen on kantaaottava muutosvoima joka kenties muuttaa tilannetta niin että vastaisuudessa ylilyöntejä tapahtuu vähemmän.

Harmaan alueen olemassaolo on tietysti hankalaa määritellä mutta ainakin sen verran voidaan sanoa että lain rikkominen on aina vähintään harmaata joskus jopa mustaa aluetta, perustuslain vielä vahvemmin tummilla vesillä kulkemista; Kulkeminen tulee silloin perustella, perustuslain kohdalla erityisen hyvin. Tämä auttaa painottamaan sitä mikä on ylilyönti ja mikä ei. Lainkuuliaisuus vaatii löyhempää perustelua kuin lain rikkminen, koska laki on jo jollain tavalla reflektoitu säädös ja tähän reflektioon viittaamalla voidaan osa keskusteluvastuusta ikään kuin delegoida. ; Lakia voidaan siis jopa rikkoa mutta se vaatii vahvan perustelun. Tässä vaikeita kysymyksiä ovat esimerkiksi sikatiloille tehtävät sinänsä laittomat vakoiluiskut, niiden tekijät eivät ole unohtaneet perusteluvastuuta ja heillä on oikeutusyrityksiä teoilleen, siitä ovatko nämä riittäviä ollaan sitten montaa mieltä. Niiden voidaan melko turvallisesti sanoa kulkevan harmaalla alueella.

Harmaalla alueella kulkevien tiukkapipoinen oman tien kulkeminen johtaa usein kasvaneisiin rajoitteisiin. Tällöin tästä harmaasta alueesta tulee usein musta alue. Tätä kutsutaan esimerkiksi lainsäädännön tai etiketin kehittymiseksi. Joustamaton pikkumaisuus ikään kuin pakottaa vastapikkumaisuuteen, kun herrasmiesmäinen kohteliaisuus ja joustavuus eivät ole enää välinepakassa. Lopputulos voi näyttää jopa rituaalinomaiselta ja mielivaltaiselta (kuten etikettisäännöt).

Kun kulttuuripiirin yhteiset pelisäännöt ohitetaan perustuslakia myöten, ja vaatimukset noudattaa perustuslakia nostaa noin voimakkaita vihantunteita, on selvää että herrasmiesmäisen keskusteleva näkökulmaa ei käytännössä ole. Koko vihastumisella ja uskonnollisilla tunteilla oikeutettu perustuslakitasoisen juridiikan ohittaminen osoittaa että Pyhyydellä yritetään oikeuttaa totaalisesti ns. omalakisuus. Hyvä käytäntö ja periaate on se, jonka Pyhän itselleen omivat sen sanovat. Tämä on yksisuuntaista eikä mitään diplomatiaa, keskustelua, ymmärtämistä tai muutakaan vastaavaa. ~ Onkin aidosti aivan turhaa puhua kauniita sanoja jostain keskustelusta tai ymmärtämisestä tai yleisinhimillisestä muiden kulttuurien kanssa kommunikaatiosta ja yhteistyöstä ja suvaitsemisesta, jos näitä ihanteita ei selvästi todellakaan noudateta muuta kuin silloin kun ne omaan agendaan sopii, ja muulloin vallalla on koko keskustelun halventava ja vähentävä henki. Jos vastapuolen tunteet ohitetaan "kiistämällä niiden arvo ja oikeutus" ei ole selvästi kahta puolta jolle annetaan oikeus ilmentää itseään. Ja jos tämä vielä ilmenee siten että yhdessä sovitut pelisäännöt (kuten laki) ohitetaan omavaltaisesti ja näiden noudattamisvaatimuksesta loukkaannutaan syvästi. Lain leimaaminen esimerkiksi vain ihmimillisten tunteiden ilmenemiseksi kertoo siitä että yhteiskunnallista arvokeskustelua ja sitä kautta rakentuneita käytänteitä ei kunnioiteta ollenkaan. Onkin selvää että tässä asenteina onkin se, että "ymmärtäminen" tarkoittaa sitä että tietää että asia on tärkeä uskovaisille ja sitten noudattaa tätä uskovaisten tahtoa pelkästään näiden tunteiden vuoksi.

Arvojohtajapresidentti? Toivon mukaan EI!

2012-01-24T01:40:00.010+02:00

Nyt pyörivissä vaaleissa on usein mainittu ääneen presidentin kuvaukseksi termi arvojohtajuus. En ole, kuten jotkut ehkä ovat huomanneetkin, pidä tästä termistä ja sen käytöstä noin suunnilleen ollenkaan. Sanalla on hieno vihvade, mutta se ei usealle näytä merkitsevän oikeastaan mitään. Tämä termi on ollut mielessäni myös lähellä keskustelun ja riitelyn tematiikkaa ; Itse asiassa tämä minun pieni blogipoloiseni on viime päivinä ollut nimenomaan keskustelemisen määrittelyä, esimerkiksi koulujen uskontokeskustelu on ollut aihe jonka kautta olen lähestynyt poliittista keskustelukenttää.

Moni on varmaan hieman pettynyt kun en kannata sellaista mukavaa ja eettisenkuuloiseksi nimettyä määritelmää arvojohtaminen. Sen vastustaminen kun tuntuu helposti samalta kuin vastustaisi koko etiikkaa, moraalia ja arvoja. Eli jos ei ole arvojen puolesta niin on arvoja vastaan. Kuitenkin taustalla oleva ilmiö on mutkikkaampi ; Olenhan moittinut uskontokeskustelukenttääkin nimenomaan siitä että se on määritelty ja pedattu sellaiseksi että se ei ole keskustelukenttä vaan epäkeskustelukenttä. Määritelmän nimi on väärien mielikuvien saamisen vuoksi vain vaihdettava niin että se on osuvaa sisällön kanssa. (Missä näkökulmassa määritelmän sisältö rakennetaan yhteiskunnan konnotaatioiden eikä vapaan mielivaltaisesti vain nimeämällä mikä tahansa merkkijono termin nimeksi ja määrittelemällä mitä sen takana on.) Syynä on se, että uskontokeskustelussa hengellinen puoli yrittää itse asiassa olla nimenomaan arvojohtamista.

Tästä aiheesta Hakamäki kirjoitti tekstin "Arvojohtajuus on vaarallista". Hän kirjoittaa siinä paljon sellaista jota en ole oikein osannut ilmituoda. En tiedä missä määrin tämä määritelmä vastaa virallisia arvojohtamisen sisältöjä tai miten ihmiset kokevat sen. Koska tottapuhuen kyseinen termi näyttää varsin tyhjältä, epäkoherentilta PR -kieleltä jossa paketti ostetaan koska kuori näyttää kivalta mutta sisällöstä ei sitten oikein olekaan mitään tietoa. Paitsi se, että sen täytyy olla hyvä asia kun se nimikin on niin positiivisilla sanoilla varattu. Se kuitenkin joka tapauksessa käsittelee juuri niitä syitä minkä vuoksi itse en ole pitänyt arvojohtamisesta, eli missä määrittein olen ollut kyseistä ilmiötä vastaan.

Hankamäki nostaa esille sen, että arvoja, kuten hyvyys ja kauneus on sinällään vaikeaa liittää johtamisen perusteiksi, vaan ne ovat enemmänkin lähtökohtia. Hän korostaakin sitä että arvojohtaminen olisi teknisesti määriteltävä uudestaan. Näistä Hankamäki sanoo seuraavasti "Arvoista erillään ovat arvoarvostelmat eli arvostukset, jotka ovat henkilökohtaisia. Ne lausutaan usein väitteiden muodossa, kuten "Auringonpaiste on kaunista" tai "Viinimarjamehu on hyvää". Niinpä myös arvojohtaminen on tosiasiassa arvostusjohtamista. Sen keskiössä eivät ole yleiset arvot vaan subjektiiviset arvostukset, jotka ovat täysin mielipiteidenvaraisia. Tästä puolestaan johtuu, että niin sanottu "arvojohtaminen" (tosiasiassa arvostusjohtaminen) on erittäin ideologista. Mikäli arvostuksia sanotaan arvoiksi ja niillä pyritään määräämään muiden ihmisten käyttäytymistä, arvojohtaminen on suorastaan vaarallista, koska arvot sekoitetaan silloin arvostuksiin, joiden kautta käytetään valtaa. Tosiasiassa arvojohtajana toimiminen onkin poliittisena mielipide-Führerinä toimimista. Tuloksena on komentelua, painostusta ja elämäntapojen tarkkailua."

Olen Hankamäen linjoilla ja näen että arvojohtajuuspainotus presidentillä on symbolina ja väitteenä jotain joka institutionalisoi jotain joka on äärimmäisen yksityistä. En siis kannata suoranaista sensuuria tai sananvapauden rajoituksia presidentillekään sellaisenaan. Kysymys on enemmän siitä että yksilöiden arvolauselmien rakenne ohjataan presidenttisymbolin taakse ja tälle annetaan valtaa jolla sitten harjoitetaan kontrollia arvomaailmoissa. Näen että rajoitteisiin on joskus tarvetta, ja silloin julkisen tahon, kuten presidentin tai virallisen koulujärjestelmän symbolit ovat ensimmäisenä rajoitettavien listalla. Sillä tuollaisissa paikoissa ne edustavat ideologista valtaa ~ Näytteilläolo on valtakannanotto itsessään, tilanhallinnan merkki.

Siinä missä moni näkee arvojohtamisen jonain joka nousee ruohonjuuritasolta näyttämään kaapin paikkaa, näen että arvojohtajuus yrittää nimenomaan nostaa moninaiselta ja ideologiselta tasolta kokonaisuuden tasolla varsin epäkoherentista ihmismassasta yläpuolelleen ideologista valtaa. Arvojohtaminen muuttuu tällöin joksikin tiivistyy symboleihin ; Suvivirren lauluun kevätjuhlassa (uskonnon valta), ritarilippujen (poliittis-sodankäynnillinen valta), natsien hakaristimerkkeihin (poliittis-tuhomielinen valta) ja vastaavankaltaisiin ulkoisiin merkkeihin. Moni pitää näiden ilmilausumista mielipiteenä. Eräässä mielessä ne ovat siitä kuitenkin etääntyneet, etenkin jos niihin liittyy osalistuttamista, eli jos niiden lausuminen on muukin kuin oman spontaanin mielen ilmaus, vaan rituaali joka katsotaan tehtäväksi olipa mitä mieltä tahansa. ~ Niiden kohdalla on siis tavallaan irrelevanttia - jopa sisäisesti ristiriitaista - viitaata sananvapauteen ja mielipiteenvapauteen kun normit päin vastoin kertovat että tässä symbolia esiinnostavassa rituaalissa tulee sanoa tiettyjä asioita olipa itse sitten mitä mieltä tahansa.

Siksipä näenkin, että presidentin tehtävä on olla ensisijaisesti jotain muuta kuin olla arvojohtaja. Toki aina kun tehdään päätöksiä jotka muuttavat maailmaa, ne sisältävät myös relaation asioiden välille. Ja ihmiset tulkitsevat tämän etiikan perspektiivistä ja näkevät sen tämän arvojen valinnan jälkeen hyvänä tai huonona asiana. Etiikka on aina mukana päätöksenteossa. Kuitenkin arvovalintojen rajoittaminen itsetarkoituksellisesti, arvojohtaminen, on jotain jota politiikassa pitäisi tehdä mahdollisimman vähän. Ei siksi että etiikka olisi turhaa, vaan sen takia että olen vahvasti sitä mieltä etiikka kuuluu mahdollisimman rikkaasti ihmisyksilöille, ei ideologioille tai edes valtiolle.

Näen presidentinvalinnan tärkeänä tehtävänä esimerkiksi ulkopoliittisena keulakuvana toimimisen. Näen presidentin jonain jota on vaikeaa nähdä tulosjohtamisen tai arvojohtamisen välineenä. Näkisin että tässä mielessä nämä presidentinvaalit eivät kuitenkaan antaneet minulle oikein mitään. Yleensä olen ollut kiinnostunut demokratiasta ja pitänyt äänestyksen tuomaa vaikutusasiaa jonain jota kannattaa tehdä ihan periaatteen vuoksi - jos ei äänestä, ei saa valittaa lopputuloksesta.

Näiden presidentinvaalien kohdalla tilanne oli kuitenkin se, että jokainen ehdokas oli omalla tavallaan riittävän hyvä presidentiksi, mutta yksikään heistä ei pahemmin herättänyt minussa tunteita. Moni tutuistani tuntuvat olevan hyvin innoissaan Haavistosta. Hän on varmaan asiantunteva ja hyvä diplomatiassa, mutta samalla heräsi mietteitä siitä onko homoseksuaalisuus diplomaattinen piirre islamilaisissa maissa. Ja samalla heräsi mietteitä siitäkin kuinka moni äänestää seksuaalista suuntautumista ihmisen sijaan - ajatus ei ole niin omituinen, sillä tiedän monen naisen ainakin ääneen kompanneet ihmisiä siihen että äänestäisivät Halosta ensisijassa siksi että hän on nainen. (Sitä miten tämä on oikeasti vaikuttanut äänestyksiin en sitten tiedä.) Itselleni Haavisto jäi ehdokkaista eniten auki, mysteeriksi. Hän ei selvästi edusta puoluettaan vaan itseään, ja itse näyttää olevan kovasti poliittisesti korrekti. Tämä ei ole huono asia, mutta se ei oikein saanut minua innostumaan. (En painanut kakkoseen.)

Tai oikeastaan oli yksi ehdokas joka herätti minussa tunteita. Hänen nimensä on Paavo Väyrynen. Nämä tunteet olivat sellaisia mitä saan kun katson aamulla peiliin. Hänen heikkoutensa ja vahvuutensa - jotka ovat hänen kohdallaan sama asia - ovat juuri sillä tavalla valikoituneita, että hänen äänestämisensä olisikin ollut vähän kuin itseään äänestäisi. Toisaalta minulla oli mukana vahva motiivi joka olisi hyödyttänyt Suomen kansaa ja omaa puoluettani - olen korpikepulainen korkkiruuvijuntti - mahdollisesti enemmän kuin minkään muun ehdokkaan valitseminen. Sillä presidenttinä Väyrynen olisi ollut poissa puolueen toiminnasta. En siis olisi äänestänyt häntä siksi että halusin hänet virkaan vaan siksi että saisin hänet toisesta pois. Lisäksi Väyrynen oli ainut joka luterilaisen kirkon "arvoillassa" (koska kirkkohan omii termin arvoista ja arvojohtamisesta itselleen) osasi ottaa huomioon sen, että uskonnon sekoittaminen politiikkaan on monimutkaista. Uskoisin että hän viittasi tässä juuri siihen että niinkin viaton pieni asia kuin Jumalan Siunausta puheenlopuksi voi olla oikeasti symbolina jotain joka ei ole ilmiselvästi hyvä ja että on kenties diplomaattisempaa jopa valita sen puute kuin osallistuttaminen. Väyrynen osasi siis ainakin tässä yhdessä asiassa tunnistaa sen, että arvojohtamisen nimellä kulkeva asenne presidentiltä on sellaisenaan nimenomaan paha asia.

Kun sitten tuli vaalipäivä, sain pienen oksennustaudin. Siinä sitten harkitsin että ihanko oikeasti olen menossa vaaliuurnille äänestämään henkilöä jonka luonteenpiirteistä en pidä vain siksi että en halua että hän on puolueen toiminnassa. Vai halailenko ämpäriä - ja Assassins Creedin peliohjainta - kotona. Jätin äänestämättä. Jos minulla olisi ollut yksikin ehdokas joka olisi oikeasti herättänyt minussa tunteen että juuri tämä jotenkin muita ehdokkaita olennaisesti innostavampi, olisin kenties saattanut ohjata yökkivän itseni vanerikopille. Nyt en päätynyt äänestämään miestä virasta.

Tämän päivän viittauksen mukaan päättelen olevani epäpoliittinen idiootti, mutta toisaalta en välitä koska sama paikka kertoo että "Presidentin valinta on kuitenkin parilla tavalla merkittävä: se on arvokannanotto ja mediavoitto." Hänkin näkee presidentinvaalissa arvojohtajuuden ja mediakontrollin jollain tavalla arvokkaan asiana. Nyt heitänkin loppuun ilkeän provokaation ; Jätin siis äänestämättä. Valitan silti. (Tein tämä lieventävien asianhaarojen vallitessa mutta tietoisesti.) Onko tämän valittamisen kieltäminen demokraatian vastaista sensuuria, jossa äänestys on ensisijassa oikeus ja ilo ja vain sekundaarisesti velvollisuus? Vai onko valittaminen oikeus joka aidosti syntyy palkkiona äänestämisen velvollisuudesta demokraattisessa ajattelussa? Näihin en osaa sanoa vastausta, mutta näen tälläisenkin kannanottamisen jonain jossa poliittisen käyttäytymisen normi nostetaan johonkin asemaan jonka kautta sitten sovelletaan arvojohtamista. Siksi heilutan hilpeästi keskisormea jokaiselle valittamisestani valittaville riippumatta siitä mitä mieltä he - tai minä itse - olen tästä kyseisestä asiasta.

Kirjoittaja ei ole valitettavasti immuuni arvojohtajuudelle. Hän huomaa joskus olevansa sellaiselle hyvinkin suopea ja joskus hän harjoittaa sitä itsekin. Tämä kertoo vain siitä että hänen eettinen käyttäytymisensä on homssuita ja hänellä on läpeensä turmeltunut perversi persoonallisuus noin yleensäkin. Älkää siis tehkö kuten teen vaan kuten arvojohtajana sanon!

Ymmärryksen siipien olennainen ero

2012-01-23T12:43:00.012+02:00

Päiviö Latvuksen "Ymmärryksen siivet - miksi tiede on länsimaista" perustuu näkemykseen joka on sekoitelma ideologista ja biologista ihmiskuvaa. Hän kuluttaa runsaasti aikaa siihen, että tutkii eri ideologioiden ja perinteiden kirjoitettuja sääntöjä. Tämän näkökulman taustalla on ajatus siitä että ideologiat ohjaavat voimakkaasti ihmisten käytöstä. Toisaalta hän ottaa ytimeksi sen, että miehet ja naiset ovat biologisesti ja ajattelullisesti erilaisia, jolloin ajattelu olisi myös olennaisesti biologista.
1: Tämä voi tietysti tuntua hieman erikoiselta, sillä hän näyttää rakentavan perustelut biologisille eroille viittaamalla erilaisiin filosofisiin näkemyksiin. Naisen ja miehen eron perustelu ja rakentuminen syntyy siis sekin ideologisella tasolla. Ehkä tämä on se, jolla Latvus kiertää ristiriidan sen kanssa että hän viittaa biologiseen luonteeseen mutta viittaa aina ideologiseen tasoon ja ideologioiden analyysiin.

En kykene olemaan samaa mieltä Latvuksen naisen ja miehen välisten erojen luonteesta ja laadusta. Syynä lieneekin se, että tämä kannanotto on biologia. Ja tällöin ei voida ohittaa kognitiotiedettä ja ajattelua biologisesti tarkastelevaa psykologiaa. Latvuksella taas on tunnetusti hieman antipatioita esimerkiksi evoluutiopsykologialta vivahtavaankaan aiheeseen, ja tämä lieneekin hänen pääsyynsä ohittaa nämä näkökulmat. Häntä eivät tämänlaiset "tieteet" (heittomerkit eivät minun vaan Latvuksen) jaksa kiinnostaa tai innostaa. Hän kokee nämä harhaoppiseksi, darwinismiksi ja naturalismiksi. Siksi hä sanoo niille postmodernistien tapaan "ei kuulu kiinnostuksenkohteisiini".

En koe tämänlaista asennetta oleellisena, koska jos kyseessä on naisen ja miehen erilainen ajattelu, joka on ikään kuin sukupuolelle tyypillistä, on katsantokanta teoria sukupuolten biologisesta luonteesta. Ja tämä vaatii biologista katsantokantaa. Lisäksi Latvus katsoo enemmän korrelaatioita ja tekee tästä yhteyksiä. Kuitenkin on hyvä muistaa että eroavuuksien olemassaolon "kyllä-ei" -tasoisen tarkastelun lisäksi lisäksi eroavuuksilla on myös määrä. Tämä tilastollinen aineisto jää Latvukselta puuttumaan ja tätä kautta hänen todistuksensa perustuukin argumentaation sijasta siihen että hän saa rakennettua autoritaarisia viittauksia teokseensa, joiden arvovalta ja nimekkyys ikään kuin oikeuttaisivat näkemyksen.
1: "En minä niin sanonut vaan Platon" voi Latvus mainita, mutta ei muista että Latvus valitsi Platonin ja näkökulma nojaa sen varaan onko Platon oikeassa, ei siinä oletetaanko Platon erehtymättömäksi tai auktoriteetiksi.

Toki joku voisi ajatella, että tässä minulla olisi kultainen tilaisuus ikään kuin tehostaa Latvuksen työtä, sillä minua juuri nämä alat ovat sattuneet kiinnostamaan. Kuitenkin ongelmana on se, että Latvuksen sisältö näyttää olevan kovasti ristiriidassa sen kanssa mitä nämä hänen biologisten erojensa kannalta oleelliset tieteenalat sanovat.

Esimerkiksi Simon Baron-Cohenin kirja joka on oleellinen tämän aiheen kannalta on otsikoitu sujuvasti "Olennainen ero - Totuus miehen ja naisen aivoista" . Tämä kirja painottaa biologisiin eroihin. Se myös paljastaa, että autismi on itse asiassa aivojen äärimiehistymistä. Tämä olennainen ero selittää miksi autisteja on paljon enemmän miehissä kuin naisissa. Autismi saadaankin esimerkiksi korrelaatioon sikiöaikaiseen testosteronin saamiseen. Hän nostaa esiin kaksi tärkeää piirrettä, empatoinnin ja systemoinnin. Autistit ovat hyviä systemoinnissa, he esimerkiksi miettivät ja keksivät lainomaisuuksia ilmiöiden takana, mutta ovat huonoja sosiaalisissa suhteissa.

Tiedemaailman kannalta tällä on merkitystä siten, että autistit ovat hyviä analyysissä ja synteesissä. Päiviö Latvus onkin ymmärtänyt että nämä ilmiöt ovat tieteellisen miettimisen kannalta olennaisia. Hänen peruskantansa on että induktiota ei voi opettaa - minkä Baron-Cohenkin viittaa kun viittaa että synnynnäinen autismi korreloi siihen. Mutta Latvuksen näkökulma on se, että induktio ja synteesi on naisellista ja opitaan äidiltä kun taas analyysi ja deduktio ovat miehisiä ominaisuuksia. Latvus siis korostaa psykoanalyysinmakuisesti äitisuhdetta - äiteihin painottaminen onkin tärkeää kun mietitään että valtaosa tieteen innovaatiosta on poikamiesten tuotoksia, tehty yllättävänkin nuorena. Latvus siis tavallaan pitää induktiota jonain joka on tavallaan nimenomaan opittu suhteessa äitiin ja naiseen. Psykoanalyyttinen kieli sopii tietysti Latvuksen "skeneen", aktiiviseen kristillisyyteen varsin hyvin. Sillä niissä piireissä puhutaan usein "äitihaavasta" ja "isähaavasta", joiden kautta selitetään esimerkiksi ihmisen ateistisuutta ja joiden argumentaatio on kuin psykoanalyysistä nimenvaihdoksilla lainattua. (Latvus välttää tätä kieltä, mutta kannanottosyistä minä en.)

Baron-Cohen viittaa että autismikirjon ihmisillä on varmasti ollut tärkeä rooli tieteen kehittymisessä. Tämä ei yllätä kun muistetaan, että autistisuus johtaa siihen että ihminen on valtaväestöön verrattuna enemmän asia- kuin ihmiskeskeinen, ajattelee systeemeitä, pyrkivät totuudellisuuteen ja eksaktiuteen eivätkä edes ymmärrä kaikkia poliittisesti korrekteja rajoitteita - varsinkaan silloin kun ns. kirjoittamattomat säännöt rikkovat niitä ääneenlauttuja normeja. Ja he ovat puolustamassa oikeaksi näkemäänsä asiaa.

Tällöinkin kuva on tietysti jollain tavalla äitisuhteessa ja yhteiskunnassa ; Kysymys on siitä, miten näitä ihmisiä on tuettu ja vastustettu. Jos yhteiskunta antaa autististen puuhailla, on mahdollista että he tekevät uusia tieteellisiä innovaatioita. Toki tieteellinen innovaatio syntyy ilman autistisuuttakin, mutta autistisuus antaa monesti ikään kuin hieman etumatkaa tähän asiaan. Autistien rajoittaminen on siis hieman samaa kuin heidän lahjakkuutensa haaskaaminen. On selvää että lahjakkuuden ja innostuksen rajoittaminen vaikuttaa innovaatioiden määrään. (Tähän yhtyy varmasti paatunein postmodernistikin.)

Baron-Cohenin esilletuoman maailman kannalta huomio on tärkeä. Sillä Baron-Cohen esittää myös sitä, että nyky-yhteiskunta on itse asiassa rakentunut asenteellisesti sillä tavalla että sen sisällä pärjää "ärimmäiset naisellisilla aivoilla" samalla kun "äärimmäiset miehen aivot" ovat ongelma. Kirjan kirjoittamisen takana onkin asenne, jossa erojen esiintuominen ja tieteellinen valottaminen muuttaisi kenties asiaa ja auttaisi erilaisuuden hyväksymisessä.

Autismista tulee tätä kautta suurempi rajoite elämään. Näin ollen voidaan havaita autistisuus tuottaa haasteita nimen omaan sosiaalisesti ; Autisuus korreloi sen kanssa että ihminen ei;
1: kokee harvemmin esimerkiksi uskonasioita tärkeänä henkilökohtaisesti koettuna asiana.
2: autistisuus johtaa helpommin itsenäiseen ajatteluun ja toimintaan, heidän nähdään tätä kautta olevan epäkohteliaita ja ohittavan hyvät tavat, normit ja kunnioitettavan tabun suojassa olevat vakaumukset.
3: Koska autistisuus johtaa asiakeskeisyyteen ihmiskeskeisyyden sijasta, heidät nähdään epäsosiaalisina. Tätä korostaa se, että kanssakäymistä värittää väärinymmärrykset, ja jopa halu käyttää kirjoitettua kieltä puhumisen ja vielä vähemmän kasvokkain tapahtuvan kommunikaation sijasta. Väärinymmärrykset etenkin vieraan kanssa ovat haastavia, etenkin kun autistisuus johtaa siihen että ihmisellä on arvomaailma ja näkemys jota hän puolustaa jopa jyrkästi, ottamatta keskustelukumppanin erimielisyyttä muuna kuin lähtökohtana sille että argumentteja tarvitaan enemmän. Suorapuheinen asiataso kohteliaisuuden sijasta ei ole helppo lähtökohta.
4: Epämiellyttävyyden kokemusta lisää kommunikaation omituisuus; Autistit katsovat harvoin silmiin tai tuijottavat liikaa, ja he ajoittavat puheensa vääräoppiseti niin että toiselle saattaa syntyä tunne siitä että toinen ei kuuntele. Hän ei kuitenkaan oikeasti vain ymmärrä. Lisäksi ilmehdintä voi olla joko olematonta tai liioiteltua.
5: Autistisuus johtaa vaikeuteen, kyvyttömyyteen ja haluttomuuteenkin imitoida korkeamman statuksen ihmisten mieltymyksiä. Näin esimerkiksi pukeutuminen, mielenkiinnonkohteet, elämäntavat ja muut vastaavat ovat yleensä hyvinkin epämuodikkaita. Tämä nähdään sinä että ihminen ei seuraa aikaansa tai ole kiinnostunut yhteiskunnasta jossa elää. Tätä vahvistaa se, että työn, harrastusten ja vastaavien ulkopuolella ei ole sosiaalista elämää. Sosiaalisuus on siksi kontekstoitua "sinä olet työkaveri", "sinä olet miekkailukaveri" ja muuten henkilöä voi kuvastaa jopa erakoituminen, kun yhteydenhakuun on syynä tämä tietty asia ja tehtävä.
6: Lisäksi autismiin liittyy monista todella inhottava piirre, jossa hän ei havaitse muiden tunneviestintää ja loukkaa muita. Ja voi asian ilmitullessakin ihmetellä että miten toinen voisi tästä asiasta ottaa nokkiinsa ollenkaan. Mutta toisaalta autistien tunnereaktiot ovat myös suorapuheisia ja läsnä - ja he tuovat sen esille, usein tavalla jota normi-ihminen ei oikein ymmärrä. Näin moni kokee autistin jonain joka loukkaa muita mutta jota itseään ei saa loukata.

Latvuksen esityksen kannalta on olennaista huomata, että autismi on vain ääripää. Miehet ovat "keskimäärin hieman autistisempia kuin naiset". Näin saadaan rakennettua miehen ja naisen välinen ero, joka on tieteenteon kannalta olennainen. Ja jos Latvus näkee että nyky-yhteiskunta on muuttunut sellaiseksi että tieteenteko heikkenee, hän hakee Baron-Cohenin linjoilla parannusta juuri väärästä tiestä. Hänen kristityille tyypillinen "äitihaavan" ideansa on laajennettu yhteiskunnallisen ilmiöiden tasolle. Hän hakee äitihaavojen ehkäisyn kautta suojaa tieteelle. Samalla hän haluaa "naisellistaa" yhteiskuntaa, jossa on tietysti terveet kristilliset arvot. (Hän ei korosta että uskonnon olisi oltava kristinusko, islamkin on ollut hänestä tehokas. Hän korostaa oikeaa arvomaailmaa, Latvus siis puolustaa kristillisiä perhearvoja uskonnon nimestä riippumattomasti.) Kun Latvus kiinnittää huomiota ilmiöön joka on selvästi melko tuore - kuten tieteen kehityskin - hän huomaakin ongelman eikä ratkaisua.

Voidaan jopa nähdä että osa tieteen kehityksestä voidaan nähdä osaltaan ja osittain seuraukseksi siltä että katolinen kirkko oli hyvin sosiaalinen. Harhaoppinen systemointiajattelu koki kritiikkiä ja panostus oli "naisellisessa hengellisessä". Kun tieteen vallankumous tapahtui, ei ole vaikeaa katsoa kultturiin ja huomata että autistisuus ei ollut siihen aikaan samanlainen ongelma kuin hengellisyyttä ja yhteiskunnan hierarkiaan nojaavassa uskonnollisessa katolisuuskulttuurissa korostettiin. Näin autistit pääsivät puuhaamaan ja heidän puuhasteluistaan myös syntyi kaikenlaista. (Sekä innovaatioita että okkultisista roskaakin.) Nyttemmin tämänlaista ajattelua rajoitetaan, esimerkiksi postmodernin diskurssin voidaan nähdä olevan laajimmiltaan nimenomaan hyökkäystä autistista ajattelutapaa ja elämäntapaa vastaan. Systemointi nähdään hassunhalveksittavana "munapäisenä skientisminä", joka taas nähdään pahana välineellistämisenä ja luonnon kahlintana. Ja hyväksi elämäksi nähdään vuorovaikutus ja kohtaaminen, eli korostetusti se empatointi.

Empationtia, statushierarkiaa, poliittista korrektiutta korostavasta järjestelmästä vapautuminen johti erilaisuuden sietämiseen laajemminkin - ja osana tässä oli tietysti myös se nykyinen äitisuhde. Tämä on uskottavaa kun muistetaan että tieteelisen vallankumouksen aikana Newtonkin puuhasteli tieteen, okkultismin ja alkemian parissa. Näiden kaikkien mietintä ja pohdinta oli kasvussa koska niitä ei erikseen rajoitettu. Näin ollen on uskottavaa että syy-yhteyden sijasta äitisuhteen muuttuminenkin on nähtävissä siten että molempien takana oli yhteinen korrelaatio. Äitisuhteen syy-yhteys on tässä tilanteessa hieman sama kuin selittäisi että jäätelönsyöminen aikaansaisi hukkumisia.

Tämä epäsopivuus vahvistuu, kun muistetaan että
1: Latvus kuvaa miehen ja naisen ajattelutapojen erot olennaisella tavalla vääränlaisiksi. Tieteellinen systemointi on hänellä pilkottu symbolisesti naiseusosaan ja mieheysosaan tavalla joka on enemmän sosiaalinen konstruktio kuin mikään oikeasti olemassaoleva ilmiö. Hän puhuu systemoinnin muodoista, analyysistä ja synteesistä tavalla joka ei ota huomioon että miehinen ajattelu on keskimäärin systemoivampaa ja luonteeltaan analyysin ja synteesin värittämää. Ongelmana on se, että Latvuksen selitys tieteellisen innovaation rakenteesta on sinällään uskottava ; On hyvin järkevää ja perusteltua nähdä tieteellisen innovaation syntyvän analyysin ja synteesin vuorotteluna. Ongelmana on tämän uskottavan teorian sidos sukupuoleen, joka taas on kirjan yhteiskunnallisen selittämisen kannalta oleellinen.
2: Kun naisellisen ajattelunsa puoli on itse asiassa empatoinnissa, jonka perusluonne ei taas ilmene Latvuksen analyysissä siitä miten naiset muuttavat miesten ajattelua. Tällöin sukupuolen ja äitisuhteen välillä voi olla korrelaatio, mutta Latvuksen selitys sinänsä todelle ilmiölle olisi väärä. Näin ollen uskottavaa teoriaa sille miksi näin ei ole, eikä Latvus tällöin voi osoittaa myöskään peruteltuja keinoja siihen miten asiaa saadaan muutettua.
___2.1: Toisin sanoen Latvus on joko ymmärtänyt äidin naisellisen ajattelutavan kulkeutumisen olennaisesti väärin (kenties miesaivoillaan jotka osaavat systemoida analyysillä ja synteesillä). Tai sitten hänen teoriansa on syvemmälläkin tasolla virheellinen. Hän voi tietysti puolustautua tämän jälkeen selittämällä korrelaatiot pois tai merkityksettömiksi, mutta tällöin katoaa koko pohja ajatuksesta että miehet ja naiset ajattelisivat olennaisesti eri tavalla. Ja Latvus tarvitsee tätä näkemystä rakentaakseen teoriansa tieteen kehityksestä logiikan varaan. ~ Sukupuolten olennaisten erojen olemassaolon premissin poistaminen romuttaa koko hänen kirjansa logiikan. Siksi valitsinkin mahdollisimman hyvin sukupuolten erot lähtökohdakseen ottavan tiedeteoksen, se on kritisoitavalle teorialle reiluinta.

Tästä voidaan pomppia hieman nyky-yhteiskuntaankin ja nykytilanteeseen ; Tietyssä määrin yhteiskunnassamme on tässä kohden ongelma. Ylinaisellisia aivoja ei pidetä ongelmallisena, vaan herttaisena. Poliittinen valta keskittyy ja journalistien kysymykset vaaleissakin olivat sellaisia että systemoijaa haukotuttaa. Uskon että autistinen presidentti on suurempi haaste kuin homoseksuaali presidentti, vaikka molemmat ovatkin asenteellisuutta kohtaava haaste. Autistisuus - tai oikeammin autistiset piirteet käyttäytymisessä - nähdään ihan oikeasti ensisijassa ärsyttävänä ongelmana, jonain jota harrastaa paha ja inhottava ihminen. (Myönnän olevani takkuinen persoona.) Mutta tämä yhteiskunnallinen arvostus-asema ei kuitenkaan välttämättä ole tieteenteko-ongelma, vaan sosiaalis-poliittinen arvostusongelma.

Munapääskientistien annetaan puuhastella, joten tätä ei voida vielä nähdä tuhoisana. Latvuksen haikailemat muutokset olisivat tähän asiantilaan huononnus. Uskallan sanoa että se, mitä hän kokee tekevänsä tieteellisen ajattelutavan ja asenteen tukemisena on itse asiassa sen tuhoamista. Syynä on se, että hänen keinonsa eivät ole tieteellisesti tuettuja, vaan päin vastoin ovat jotain josta tiede vihjaa niiden olevan ratkaisun sijasta ongelman pahentamista. Latvuksen hengellisiä sävyjä pitävä erittäin eiautistinen ajattelutapa pahentaa taatusti autistisesti käyttäytyvien asemaa ; Latvuksen argumenttien ostaminen itse asiassa johtaa likimain automaattisesti myös näiden ihmisten lahjakkuusalueiden hylkäämiseen ; Latvuksen teorian hyvällä tiedemiehellä on tietty asennemaailma, suhde sosiaalisuuteen. Tämä vaatimus rajaa autistit pois, joten heidät nähdään ikään kuin asenteiltaan vääristyneinä ihmisinä joista ei ole tiedettä kehittämään, vaan joiden panos tieteelle on korkeintaan normaalitieteen vaiheen mekaaniset puhdetyöt.

Kirjoittaja on autismin kirjossa. Hänellä ei kuitenkaan ole merkittäviä innovaatiota, eikä tästä kuitenkaan voida syyttää yhteiskuntaa - tai hänen kiistämättä ongelmallista äitisuhdettakaan.

Humehtuneita argumentteja

2012-01-23T10:47:00.012+02:00

"Those who are familiar with the law will immediately recognize what Dawkins is doing: he's trying to exclude evidence from consideration whenever it challenges his case. He's acting more like a lawyer who's been paid by a party to vigorously defend one particular position than someone who is dispassionately seeking truth."
(Casey Luskin, "The Magic of Reality: Richard Dawkins's Latest Attempt to Produce Young, Angry, New Atheist Clones")

Ylläolevassa sitaatissa voisi havaita ironiaa, jos vain muistaa että Casey Luskin on lakimies "Discovery Institutella", jonka tavoitteena on edistää teististä maailmanymmärrystä ja vastustaa naturalistista todellisuuskäsitystä niin että tämä saataisiin peräti pois tieteestä ja mielellään yhteiskunnastakin. Tämä on hauska, hieman häijykin, tapa rakentaa kiinnostuksen herättävä koukku joka ei ole aivan irrelevantti, mutta joka kuitekin enemmänkin johtaa varsinaiseen asiaan.

Luskin nimittäin viittaa tässä myös johonkin on kuitenkin jotain joka on pienen filosofisen analyysin paikka. "Dawkins then feeds kids shaky logic about why they should never believe in miracles. Taking the tired old Humean approach, he claims that if someone seemingly trustworthy tells you about a miracle, your first inclination should be to believe the person is lying because "the 'miracle' of their lying would still be a smaller miracle than the [miracle] they claimed..." (p. 255) But doesn't this simply assume that miracles don't happen?"

Luskinin kannanotto viittaakin selvästi Humen ajatteluun. Humen suhtautumistapa ihmeisiin onkin jotain jota Discovery Institute vastustaa hyvin usein, ja jonka he katsovat romuttaneensa. Hume näyttääkin olevan Intelligent Designin kananttajien inhokkifilosofi, siitä huolimatta että hänen induktion ongelmansa lienee yksi tärkeimmistä - ellei peräti tärkein - loogisen positivismin kumonnut yksittäinen argumentaatiorakenne - ja loogisen positivismin kritiikkiä Intelligent Designistit käyttävät skientismin, naturalismin ja ateismin moittimisessa. (Esimerkiksi ihme+analogiakombinaation kohdalla heidän argumentaationsa on Humea vastustavaa ja voitonriemuista retoriikkaa sisältäviä mutta läheisempi tarkastelu näyttää tämän kompleksisemman argumentaation varsin ontoksi.) Humen keskeisyys lieneekin riittävä syy sille että katsoa mitä Hume on väsyneessä ja ehdottomasti esimekriksi Discovery Instituten lakimiesten kumoamassa argumentaatiossaan sanonut. Discovery Instituten mukaan anekdoottien hylkääminen suoralta kädeltä on samaa kuin maailmankuvallinen ennakko-oletus siitä että ihmeitä ei ollenkaan ole.

Tässä blogauksessa katson vain sitä, miten Hume on käsitellyt ihmettä. Ja kurkistan hieman mihin sitä on muokattu ja sovellettu nykyaikana. Mielestäni tämä on hyvin relevanttia kun arvioidaan esimerkiksi ID -skenen onnistumista ~~Jumalan~~Suunnittelijan tutkimisen tutkimusohjelmanrakennusprojektissaan.

Tässä mielessä Humen "On Miracles" on hieman hankala. Se on luettava melko tarkasti ja mietteen kanssa, koska ilman sitä on aivan normaalia että järkeväkin ihminen voisi ajatella että Hume todellakin ennaltamäärittelee ihmeen epätodennäköiseksi. Kuitenkin tarkkaavainen lukija voi huomata esimerkiksi sen, että Humen argumentti ei itse asiassa suoraan kumoa tai sulje ihmeitä mahdottomaksi - tai edes väitä että analyysi olisi virheetön. Kysymys on siitä, mikä on evidenssin nojalla järkevää uskoa. Tästä mielestäni valaisevaa on viitata Humen kertomukseen Intialaisesta prinssistä joka on ihmeissään kun hän kuulee matkamiehen kertovan että pohjoisessa on talvisin kiinteää ja kovaa vettä. Intialaisen prinssin on vaikeaa uskoa tätä, koska häneltä puuttuu kokemusta, jos hän tietää siitä miten neste muuttuu kiinteäksi, suhde uskomiseen muuttuu.

Tämä kuvastaa sitä, että Humen argumentaatio onkin luonteeltaan hyvin tietynlaista:
1: Se pitää pelkkää tarinaa ja anekdoottia itsessään arvottomana. Tarinat täytyy aina tukea jonkinlaisella evidenssillä.
2: Se ei pidä analyysiä erehtymättömänä, vaan myöntää erehtymisen mahdollisuuden. Näin se tarjoaakin tilaa korjata virhe. Intian prinssin fysiikan opissa käyminen avartaa hänen mieltään veden uusista ominaisuuksista ja hän oppii asioita. Hän oli aikaisemin perustellusti väärässä ja nyt hän on perustellusti oikeammassa - ei kuitenkaan kenties lopullisen oikeassa. Hän ei kuitenkaan ala uskomaan "ihan mitä tahansa" ja tieto eroaa tätä kautta olennaisella tavalla pelkistä uskomuksista, joissa pohjana on tiedon sijasta (silminnäkijään) luottamisen tunne.
3: Humen argumentaatio ei perustu suoralta kädeltä kumoamiseen a priori - kuten Discovery Instituten ihmiset väittävät aina - vaan onkin itse asiassa todennäköisyysarvio joka tehdään a posteriori, todistusaineiston jälkeen. Ihmisen elämänkokemus koostuu havainnoista, ja Intian prinssillä on kokemusta esimerkiksi uimisesta ja juomisesta. Näin on implisiittisestikin selvää että veden nestemäisyys ja eikiinteys on hänelle kokemuksenvarainen tieto, ei ehkä erehtymätön totuus mutta ei taatusti mikään nojatuolissa ilman tietoja tehty premissi.

Dawkinsin "The Magic of Reality" viittaa tähän "Hume didn't come right out and say miracles are impossible. Instead he asked us to think of a miracle as an improbable event - an event whose improbability we might estimate. The estimate doesn't have to be exact. It's enough that the improbability of a suggested miracle can be roughly placed on some sort of scale, and then compared with an alternative explanation such as hallucination or a lie." ja Luskinkin myöntää tämän linkkini takana. Luskin on lakimiehenä ei kuitenkaan näytä huomaavan tämän hänen esillelaittamansa lauseen sisältöä vaan esittää maailmankuvallisen vastalauseen joka ohittaa todennäköisyysarvion luonteen. "Of course it's good advice not to simply accept without investigation every claim of a miracle. But under all other circumstances you can think of, you would consider the testimony of a sane, credible witness trustworthy. Why not about miracles too?" Hän siis väittää että Humen epätodennäköisyys on luonteeltaan apriorista ja että hänestä anekdootteihin on aina luotettava jos ei muuta anneta.

Mutta kun mietitään minkälaista evidenssiä meillä on maailmasta, voimme sanoa melko yksikantaan seuraavanlaisesti. Ihmeiden todennäköisyys arvioidaan kokemuksen kautta. Hume perustelee ihmeiden epätodennäköisyyttä sellaisella tavalla joka näyttää Discovery Instituten veikoilta aina unohtuvan ja hän tekee sen tavalla joka on erittäin relevantti yhä tänäkin päivänä. Meidän kokemusmaailmamme ihmisistä nimittäin tietävät että kun kyseessä on ihmeiden, kummituskertomusten ja avaruusolioiden kaappaamisen kaltaiset ilmiöt, ne ovat kaukana arkikokemusmaailmastamme. Ihmiset kertovat anekdootteja koirista ja Loch Nessin hirviöistä, mutta näihin tarinoihin ei tarvitse suhtautua samalla tavalla, koska ns. muu todistusaineisto tekee koirista paljon tavallisemman ilmiön.

Kun katsotaan todellisuutta, tiedetään että vain hyvin harvaa ihmekertomusta on tuettu uskottavalla todistusaineistolla. Tämä tarkoittaa sitä että arjen kokemuksen mukaan ihmeet ovat hyvin harvinaisia. Kokemuksemme on näyttänyt myös että ihmiset voivat nähdä kaikenlaista mielenvikaisuuksissaan, huumeissaan tai puoliunissaan. Ihmiset voivat myös väärentää todistusaineistoa, valehdelleet muuten, ovat erehtyneet ja luulleet jotain tavallista ilmiötä ihmeeksi, ja joskus käy niinkin että vain tarinana kerrottu on otettu todesta ja tätä levitetään tositarinana, joskus jopa omakohtaisena sellaisena. Ja monissa ideologioissa kannustetaan siihen, että uskonnonlevittämisen puolesta on ikään kuin lupa valehdella. (Lying for Jesus) Valehtelu ihmeasioiden kohdalla on vähintäänkin tavallista. Näin ollen on aivan rationaalista uskoa että jos meillä on pelkkä tarina ihmeestä on nimenomaan kokemusmaailmamme antama tieto siitä että ihmetarinat ovat todennäköisemmin puppua kuin totta.
1: Casey Luskinkin tietänee että lakituvassa kaikkia silminnäkijäkertomuksia ja todistajanlausuntoja ei katsota automaattisesti tosina. Ristikuulustelulla ja muilla vastaavilla voidaan päinvastoin kaivaa maata todistajan jalkojen alta. Jokainen lakimies tietää että näin tuleekin voida tapahtua. Mutta yleisesti ottaen tiedemaailma ei ole lakitupa, joten vertaus on tässä lähinnä vastavinoiluna Luskinille, jolle näiden kahden ero näyttää olevan vähintään hämärä.

Tämänlaista tilannetta vastaan ID -puolelta voidaan selittää että tässä tehdään virhe ja käsitellään kaikkia ihmetarinoita ikään kuin ilmiönä. Silloin vastaan tulee ainakin "uniikki vs ilmiö" -tilanne. Tässä tilanteessa riittää kenties kuitenin se, että:
1: Jos ihme onkin uniikkitapaus, niin tarinat ihmeistä ovat hyvinkin kulttuurillis-sosiologinen ilmiö. Jos ihmeet ovat pistemäisiä yksittäistapauksia, on selvää että tästä ilmiöstä vain hyvin pieni osa on aitoja ihmeitä. Muutenhan ei olisi ainutlaatuisia yksittäistapauksia vaan laajempi ilmiö josta voitaisiin tehdä tutkimusta frekvenssianalyysin keinoin. Humen argumentin oikeutus rakentuu tällöin suoraan aineistosta, joka antaa meidän käsitellä tarinoita siten että ne peilataan kulttuurillis-sosiologiseen taustailmiöön ; Kun meillä on tarina, on selvää että se kuuluu sarjaan kulttuurillista narraatiota, ja tämä ilmiö on nimenomaan laajempi ilmiö. On mahdollista että se on myös aito ihme, mutta koska aidot ihmeet ovat pistemäisiä uniikkitapahtumia, on selvää että tämän todennäköisyys on huomattavasti pienempi. Siksi on todennäköisempää että juttu on vain tarina.
2: Jos ihme onkin aito ilmiö, eli toistuva, sitä pitää voida tutkia tilastollisin keinoin. Meidän tulee tämän väitteen todistamiseksi tehdä tutkimusta joka vaatii muuta kuin maailmankuvallisen todennäköiseksi olettamisen. Ilmiötä tulee silloin voida mallintaa ja tätä Luskin ei suostu tekemään vaan käsittelee tarinaa vain anekdoottina ilman siihen liittyvää tukevaa evidenssiä. Pelkillä väitteillä ja oletuksilla ei kuitenkaan voida tehdä tiedettä ja tutkimusta.

Humen ajattelu on tietysti vain lähtökohta, josta hienostuneempia kulmia löytyy esimerkiksi Quinen ajattelusta. Sillä on samantapaista ajattelua joka johtaa samantapaisiin tuloksiin. Olenkin huomannut että Duhemin-Quinen teesiä kohdellaan ID -puolella hyvin samalla tavalla kuin Humen argumenttia. Se valitettavasti ohittaa kuitenkin valtaosan Quinen argumentaatiosta, eli tämä kritiikki on Humen kohdalla kenties vielä suurempi olkiukkoargumentti kuin Humen kohdalla.

Tällä argumentaatiolla on mielenkiintoinen suhde myös uusateismin ymmärtämiseen. Sillä moni ajattelee että uusateismi kieltää Jumalan maailmankuvallisesti, eli että kyseessä olisi jonkinlainen puhtaasti oletuksenvarainen uskomus joka premissinomaisesti sulkee Jumalan mahdottomana ja kiistää sen mahdollisuudenkin. Moni ei tunnu huomaavan sitä mitä uusateistit pitävät tärkeänä. Eli sen, mikä löytyy heidän bussikampanjoistaankin "THERE'S PROBABLY NO GOD. NOW STOP WORRYING AND ENJOY YOUR LIFE" Tämä on varsin konkreettinen muistutus siitä että uusateistit eivät sulje vaihtoehtoja suoralta kädeltä pois. Epätodennäköisyyden mainitseminen onkin kahdella tavalla merkittävä oivallus ja parannus perinteiseen ateismiargumentaatioon nähden;
1: "Entinen ateismi" perustui alkuoletukseen "Jumalan kuolemasta", eli ne ovat puhtaasti presuppositionistisia ; Eksistentialistinen ateisti oletti olevansa maailmaan heitetty ja jatkoi sitten tästä oletuksesta unohtamalla delegaationäkökulmat ja tekemällä itse. Nykyinen taas perustuu todennäköisyyden arvioimiseen.
2: Perinteinen Jumalan puolustus on nojautunut siihen että Jumalsta on tehty falsifioimattomissa ja kumoamattomissa oleva kritiikki-immuuni konsepti. Ja tästä on sitten jatkettu siihen että ateismi on naurettavaa koska se ei ole suinkaan kumonnut Jumalan olemassaoloa. Uusateismi sen sijaan viittaa siihen että Jumalaan uskomisesta ei ole minkäänlaista a posteriorista evidenssiä, ja se päinvastoin rakentuu esimerkiksi juuri sellaisiin anekdootteihin joiden taakse ei ole muuta voimaa kuin sanojan sana. Vanhassa ateismin mallissa oli mahdollista uskovainen vetosi kunniaansa ja siihen että tarinan epäily olisi epäkunnioittavaa. Uusateistinen malli rakentaa tässä sen, että tutkimus katsoo asiaa ja kritiikki ei koske ihmistä vaan hänen esittämäänsä väitettä.
+: Nämä parannukset jäävät tietysti huomaamatta jos jämähdetään - Luskinin tapaan - pelkästään premissientuijottamisluulon tasolle. Oletus "jumala on epätodennäköinen" olisi sellaisenaan alkoletus joka ei ole sen vähemmän mielivaltainen kuin olettaa suoraan että "Jumalaa ei ole". Mutta kun näkökulmaksi valitaankin se, että apriorisen sijaan nojataan aposterioriseen todistusaineistoon jolla asioita tuetaan, käykin niin että Luskinin ja valtaosan muidenkin uusateistin kriitikoiden lausunnot näyttäytyvät olkiukkojenrakentamiseen perustuvaan red herringiin.

Itsekin joudun agnostikkona ottamaan tämän huomioon. En suinkaan nojaa Jumalan olemassaolossa tai uusateismin hylkäämisessäni mihinkään apriorisiin oletuksiin. Sen sijaan korostan tutkimusaiheen harvinaisuutta ja sitä että Humekin näyttää että todennäköisyydestä ei kannata mennä ehdottomuuteen. Agnostismini onkin sellaista ihmeitä kiistävää laatua ; Jumalaa ei kenties ole "pistetty filosofialla ihan päiviltä", mutta saatanan laiskaa nykyelämää viettäväksi hänet on ainakin osoitettu. Casey Luskinilla ja Intelligent Design -ihmisillä ei liene tämänlaiseen luksukseen tilaa, koska heidän koko antievolutionistinen retoriikkansa nojaa ajatukseen jossa epätodennäköinen on mahdottoman synonyymi (tai ainakin melkein). He päättelevät että jos jokin on epätodennäköistä, voidaan suoraan oikoa ajattelemaan että asia on epätosi. Dawkins tekee samanlaisen ajattelun. Ja kumpaakaan näistä en komppaa. Minulle epätodennäköinen ei ole mahdottoman synonyymi - epäuskottavan tai lisätodistusta taakseen vaativan synonyyminä sitä kuitenkin voidaan minustakin pitää.

Tässä mielessä Luskiniin voidaan jopa suhtautua tietyllä huvittuneisuudella. Hänen kirja-arvionsa onkin siksi nähtävissä osana sitä valtavahkoa todistusaineistoa joka viittaa että Casey Luskin, joka on monin muin paikoin viisas ja oppinut mies josta lakimiehen tutkintokin on näytteenä, on juuri tässä kyseisessä aiheessa hahmo jonka loogis-filosofinen oivaltavuus on, jos ei olematonta, niin ainakin hyvin harvinaista, pientä, epätodennäköistä. Näin voi tietysti käydä jos tekee sitä mitä lakimiehet tekevät 50% ajasta. Eli ovat häviäjän ja väärässäolevan puolella.

Pieni ajatus:Ad hoc -Jumala ~ nollien hypoteesi

2012-01-23T00:16:00.008+02:00

Juha Leinivaara ihmetteli miten Intelligent Designin kannattajilla on päinvastaisia selitysmalleja samaan ilmiöön. Kun eksoplaneettojen tutkiminen oli uusi ala, ID -läiset kritisoivat sitä. Silloin keinona oli viitata oikeaoppisuuskeskusteluun, jossa eksoplaneettojen etsiminen oli darwinismin maailmankuvan heijastumaa ; Ihmistä ei suostuttu näkemään ainutlaatuisena. Sittemmin, kun tähtitiede on kunnostautunut ja näiden planeettojen miettimistä on muutettu, ajatellaankin että ID ei väitä että maan elämä olisi ainutlaatuista ; Vieraiden planeettojen elämä olisi yhtä teologisesti ongelmatonta kuin Amerikassa olleiden intiaanien löytäminen eurooppalaisille kristityille. ID sen sijaan voisi tutkia juuri näitä ja näin älyn tutkimus osoittaisi että ID on tarpeellinen.

Tämä muistuttaa siitä, että ID:n suunnittelijamallilla ei ole tieteellistä selitysvoimaa. Se on enemmänkin jotain joka liimataan havaintojen päälle jälkikäteen. Tätä kautta se ei ole kovinkaan ohjaava tutkimusohjelmana.

Tämä muistuttaa siitä, että ID suhtautuu toki usein asioihin aukkojen Jumala -argumentaation kautta. Eli he selittävät että se, mitä ei tiedetä olisi jotenkin olennaisesti todiste Jumalasta. Kuitenkin hyvin usein heillä onkin roolina juuri päinvastainen ; Mysteerin sijasta tiedettyyn sovittaminen, Ad hoc -jumala, onkin jopa voimakkaimpi hahmotostermi kuin aukkojen Jumala. Sillä aukkojen Jumalakin on ad hoc -Jumala, joka on sovitettu siihen että tiedämme mitä emme tiedä. Samanlaisesta tosiasiohin sovittamistyöstä on kysymys. Ja jo tämä näyttää että suhde eksoplaneettoihin on vain yksityiskohta ; Sama ongelmallinen asenne on mukana kaikessa mihin ID koskee. Se ei ennusta ja selitä, ja jos toinen osapuoli tekee jotain oletuksia tämä selitysvoima ja tietynlaisuus muutetaan jopa selitysmallin tappioksi kutsumalla sitä tämän teorian narraatioksi.

Leinivaarakin esittelee sitä miten ID:läiset käyttävät hyväkseen sitä mitä ei tiedetä - esimerkiksi uusi tieteenala, kuten eksoplaneettojen etsiminen perustelee olemassaolonsa juuri siksi että tietoja ei vielä ole hirveän paljon - seuraavalla logiikalla ; "ID should be the default position till demonstrated otherwise." Eli Suunnittelu olisi nollahypoteesi. Se kun on ylivoimainen naturalistiseen versioon verrattuna ja se pitäisi olettaa voittajaksi jo ilman tietoa. "Emme tiedä" ei siis saisi olla ollenkaan tieteellisessä valikoimapakissa, vaan kaikelle mysteereille pitäisi aina olettaa tunnettavuus, perusoletuksena sen taakse nähtäisiin Suunnittelija.

Ajatus ei luonnollisesti miellytä kovin monia. Mutta itse näen siinä huvittavan piirteen. Sillä se tarkoittaa sitä, että kauan kauan sitten oli aika, jolloin ihminen ei tiennyt mitään. Ja kaikkialla näytti olevan Jumalia ja naturalismin ylittäviä ihmeitä. Kaikki luonnonilmiöt tuntuivat selittämättömiltä ja niiden taakse oletettiin tieto. Esimerkiksi ukkosen taakse oletettiin tieto Zeuksesta. Sittemmin tietoa tuli lisää, ja Jumalaselitykset olivat ennakkokulmansa vuoksi tuomittuja joko vain pitämään ennakkoasemansa ennallaan tai häviämään. Koska Jumalaa nähtiin kaikkialla, se ei voinut valloittaa selitysmallilleen lisää tilaa. Ja nykyään ihmiset ovat oppineet paljon ja tunkeneet Jumalaa yhä pienempiin ja omituisempiin kolosiin. Tieteenhistoria rakentui "Alussa emme tienneet mitään ja kaikki kannattivat monenlaisia Intelligent Design -ajatuksia ilmiselvyyksinä - mutta sitten opimme asioita ja se oli tuhoisaa".

Näin ollen Intelligent Designin perusidean kohdalla onkin olla ainaisessa taistelussa kaiken tieteen ja selittämisen ja tietämisen kanssa ; Eipä ihme että Intelligent Design, kreationismi ovat denialistisia. Ja jopa akateemisen teologian jumalaselittämiset joutuvat ottamaan jonkinlaisen tiedevastaisen näkökulman, jossa sen sijaan että tieteen ymmärrys sovellettaisiin Jumalahypoteesin voimaksi, selitetään esimerkiksi NoMa -periaatteesta, siitä että Jumala ei ole tieteen ja tiedon asia.

Kaksi keskustelukenttää

2012-01-22T16:08:00.009+02:00

"Turun Sanomat" kuvasi arkkipiispa Kari Mäkisen mietteitä valtionkirkosta ja mediasta. Hän puhuu voimakkaasti uskontojen yhteistyöstä. "uskontojen, julkisen vallan ja median edustajien pitäisi sitoutua sovintopuheen vahvistamiseen vihapuhetta vastaan. Tämä vahvistaisi yhteiskunnan turvallisuutta ja ymmärrystä eri ryhmien välillä.- Uskontojen välinen yhteistyö on sovintopuheen avain. Julkisen vallan edustajien vastuulla on yhteiskunnan uskontopolitiikka. Media taas vaikuttaa mielikuviin ja merkitysten rakentumiseen" Tässä aiheena on tietysti tietyllä tavalla sovun hakeminen, mutta asiassa ainakin vanhoillisemmat uskovaiset näkevät ongelmaa "Onko todella niin, että kaikissa mielipide-eroissa on toinen vihapuhetta ja toinen hyväksyttävää kirkon kantaa? Ei voi olla mahdollista että valistunut mies päästelee suustaan moisia puheita. Kyllä meillä Suomalaisilla sentään täällä kotonamme jotain sanottavaa saa olla." Tässä mielessä olen jopa heidän kanssaan samaa mieltä. Mäkisen lausuntoa voidaan nähdä jonain joka rajoittaa kristillisten näkemysten ilmaisemista ja rajoittaa yleisemminkin debattia. Uskonnottomana tässä taas kiinnostaa tietysti se, että Mäkisen lausunnossa on hengellisyyspainotus, jolloin tekstin voi huolimattomasti lukea rivien välistä siten, että esimerkiksi ateistinen uskontokritiikki on tätä mainittua vihapuhetta.

Mäkisen ehdotuksessa sensuurilla suojellaan uskonnollisia vakaumuksia erimielisyydeltä ja kritiikiltä. Kritiikki-immunisointi joka suojaa vakaumusta on käytännössä sitä että sananvapautta ja lehdistön vapautta halutaan manipuloida jotta tietyn aatesuunnan ihmisiä voitaisiin suojella vitutukselta. Olennaista onkin se että Mäkisen kannanotto on mediakontrollia ; media halutaan ohjata, ei vain uskonnonvapauden asialle vaan itse asiassa syvemmälle siihen minkälaisia mielikuvia uskonnosta rakennetaan ja miten uskonto ylipäätään koetaan. Näin median halutaan siis kontrolloida ihmisten vakaumusasioita tietynlaisiksi. Tässä voidaan siis nähdä huolestuttavia vivahteita -tai vähintään teksti voidaan tulkita niin että Mäkisen suvaitsevaisuusajatukset voidaan tyystin hukuttaa huolestuttavan lukutavan taakse ; Mäkisen lausunnossa ongelmalista onkin se, että on vaikeaa sanoa onko uskonnottomuus implisiittisesti mukana, eli Mäkinen rivien välistä on huolestunut ilmiöstä. Vai onko uskonnottomuus jätetty kokonaan pois siksi että se ei oikeastaan kuulu ollenkaan kirkon käsittelyn piiriin. Kristinusko puhuu silloin kristityille.

Mutta jos otetaan tiukemman kautta ja esitetään että jos Mäkisen lukutavassa korostuu se, että hengellisyys tarvitsee erikoissuojelua ja eroboomista kärsivä kirkko taistelee tätä kautta PR -tasolla fundamentalisteja ja käytännön tasolla uskonnottomien suosiota vastaan, on olemassa vielä toisenlainen uskovaisten sisäinen keskustelukenttä. Siinä ei ole mediakontrollia, vaan kaikkien halutaan keskustelevan vapaasti. Tässä kontrollissa on kuitenkin oikeaoppisuus ja keskustelu on hyödyllistä lähinnä sen takia että oikea usko ajatellaan luonteeltaan sellaiseksi, että se päihittää ja tuhoaa väärät opit, ja tätä kautta keskustelu parantaa kristillisyyttä ja maailmaa eliminoimalla typeriä uskomuksia.

Tämän saa kun katsoo kuinka luterilaisen kirkkomme hallitsevan puolen tyyppi - eli henkilö joka edustaa kirkon virallista kantaa - oleva Jolkkonen haluaa keskustelua. "kristittyjen ei tulisi pelätä myöskään innokasta keskustelua kirkon sisällä. Esimerkiksi herätysliikkeet kuuluvat hänestä ilman muuta luterilaisen kirkon sateenvarjon alle, mutta niiden yhteistyö seurakuntien kanssa on järjestettävä molempien eduksi ja voimavaraksi. - Ylipäänsä avoimelle keskustelulle on annettava tilaa. Toisaalta pitää muistaa, että kirkko on totuusyhteisö, jolla on oma uskon perintö. Sillekin pitää olla uskollinen. - Meillä kaikilla tulisi olla selvillä ne yhdistävät vakaumukset, jotka tekevät meistä kirkon ja pitävät meidät kirkkona. Kun niistä pidetään kiinni, voidaan erilaisuuteen suhtautua rennosti".

Jolkkonen ottaa huomioon myös keskustelun uskontojen välillä. Tässä hän ajaa sitä, että idän harhaoppien tuominen kristillisyyteen ei ole oikein soveliasta, tarpeellista tai välttämättä edes luterilaisen kirkon sateenvarjon alle "Henkisyyden nousuun yleisemminkin Jolkkonen on tyytyväinen. Hän kuitenkin kummastelee, miksi tilata astrologisia karttoja tai yhdistellä idän uskontoja kristinuskoon, kun lähelläkin olisi tarjolla valtavasti. - Uushenkisyys osoittaa, että kaikilla ihmisillä on kaipuu saada vastauksia elämän peruskysymyksiin. Kylmä materialismi ja tavarataivas eivät ihmisille enää riitä. Toisaalta ihmettelen, miksi hengellisyyttä pitää Intiasta tai Kiinasta etsiä, kun se kaikki on minun mielestäni läsnä meidän omassa kristillisessä perinteessä. - Jos joku haluaa olla radikaali, hän voi etsiä henkisyyttä kristinuskosta" mikä tuottaa tietysti ihmetystä, koska jos kristityn tulee ottaa Raamattu totuuden lähtökohtana, niin voidaan ihan vakavalla naamalla kysäistä siitäkin, että jos nämä ihmiset vakavasti uskovat että totuutta löytyy idänkin ihmisiltä ja yhdistävät näitä kristillisyyteen, ja että tämä on juuri sitä erilaisuutta johon voidaan suhtautua rennosti.

Jolkkonen ei tietenkää unohda myöskään keskustelua uskonnottomien kanssa "ateistit voivat olla kristinuskolle jopa hyväksi. - Parhaimmillaan he tekevät hyviä kysymyksiä, jotka auttavat meitä kristittyjä perustelemaan uskoamme paremmin ja näin meidän tulisi tehdäkin - perustella uskoamme myös älyllisesti. Ongelmana on se, että uusateistinen retoriikka osuu hutiin. Se piirtää kristinuskosta vääristellyn kuvan ja juhlii sitten voittajana." Eli ateistien kanssa tulee käydä keskustelua, koska on opettavaista kiinnittää huomiota siihen miten ateistit ovat väärässä. Kun kristitty tällä tavalla asettaa itsernsä voittajaksi vääristelemällä ateismin tietyksi stereotypiaksi -esimerkiksi mainittu olkiukkosyytös johtuu siitä että uusateismin keskustelu nähdään uskonnon kautta pelkkänä uskontokritiikkinä, kun se päin vastoin rakentaa omista lähtökohdistaan oman sisäisen perusteluverkon jossa tietyt argumentit ovat merkityksellisiä ja teologian näkökannat ovat tiettyjä fundamentalistien jumalatodistusväitteitä lukuunottamatta jo lähtökohdiltaan irrelevantteja.

Jolkkosen ignoraatio tähän kulmaan näkyy jopa siinä että hän ei näe uusateismin nousevaa suosiota vastatrendinä uususkonnollisuudelle ; Sitä ei nähdä että moni on turhautunut siitä että homo religiosus -kuva nähdään ihmisyyden perusmalliksi. Heille "kylmä tavaramaailma ja tähtitaivas" riittää, eivätkä he puhu "enää riitä" vaan "vasta nyt alkaa riittämään". Heistä kulttuuri ja sivistys alkaa vasta nyt olemaan riittävän kypsä siihen, että tämänpuoleinen todellisuus riittää ilman että siihen tekee edes mieli liittää sellaisia halveksivaa retoriikkaa ja alentavia sanavalintoja joita Jolkkonen siihen laittaa. Jolkkoselle uusateismikin lienee uskonnollis-hengellistä, ja mahdollisesti pohjimmiltaan vihaa Jumaa kohtaan, eli ei uskonnottomuutta vaan Jumalakapinaa joka vaatii tiedon siitä että Jumala on olemassa.On selvää että kumpikaan yllä olevista uskontokeskustelun kentistä ei tunnu sellaiselta että uskonnottoman olisi mahdollista ottaa niihin osaa tasapuolisena keskustleukumppanina jota otettaisiin vakavasti ; Joko hänet tuomitaan riidanhaluiseksi, tai sitten ignoraation arvoiseksi ilmiöksi jonka merkitys uskontokentän sisällä on niin olematon että se ei ole edes kannanoton arvoinen. Tai sitten se luokitellaan varsin omituiseksi uskonnollisuuden muodoksi, jossa oma herkkänahkaisuus oikeaoppisuudesta projisoidaan erimielisen viaksi jotta avomielisyyskeskusteleva imago ei säry, koska se, että ei nähdä omaa heikkoutta halutaan pitää osoituksena omasta suvaitsevaisuudesta. Uskonnottoman rooli on olla joko vaientamis-vähättelevän tai vastaantapeltavanehdottomastiväärässäolevan-vähättelevän keskustelukentän mukana. Vaihtoehtoja ei tietääkseni ole, eikä luultavasti tule.

"Kauaskatsoja" kuvaakin tätä tilannetta minusta hyvin tekstissään "Epäkeskusteluja" ; Hän korostaa että keskustelu on sivistynyttä ja kulttuurin ylevimpiä ilmenemismuotoja, mutta että joskus syntyy vain äänenkäyttöä joka on sisällyksetöntä ja jossa sananvaihdon ja erimielisyyden lisäksi ei ole mitään keskustelun piirteitä. "Epäkeskustelu syntyy, kun keskustelijat ovat niin linnoittautuneita omiin asetelmiinsa, että eivät edes välitä kuulla vastapuolen kantaa, asettua jonkun toisen täysin eri tavalla ajattelevan asemaan. Sen täytyisi kuitenkin olla kaiken rakentavan keskustelun perusta. Epäkeskustelun resepti: laitetaan vastakkain kaksi ihmistä, joilla on täysin erilainen näkemys ympäröivästä todellisuudesta." ... "Kaikissa yllämainituista tapauksista, vain harmittomia esimerkejä mainitakseni, syntyy lähes varmasti epäkeskustelu. Keskustelijoita erottaa ääretön näkemyskuilu. Onko niin valtavien näkemyskuilujen yli mitään toivoa yhteisymmärräykseen pääsemisestä?" Uskoisin että vastaukseni tähän kysymykseen on "kyllä". Tälle reseptille rakentui aikanaan suomalainen ateistinen "Paahtoleipä" -blogi, jonka yksi pääteema oli se, että uskontokeskustelua ei kannata käydä, niihin ei ihmisen kannata osallistua, teemana näyttää usein olevan ns. "ota esimerkki ja näytä miten uskovaisten strategiasta löytyy keinot niin että tekee ateisti9 niin tai näin, niin aina on väärinpäin." Tästä onkin vaikeaa olla olematta yksimielinen.

Ei ole yllättävää että tämänlaisia tuntemuksia tulee nimenomaan uskonnottomien puolelta. Sillä vaikka esimerkiksi tiukan linjan fundamentalistien vakiokorttina on ns. vainoargumentaatio jossa he rakentavat itselleen marttyyrinkruunua, tosiasiassa keskustelukenttä ei ole uskonnottomalle oikein reilu ; Uskonnottoman rooli on olla jo perusoletuksena ja lähtökohtana oletettu häviö ja tuomio sekä älyllisellä että eettisellä tasolla. Loppu on siinä, että uskovainen saivartelee miksi juuri näin on. Kun on selvästi tuomittu ja ainut merkitys on vain selittää tilannekohtaisesti - laajassa skaalassa keskenään ristiriitaisiinkin asioihin vedoten - miksi tuomio tulee antaa.

Lapsellista

2012-01-22T14:21:00.012+02:00

Kun minä olin lapsi, kuvittelin että aikuisuus on jotain aivan erilaista. Aikuiset tietävät, osaavat ja ovat muutenkin jotenkin niinkuin lapsien superversioita jotka eivät enää leiki. Myöhemmin tämä kuva osoittautui lapselliseksi. Aikuiset huvittelevat kenties hieman erilaisilla asioilla, mutta sen epävarmuuden epätiedon ja epäonnistumisen jonka lapsena oikeutti lapsuudella ei enää aikuisena voi perustella oikein millään. Kuitenkin ajattelin usein että aikuisena oleminen on tyhmää - ja joskus jopa ajattelin että "aikuiset on ihan tyhmiä" kun eivät ymmärtäneet sellaisista perusarvoista kuin "Turtlesit". ; Ikääntyminen ja ikävystättävämmäksi käyminen näyttivätkin tuolloin aika samalta asialta.

Opin että aikuinen ei ole oleellisesti erilainen kuin lapsi. Vastuuta ja rahaa on vain enemmän. Ja aikuiset ovat todellakin usein "ihan tyhmiä". Ajatukset sielunkierrosta tuntuvat epätodennäköisiltä - tai ainakaan niistä aikaisemmista elämistä ei ole jäänyt mitään auttavia muistoja - koska maailman ja yhteiskunnan toimintoja katsoessa ei voi kuin huolestuneena panna merkille sen, miten kaikki on selvästi poloisten debytanttien, ensikertalaisten, käsissä.

Kuitenkin moni ajattelee että aikuisuus on oleellisesti erilaista. Tämä kulma kritisoi usein "jatkettua lapsuutta". Siinä ei kuitenkaan yleensä katsota syvällisesti ajatteluprosesseja vaan tuijotetaan pinnallisesti erilaisia aiheita. Esimerkiksi "Tämä Päivä" -blogin "pelaajan manifesti" (jonka kirjoittaja on esimekriksi työelämässä) näyttää että "aikuisiällä kohtaan joskus kysymyksen aikuistumisesta ja lapsellisten asioiden jättämisestä. Pitäisi olla kypsä, tehdä aikuisten asioita. Asuntolaina, lapsia, auto, häät, etenemistä töissä, ura, palkankorotuksia, useita televisioita, mökki, vene, lomaosake, hienoja illallisia muiden pariskuntien kanssa, Greyn Anatomiaa televisiosta, remontointi. En voi sanoa vastustavani kaikkia näistäkään elämän osa-alueista, mutten ymmärrä miksi joidenkin mielestä niiden pitäisi olla ne tärkeimmät - ja miksi elämän rakkaimpiin kuuluvat harrastukset pitäisi jättää jonkin mystillisen aikuisuuden takia." Eli jos pelaa tietokonepelejä elää jatkettua lapsuuttaan. Tässä ajattelussa on takana muutamia perusteluja, joiden ruotiminen ja tarkastelu voi olla tarpeen;
1: Provenienssi, alkuperä. Tässä ajatellaan että jos harrastus on alkanut lapsuudessa, se on lapsellista. Näin esimerkiksi sarjakuvat voidaan nähdä lapsellisina, koska lapset ovat kiinnostuneita niistä. Jostain syystä tämänlaiset logiikat unohtuvat hengellisten asioiden kohdalla. Uskovaiset vanhemmat kertovat usein ylpeydellä miten heidän lapsensa on kysellyt vaikkapa Jeesuksesta. Tämä kiinnostus ja alkuperä ei kuitenkaan tahraa heidän omaa uskoaan ja tee siitä lapsellista.
2: Lapsellisten asioiden mielivaltaisuus ja epäkäytännöllisyys on toinen yleinen ajatussuunta jolla asioita luokitellaan lapsellisiksi. Näin aikuisten asiat ajatellaan koherenteiksi ja pragmatismin sävyttämiksi. Aikuisten juttujen ajatellaan olevan tärkeitä ja hyödyllisiä. Kuitenkin jos katsotaan esimerkiksi jääkiekkoa, on kyseessä aikuisten suosima laji jonka säännöt ovat mielivaltaiset ja suoraan sanoen absurdiudessaan typerät. On todella vaikeaa löytää mitään järjellistä perustetta miksi jonkun muovinpalan lento tiettyyn tilaan olisi jotenkin erityisen kypsää. Tässä ihanassa urheilulajissa on sisäinen logiikka - mutta niin on tietokonepeleissäkin. Sauvakävely taas on omituista, ja on todella inhottavaa että jotkut tosissaan kuvittelevat että tämä on rationaalisesti järkevämpää ja perustellumpaa ja vähemmän lapsellista kuin vaikka historiallinen miekkailu. Molemmissa kohenee kunto ja hyöty, elämän pidentyminen, on luvassa. Mutta vain toinen näistä kehittää muskeleiden lisäksi tieteellistä ajattelua.

Näin ollen argumentaatio siitä että liian monet ihmiset ovat "kidulteja" ei olekaan oikeasti mikään perusteltu argumentti, vaan se on pelkkä omien mieltymysten kautta tehty puhdas kannanotto siitä että jotkut ihmiset pitävät "vääristä asioista". Argumentti on siksi enemmän maailmankuvallista vainoa. Ihmiset yksinkertaisesti tekevät hieman samoin kuin mitä "puhdasoppiset kristityt" tekevät taiteelle. "Jos ottaisit tosissasi kristillisen eskatologian ja siitä seuraavan sisäisesti johdonmukaisen, mutta umpiradikaalin opetuksen, niin pääsi olisi niin vinksallaan että et sinäkään pystyisi katsomaan kristinuskoa "pelkästään" psykososiologisena ilmiönä niin kuin kriittinen taide tekee. Tällöin maailmankuvaasi affirmoiva setti olisi sitä ainoaa oikeaa ja kaikki kristinuskoa ulkopuolelta havainnoiva matsku näyttäytyisi siinä valossa mitä se tosiasiassa kristillisestä näkökulmasta on, eli yrityksenä ulkoistaa kristinusko ja hahmottaa maailma ikään kuin kristillinen maailmankuva olisi valinnainen juttu, jota ilmankin voisi olla." Erilainen elämäntapa on siksi kyseenalaistus omalle. Se pakottaa miettimään ja perustelemaan omaa kantaa. Ja tämä on suoraan sanoen tuulipukua ja kävelysauvoja ja "Greyn anatomiaa" katsoville liikaa, jotain johon he eivät ole valmiita. On helpompaa leimata erimielinen kidultiksi kuin miettiä että onko tässä omassa elämäntavassa sittenkään kyse mistään todella järkevästä ja kypsästä. Tämä miete taas kyseelalaistaa koko oman aikuisidentiteetin ja elämäntavan, joten on ymmärrettävääkin että tämänlainen voi vaivaannuttaa.

Itse asiassa jos ihmisten elämää katsotaan logiikan linssien läpi, valtaosa aikuisten touhuista on turhaa sepeämistä. Aivan aikuiset - kolmikymppisestä eläkemummoihin - kohkaavat usein aivan omituisista televisiosarjoista, jotka ovat viihdehömppää. He miettivät turismireissuja. Ja ainakin minä ihmettelen hyvin usein ja hyvin toistuvasti sitä, miten vähällä tietomäärällä ja vähällä asioiden syvällisemmällä miettimisellä he todella selviävät elämänsä läpi. Aikuiselämää ei pitäisikään kuvata vastuullisuuden, harkinnan, älykkyyden tai taitavuuden kontekstissa. Aikuiselämää pitää kuvata rutiinin ja toistuvien miettimättä tehtyjen rituaalien valossa. Se kuvaa aikuisuutta enemmän.

Se on syytä muistaa että aikuisuuteen ei tarjota lisenssejä. Kukaan ei tule ja anna diplomia että nyt olet täysinoppinu aikuinen, että mene ja tee. Aikuiset ovat epäkypsiä, laiskuuteen ja ajattelemattomuuteen taipuvaisia, huvituksia miettiviä, vapaa -aikaansa mielellään panostavia, erilaisista hoopoistakin asioista kiinnostuneita puuhailijoita - kaiken kaikkiaan ihmisiä joille absurdin estetiikka voittaa pragmaattisen puurtamisen edes kerran viikossa. Aikuiset eivät ajattele pelkkää hyötynäkökulmaa ja ole yhteiskunnan rattaita. He eivät yleensä ole myöskään koneita joiden on harrastettava juuri tiettyjä asioita (elleivät he sitten ole todella tiukan linjan uskovaisia joiden teologia kattaa kaikki elämänalueet, mutta heitäkin on itse asiassa yllättävän vähän).

Asia on kuten "unkuri" ehdottaa kun käsittelee pinnalliseksi nähtyä söpöysmaailmankuvaa. Höpsöys ja yksinkertaisuus määrittyvät perusarvoiksi ja elämän ytimeksi ja näin siitä yritetään tehdä aikuista "naisen söpöilyssä samanarvoisia teesejä ovat: pelaa reilua peliä. hemmottele aistejasi. tajua ihme. pikkuleivät ja kylmä maito tekevät hyvää. tällaiset lapsenomaiset viisaudet keräävät laajan lukijakunnan, koska ne tuntuvat niin alkuperäisiltä. monimutkaistuva maailma saanee monen tuntemaan vetoa yksinkertaisuudessaan erityisen tosilta vaikuttaviin perusasioihin." Tämä naivius ja lapsellisuus ei kuitenkaan ole läpeensä paha asia "minustakin on rauhoittavaa, että on vielä olemassa pehmeitä ihmisiä, jotka vaivautuvat huolehtimaan lasten ja aviomiesten hyvinvoinnista, lukemaan rilkeä, tagorea ja gibrania ja kirjoittamaan ikään kuin pienillä asioilla olisi väliä."

Kirjoittaja muistuttaa että "Super Mario" on elämän yksinkertaisia iloja. "Assassins Creed" taas niitä monimutkaisempia iloja. Tietyllä tavalla aikuisuus onkin paljon hauskempaa ja parempaa kuin lapsuus koska silloin on, osittain teknologisen kehityksen vuoksi ja osittain ikärajojen mukana poistuneiden sensurististen piirteiden vuoksi, parempia pelejä.

Peräaukkonsa reunat

2012-01-21T13:49:00.014+02:00

Markus Kajon "Kettusen paluu:ihmisen käsikirja" pitää sisällään muutaman kerran toistuvan vitsin torusihmisistä ; Eli ihminen on topologisesti rinkula. (Kuvassa torus/topologinen ihminen.) Tällä omituisella faktalla huvitellaan. Tämä tiivistyy ihmisen olemassaoloon evoluutiohistoriaa kuvaavassa luvussa ja päätyy loppukaneettiin "Evoluution taipaleella ihminen on ehtinyt olla milloin lintuna, milloin kalana tai apinana, mutta periaatteessa ihmisen rakenne on - edelleenkin - yksinkertainen: ihminen on vain peräaukkonsa reunat."

Toki Kajon lausunnassa on "komediallista tarkkuutta mutta tieteellistä epätarkkuutta", esimerkiksi silloin kun hän esittää että "ihminen olisi ollut lintuna", on selvää että määritelmällisesti ihminen ei ole ollut lintu, vaan matkan varrella on tapahtunut muutosta. Toisaalta Kajon keksintö muistuttaa siitä että ihmiset ajattelevat liian usein olemusajattelun kautta ja tätä kautta lajien muokkautumista toisiksi lajeiksi ei ymmärretä oikein. (Evoluutioteorian väitetään tässä valossa väittävän sellaista mitä se ei väitä, ymmärtäminen ei siis tässä kohden vaadi samaa kuin evoluutioteorian sisällön hyväksymistä, vaikka kirjoittaja toki sen hyväksyykin.) Tässä mielessä "Kajon virhe" on kuitenkin mahdollisesti "vallitsevaa virheellistä ajattelua korjaavaa mallia".

mutta siinä on kuitenkin hyvin tärkeä muistutus. Evoluutiohistorian tutkimuksessa mukana on fossiilejen rakenteen analyysiä joka on pohjimmiltaan vertailua. Kuitenkin tämä vertailu ei ole mitä tahansa analogiaa, vaan sen analyysit perustuvat topologisiin keksintöihin. Aivan kuten evoluutiota nähdään liian helposti olemusajattelun kautta, taksonomiaa nähdään pelkästään analogiapäättelynä "noin yleisemmin" - ja tämäkin on evoluutioteorian väärinkäsittämistä. Pelkästä analogiasta noustaan spesifimpään analogioiden käsittelyyn; on topologisista eroista ja niiden rakentamista hierarkioista.

Markus Kajon topologia auttaa tässä sen verran että on puhuttava homeomorfismista, joka on yksinkertaisesti sitä, että asiat ovat homeomorfisia jos niitä voidaan muuttaa toisikseen "venyttämällä tai supistamalla" olevia osia ilman että osia lisätään tai rikotaan. Tämäntapainen on yksinkertaisimmillaan jotain jota voi tehdä yksinkertaisella kuvankäsittelyeditorilla venyttämällä kuvassa olevia viivoja ja venyttämällä muita viivoja rikkomatta yhteyksiä (kuten ohessa olevat keskenään homeomorfiset muodot ehkä valaisevat).

Lajien kohdalla tämä vertailu ja sen spesifisyys on tietysti astetta mutkikkaampia koska niissä ei ole kysymys vain muutamasta viivasta ja yksinkertaisista geometrisista muodoista, mutta sama idea kuitenkin tiivistyy siihen malliin miten Richard Dawkins selittää asian "Maailman hienoin esitys" -kirjassaan siihen miten kaikkien selkärankaisten rakenne rakentuu mukaillen vanhaa lastenlorua joka alkaa "Your toe bone connected to your foot bone" ... vaikka samanlaisilla osasilla voitaisiin tietysti periaatteessa koota muunlaisiakin kokonaisuuksia. Evoluutiossa tämänlaatuiset ilmiöt ovat odotettavissa. Rakenteiden homologisuus ei siis ole "mielipidekysymys" tai niiden vakuuttavuus kyseenalaistettavissa samalla tavalla kuin analogia-argumenttien kohdalla on epäanalogioiden kohdalla.

Toki tämä ylläolevakin on vain yksinkertaistus. Sillä tosiasiassa myös uusia rakenteita voi syntyä ja vanhoja surkastua jopa kokonaan pois. Tätä kautta on viitattava Wilkinsiin joka muistuttaa mielenkiintoisesti, että taksonomiassa käytetään paljon Tverskyn samanlaisuuksien arviointiin käyttämää menetelmää. Samanlaisuus on tässä relaatio, jossa kohde ja toinen kohde ovat suhteessa toisiinsa, ja niiden rakenteiden päällekäisyydet kasvattavat samanlaisuutta ja uniikkiudet erottavat toisistaan. Kun tämä otetaan keskiöön, voidaan selvittää sitä, mitkä piirteet ovat olennaisia. Wilkins nostaa tästä esiin olennaisen huomion (jonka kreationistit tuntevat, mutta eivät sen ratkaisua) "What is crucial to understanding similarity like this, which was developed for a generic psychological account and not just for science, is that the choice of features to evaluate (which may be entirely unconscious, or a cultural convention, or even biologically imposed) determines what counts as similarity in each case. With a different feature set, different similarity indices might arise, and indeed the history of science has been one of finding the "right" feature set."

Siksi Dawkinskaan ei jää kahden kohteen samanlaisuuksiin ja erilaisuuksiin, vaan jatkaa kirjassaan samanlaisuuksien vertailua laittamalla hierarkisempia puita. Kun samanlaisempia laitetaan yhteen ja niitä järjestetään syntyy nested hierarchy. ; Carl von Linné onnistui järjestämään eliökunnan hierarkiseen järjestykseen, mutta sama ei toiminut kivillä vaikka kiviäkin voitiin asetella analogisten mallien tapaan erilaisiin järjestelmiin (ja autotkin lainaavat innovaatioita toisista ketjuista, joten niissäkin samoja innovaatioita käytetään monessa eri suunnassa siten että ne "loikkivat" melko vapaasti. Näin autotkaan eivät rakenna nested hierarchyjä vaikka moni mies tietysti onkin autoissaan esimerkiksi merkkiuskollinen.)

Evoluutiossa tutkitaan erilaisia analogisia rakenteita (yhteinen toiminto, samaan ongelmaan samankaltainen ratkaisu) ja homologisia (peritty ratkaisu) osia erotellaankin toisistaan, katsotaan mikä innovaatio on ratkaisu samantapaiseen ongelmaan ja mikä perittyä. Usein tähän löytyy avaimia nimenomaan "Dawkinsin lorun kaltaisista joskin tieteellisesti spesifimmeistä apuvälineistä". Esimerkiksi maamyyräsirkalla ja maamyyrällä (nykyään virallisesti kontiainen, mutta olen jotenkin kiintynyt vanhaan nimeen) on samantapainen mekaniikka ryömiä maan alla. Mutta ne eivät ole lähisukulaisia, vaan rakenne yhdistää maamyyräsirkan selvästi suorasiipisiin ja maamyyrän nisäkkäisiin, eikä tämä yhdistelmä ole vain analogisten piirteiden mielivaltaisesta valinnasta; Kontiaisen ja maamyyräsirkan samanlaisuudet eivät ole "oikeanlaista analogisuutta". Ratkaisu olennaisista ja epäolennaisista analogioista tulee kladistiikan kautta.

Miekasta rollaattoriin

2012-01-20T14:56:00.015+02:00

"And with science makes it perfect / So geometry and music combine / Their scientific virtues in the sword."
("ARMA'n käännös Filippo Vadi'n "Liber de Arte Gladiatoria de Dimicandi":sta [1482-1487])

"Paholaisen Asianajajassa" oli minulle suunnattu kommentti. "Voi olla, että kun vuosikymmenten kuluessa samuraimiekkasi vaihtuu ensin kävelysauvoihin ja sitten rollaattoriin, niin sinunkin mielipiteesi on saattanut jäykistyä enemmin peristeitä säilyttävään suuntaan". Lausunto on omituinen monellakin tavalla:
1: Siinä on selvä ageismin sävy ; Se esittää että tietty suhtautuminen joihinkin perinteisiin joita pitäisi kunnioittaa vain siksi että ne ovat perinteitä olisi jotain joka johtuu nuoruudesta ja elämänkokemuksen puutteesta. Tässä jopa esitetään elämänhistoriamuutos jossa henkilö olettaa tietävänsä miten mielipiteeni muuttuvat tulevaisuudessa. - Sinänsä omituinen asia koska en voi väittää itsekään tietäväni tätä. Lausunto onkin sisällöltään tyylipuhdas ad hominem ; Ihmiseen, hänen habituksiinsa (ja tässä tapauksissa harrastuksiinsa) vetoamalla tehty näkemyksen lokaanvienti. Tämä ei ole hyvää argumentaatiota oikein millään ; Tämänlaista ei katsota hyvällä logiikassa - eikä edes politiikassa tätä temppua arvosteta.
2: Se korostaa perinteen arvoa kulttuurina. Perinne on arvokas koska se on kulttuuria ja perinnettä. Itse ajattelen taas että perinteisiin vetoaminen ei ole tosiasiaväite, sellaisena se on argumentaatiovirhe ja että kulttuuri on enemmänkin muuttuva kokonaisuus. Ja poliittisessa diskurssissakin, jossa virhe ei ole ilmiselvä, perinteisiin vetoamista tarvitaan vasta siinä vaiheessa kun kyseisen perinteen arvo on kyseenalaistunut tai vaatii muodonmuutosta. Eli perinteessä ei enää nähdä sitä arvoa joka siinä on nähty ; Jos perinne nähdään arvokkaana, ja se koetaan tärkeänä, sitä vastaan ei aseteta rajoittamis tai muuttamisvaatimuksia. Ja yhteiskunnassamme muutoksista keskusteleminenkin kuuluu nähdäkseni oikeuksiin. Kulttuuri ei ole stabiili eikä se saakaan sellainen olla.
3: Se väittää että olisin jotenkin asenteellisesti liberaali. Tämä on psykologisesti katsoen omituista, koska olen kehityspsykologian teorioiden mukaan sen verran vanha että "maailmankuvani on jo jämähtänyt". Asiaa ei tietysti auta se, että olen aspergerin syndroomaisena jo lähtökohtaisesti asenteiltani muutosvastarintainen, eli olen ikään kuin biologisesti konservatiivi (minulla on vain liberaalejen mielipiteitä). Näin ollen koko lausunnosta katoaa se vähä järki joka siinä oli aiemminkin.
4: Esitys väittää että mielenmuutos on aina sama kuin oikeassaolevammaksi tuleminen. Tätä nuoruusageismia vastaan onkin sitten toisaalta hyökätty vanhuusageismilla, jossa viitataan kalkkiksiin. Tämä on tietysti aivan yhtä ad hominem. Se kuitenkin muistuttaa sen, että iän mukana tapahtuva asenteiden muutos ei ole 100% ilmiselvästi samaa kuin viisauden kasvu. Eli vaikka tulisinkin konservatiivisemmaksi vanhemmiten, niin siinäkin tapauksessa argumentilla ei ole oikein mitään perusteluvoimaa. Minä voin olla väärässä nyt tai vanhempana, eikä edes tosi korrelaatio siitä että mielipiteet muuttuvat iän mukana tarkoita itsessään mitään ; Argumentti oikeassaolosta on siis joka tapauksessa tuettava jollain muulla argumentaatiolla. Ja jos meillä on tämänlainen perustelu, emme tietysti tarvitse koko ikään vetoavaa ad hominem -ageismia in first place.

Asian voisi tietysti jättää tälläiseksi, jos se olisi vain henkilökohtainen asia. Sillä se minkä oppii arvokonservatiiveista on juuri tämänlaisista ad hominem -lauseista kumpuava mukaymmärtävä tekoleppeys. Henkilökohtaisuuksiin viety sivistyssanojen ja saivareiden taakse kätketty kusipäisyys on sen verran standardia - käytännössä ilman poikkeuksia, poikkeamia on niin harvoin että ne katoavat kohinaan ja ne voidaan ottaa lähinnä anomalioina - että tämänlainen ei enää herätä minussa juuri mitään muuta kuin huvittuneisuutta.

Kuitenkin tässä lausunnossa on sivupolku. Siinä ei oikeasti puhuta vain minusta. Implisiittinen taso kantaa mukanaan asennetta "samuraimiekoista". Ja tämä taas liitetään kuvastamaan nuoruutta, ageismia joka taas oli kyseisen ad homimem -argumentin "voimanlähde". Tämänlainen asenne koskeekin kaikkia itsepuolustuslajeja ; Niitä pidetään jotenkin väkivaltaisen, aggressiivisen ja epä-älyllisen ihmisen asioina. Taustalla on ilmeisesti jonkinlainen omituinen käsitys "objektiivisen ihmisen luonteesta" ; On yksinkertaisesti olemassa jokin älykkään ihmisen stereotypia johon itsepuolustuksen harjoittelu ei kovin hyvin suju.

Keskiaikainen miekkailu voi olla jopa tavallista itsepuolustusta lujemmin tämänlaisen piirissä. Sillä siinä missä ihmiset vielä jossain määrin kunnioittavat itämaisia kamppailulajeja "henkisinä", euroopan ritareiden taistelu nähdään sivistymättömänä ja barbaarisena. Esimerkiksi miekkojen terävyysvertailu näyttää olevan jopa jonkinlainen argumentti sen puolesta että "japanissa oli kaikki niin paljon paremmin". Lisäksi tuntuu että historiallinen miekkailu yhdistetään joksikin larppaajien touhuiluksi, jossa ei ole mitään tieteellistä tai järkevää tai edes taisteluteknisesti merkittävää ; Mitä vaan laitetaan ämpäri päähän ja leikitään ritaria.

Kuitenkin historiallinen miekkailu vaatii jotain jota en ole kohdannut ainoassakaan hengellisessä tilaisuudessa. Se nimittäin vaatii aivojen käyttöä. Uskonnollinen tilaisuus voi toki olla opettavainen, mutta ne on rakennettu sillä tavalla että tyhmä ja huonomuistinenkin pärjää siellä. Historiallinen miekkailu taas vaatii hyvinkin syvällistä osaamissettiä ; Esimerkiksi eilen harjoitusten jälkeen jäimme salille varsin epäfyysiseen toimintaan. Taustalla oli se, että Vadi kirjoitti kirjaansa miten miekkailu rakentuu esimerkiksi geometrian ja musiikin ympärille. Siihen aikaan yliopistoaineinahan oli kielenkäyttöön liittyvät trivium -aineet ja matemaattis-loogiset quatrivium -aineet. Näiden välille nähtiin yhteyksiä siten että quatrivium oli tavallaan sisällöllinen vaatimus ja trivium -aineet olivat niiden soveltamista jolloin sisällölle annettiin mahdollisimman hyvä muoto. Koska Vadi viittaa aivan eksplisiittisesti kahteen quatrivium -aineeseen, musiikkin ja geometriaan, on selvää että Vadin näkemys miekkailusta oli tehdä siitä tavallaan trivium -aine ; miekkailun estetiikka on samantapainen seuraus sen lainalaisuuksista kuin estetiikka on sidoksissa geometriaan.

Tämä on toki itsessään tieto. Mutta sen ymmärtäminen mitä Vadi on tällä tarkoittanut, ei voi jäädä pelkästään siihen että meillä on käännökset ja niitä ikään kuin suoraan luetaan. Tämän vuoksi tuntien jälkeen olikin tarjolla vapaa-aikamuotoista piirtelyä harpilla ja viivottimella. Tämä ei ole pelkästään piirustelua, vaan muistuttaa siitä että siihen aikaan geometrian harjoittaminenkin oli "osittain mekaanista". Tätä kautta voi saavuttaa jotain tietoja siitä miksi miekkailu on geometriaa. Ymmärtää miten etäisyyksiä, kulmia ja erilaisia harmonioita käsitellään noin yleisemminkin. Tämä on tietysti vain pieni yksityiskohta. Esimerkki siitä, että historiallinen miekkailu pitää sisällään elementtejä jotka suorastaan vaativat renessanssimiehenä olemista (usein jopa sanaleikkiin asti). Ja itse asiassa hurjaa määrää lukemista ja miettimistä. Yleissivistyksen täytyy taipua siinä missä fyysisemmänkin toiminnan.
1: En tiedä mitään muuta itsepuolustuslajia joka vaatisi vastaavaa. Kenties siksi lajissa onkin paljon akateemisia tyyppejä. Tyylipuhtaista larppaajista moni käy kerran ja vaihtaa bofferointiin koska miekka on "liian rajoittava". He pitänevät enemmän siitä miekan ideasta, eivät itse asiasta.

Tässä mielessä en pidä siitä että miekkailun lapsellisuus tungetaan implisiittisesti mukaan kuvioihin. Tavoitteeni on olla vanhanakin jollain tavalla mukana kuvioissa. Kenties en ole yhtä sitkeä sissi kuin aikidon perustaja Ueshiba, eli harjoita lajia muunakin kuin teoreettisena aktiviteettina kuolemaan asti. Kenties fysiikkani antaa periksi ennen tätä. Mutta vaikka rollaattori olisikin se lelu joka silloin pyörisi mukana, en ymmärrä miksi miekasta jotenkin pitäisi luopua - peräti "jonain nuoruuden hupsutteluna". Asenteellisuudessa ärsyttää sekin, että se ei koske vain minua itseäni ihmisenä. Se koskee myös "koko muuta porukkaa". "Koko skeneä" yritetään samalla halventaa suhteessa siihen oikeaan kypsien ihmisten maailmankuvaan.

Menneinä aikoina erimielisyyksiä ratkottiin reilusti kaksintaisteluilla, mutta silloinkin ne käytiin herrasmiesten kesken. Tässä mielessä nykyaika kohtaakin menneisyyden. Kaksintaistelua ei tapahdu.

Miten "epidemia" katkaistaan määrittelyillä

2012-01-20T12:31:00.005+02:00

New York Times kuvasi sitä, miten autismin kirjon määrittelyasioita muutetaan radikaalisti. Taustalla on ollut ilmiö, jossa autismia esiintyykin yllättävän paljon ; Autisteja diagnosoidaan enemmän kuin on odotettu. Osa noususta on diagnoosin tarkkuutta - se, mikä oli ennen yksinkertaisesti kylähullu, pitäjän propellihattu tai kaupungin omintakeinen renessanssimies on nyt vain saanut uuden nimen. Toinen syy on määritelmän laajakirjoisuus, epämääräisyys ja joustavuus "For years, many experts have privately contended that the vagueness of the current criteria for autism and related disorders like Asperger syndrome was contributing to the increase in the rate of diagnoses - which has ballooned to one child in 100, according to some estimates."

Määritelmän yleisyys on yllättänyt, ja tämä on nostanut esiin jopa hieman harhaanjohtavan nimen "epidemia". Autismihan ei ole tartuntatauti, ja yllättävän suuri yleisyys ja tiedostamisen mukana kasvanut diagnoosien määrä ei vielä tarkoita samaa kuin valtavasti yleistyvä ilmiö. Tämän ymmärtämättömyys on johtanut tietysti esimerkiksi siihen että Wakefieldin rokotedenialistinen "rokotteet aikaansaavat autismia" -pelottelu on ylipäätään voinut kukkia. Mutta voidaan sanoa että tämä "epidemia" on syynä siihen että uudelleenmäärittelyä harkitaan. Jos ilmiö on yleinen sitä on tavallaan vaikeampaa kutsua vakavaksi psykologiseksi ongelmaksi. /(Vammaisuus on tavallaan vammaisuutta vain suhteessa keskivertoon.)

"American Psychiatric Association" onkin tiukentamassa varsinaisen autismin määritelmää. Tämä ei tietysti vielä koskisi autismin kirjon lievempiä versioita, joten niiden määrän voidaankin katsoa kasvavan suuresti. Tai näin olisi, jos määrittely jätettäisiin tähän. Kuitenkin koko autismin kirjon määrittelyä ollaan muuttamassa "At least a million children and adults have a diagnosis of autism or a related disorder, like Asperger syndrome or "pervasive developmental disorder, not otherwise specified," also known as P.D.D.-N.O.S. People with Asperger's or P.D.D.-N.O.S. endure some of the same social struggles as those with autism but do not meet the definition for the full-blown version. The proposed change would consolidate all three diagnoses under one category, autism spectrum disorder, eliminating Asperger syndrome and P.D.D.-N.O.S. from the manual. Under the current criteria, a person can qualify for the diagnosis by exhibiting 6 or more of 12 behaviors; under the proposed definition, the person would have to exhibit 3 deficits in social interaction and communication and at least 2 repetitive behaviors, a much narrower menu." Näin ollen autismin kirjon laitapuolella olevien diagnoosien voidaan katsoa myös epämääräistyvän. Itse näkisin juuri tämän omituisena, koska se heikentää analyyttistä tarkkuutta, ja tällä voi olla poliittisia vaikutuksia. Koska autismi on tiukka ilmiö ja sen reunamilla olevat ilmiöt ovat entistäkin moninaisempia, voidaan helposti korostaa että autismin kirjon reunamilla on vain hyvin pieniä ongelmia. Kuitenkin myös tiukemmalla puolella tätä määritelmää on syviä vaikeuksia - niistä osa on aiemmin tunnistettu peräti täysiveriseksi autismiksi. Näin ollen avunantamisen lieventämisen retoriikkalle löytyy taatusti tilaa ; Jos ilmiöitä määriteltäisiin tiukemmin, olisi vaikeampaa kiistää apua niiltä joilla ongelmia on ns. enemmän.

Asialla on toki konkreettisempikin ongelma; Koska diagnoosin saamiseen liittyy myös konkreettisen avun saamista, esimerkiksi koulussa. Nyt määritelmän muutos estää monia saamasta apua joka voisi kuitenkin muuttaa heidän elämänsä suunnan oleellisesti. "If clinicians say, 'These kids don't fit the criteria for an autism spectrum diagnosis,' they are not going to get the supports and services they need, and they're going to experience failure." On toki jopa uskottavaa että tämänlainen karsinta on varmasti ollutkin osittain vaikuttamassa määritelmän keskittymisen kohdalla ; Tämänlainen apu tietysti maksaa hieman enemmän. Nyt onkin vaarana että moni epäonnistuu siksi että ei saa apua koska ei kohtaa uusia määritelmiä. Ongelma, itse ilmiöhän ei muutu. Se, mikä muuttuu on näkökulma. Kyseessä on luonnollisesti rajanvetokysymys. Uusi määrittelytapa "although the proposed diagnosis would be for disorders on a spectrum and implies a broader net, it focuses tightly on "classically autistic" children on the more severe end of the scale. "The major impact here is on the more cognitively able,""

Kirjoittaja ajatteli parantaa AIDS -epidemiat määrittelemällä AIDSin uudestaan vain homomiesten sairaudeksi. Kaikki muut AIDS -potilaat uudelleenmääritellään toisella nimellä, joten olen, paitsi kutistanut AIDS:in yleisyyttä dramaattisesti ja ratkaissut AIDS -ongelman, olen samalla myös keksinyt uuden sairauden joka on paljon yleisempi kuin AIDS. Kutsuisin tätä kahden kärpäsen iskemiseksi yhdellä iskulla, ja tämän aikaansaama muutos on dramaattinen.

Kuinka uskonto myrkyttää avioliiton

2012-01-20T00:53:00.018+02:00

Hitchensin "God is not Great" -kirjassa yhtenä teemana oli se, miten uskonnollisuus värittää hyvin monet aiheet. Hitchens puhui siitä miten uskonto myrkyttää kaiken "religion poisons everything." Tällöin aihe värittyy usein niin, että se nähdään vain tästä uskonnollisesta konseptista. Tämä tietysti tekee yhteiskunnassa elämisestä omituista jos ei tätä uskonnollista vakaumusta jaa. Koska kaikki keskustelu käydään vain uskonnollisesta kulmasta ja uskonnollisin ehdoin. Tietyt mielipiteet nähdään tämän jälkeen vain reaktiona uskontoon, kuten uskonnonvastaisuutena ja tätä taas syytetään uskonnonvapauden rikkomisena.

Tämä tuli mieleen, kun luin facebookissa "vastustamme sukupuolineutraalia avioliittolakia" -ketjua. Siellä nousi esiin se, että avioliitto on aiheena retorisesti uskonnollistettu. Vaikka avioliittoa voidaan tarkastella ties mistä linjasta, niin avioliittokeskustelu kuitenkin näyttää redusoituvan aina jotenkin uskontoon. On joko suoraa "Raamattuun" vetoamista tai hieman epäsuorempaa luonnollisuusargumentaatiota joka vetoaa siihen että Jumala on luonut tietyn luonnonjärjestylsen. Toisin sanoen avioliittodiskurssi on latistunut, on vain yksi tärkeä tematiikka ja muut tematiikat ovat epätasa-arvoisia, huonompia ja turhempia kulmia..

Monet selvästi kristilliset tahotkin näkivät asian pahana. Keskustelun uskonnollistumisen katsottiin huonona asetelmana "Nykyinen asetelma ruokkii "kiihkouskovaiset" vastaan "normaalit" vastakkainasettelua ja haittaa kunnollista keskustelua." Kun avioliitto on kysymys, johon uskonnoilla on kanta, mutta joka ei aiheena ole välttämättä uskonnollinen olisi kannattavaa laajentaa argumentaatiokenttää myös puhtaasti yhteiskunnallisten ja muunlaisten argumenttien suuntaan. Uskonnollisesti neutraali yhteiskunnallisella tasolla pysyvä argumentaatio ei hylkäisi sekulaaria ihmistä ja kieltäisi hänen mielipidettään, näkökulmiaan ja osallistumistaan.

Kaksipuolinen kolikko.

Pasi Turunen muistutti ansiokkaasti että uskonnollisen keskustelun mukanaolo on kuitenkin monelle tärkeää ; Uskovaiset haluavat tehdä yhteiskunnallisia päätöksiä vakaumuksestaan johtuen eivätkä siitä huolimatta. Puhdasta yhteiskunnallista keskustelua hän pitää tämän vuoksi jopa syrjivänä. Turunen esittää että "Jürgen Habermas on tuoreissa kirjoituksissaan myös esittänyt, että "uskonnollisten ilmaisujen ehdoton rajaaminen pois poliittisesta keskustelusta ja julkisesta tilasta on uskonnollisia ihmisiä syrjivää." Habermasin mielestä uskontoon vetoavia näkökohtia voidaan tuoda poliittisiinkin keskusteluihin, "mutta päätöksenteossa hyväksyttäviä ovat vain sellaiset argumentit, jotka niiden esittäjä tai joku muu voi kääntää kaikkien eri uskontoja edustavien ja uskonnottomienkin kansalaisten hyväskyttävissä olevalle sekulaariselle kielelle". Käänteisesti Habermasin mukaan "myös ei-uskonnollisilta ihmisiltä voidaan edellyttää suopean uteliasta asenneetta uskonnollisiin ilmaisuihin. Heidän tulisi etsiä niistä totuuksia, jotka olisi mahdollista kääntää uskonnosta riippumattomalle kielelle." Tavoitteena on toinen toisiansa kunnioittava dialogi, jonka tuloksena "voidaan määrittää kaikkien rationaalisten toimijoiden hyväksyttävissä olevat poliittiset periaatteet."" Turusen mukaan uskonnollisen perustelujen esittäminen kuuluu uskonnonvapauteen ja että sekulaarikin ihminen voi ymmärtää kristillisen avioliiton perusteet.

Vaikka Turusen puhe onkin tuttua "osallistuttamispakkoargumentaatiosta" jossa esimerkiksi kirkosta eronnut opettaja saattaa joutua kirkkoon, ja sama osallistuttamis koskee monia koululaisiakin. On kuitenkin hyvä huomata, että osallistuttamattomuuden puolelta löytyy paljonkin kristillistä argumentaatiota. Esimerkiksi silloin kun koulun seksuaaliterveyspuolen on katsottu rikkovan vakaumusta vastaan. - Ja itse asiassa myös samaa sukupuolta olevien avioliitto voidaan nähdä osallistuttamisena, jossa avioliittokonsepti jaetaan dialogisesti sen sijaan että oltaisiin monologissa yhden uskonnon kanssa.

Asiassa on selvästi kaksi puolta. Ja Turusen näkemys esittelee niistä erinomaisesti toisen puolen ; Kuitenkin hänen lainaamaansa Habermasia voidaan soveltaa nimenomaan lähtökohtaan, joka ei kiistänyt uskonnollisen diskurssin olemassaoloa vaan kyseenalaisti sen, että se on se kaupungin ainut peli. Ja tällöin uskonnon mukanaoloa ei tarvitse oikeuttaa, kun kysymys on siitä että "voitaisko puhua joskus jotenkin muutenkin. Kerrankin?"

Kun vallitseva käytänne on sellainen jossa yhteiskunnallinen ilmiö, avioliittokonsepti, on väritetty ensisijassa uskonnolliseksi kysymykseksi ja väritetty nimenomaan yhden uskonnon tematiikalla jossa on sallittu vain pelikenttä "tätä uskontoa vastaan" ja "tämän uskonnon puolesta", on selvää että avioliitto on siis yhden maailmankuvan vakaumuksen ilmenemä eikä henkilökohtaista voida erottaa siksi poliittisesta. Näin kysymystä ei voida myöskään jättää pelkästään henkilökohtaisen vakaumuksen tasolle, vaan se on pakko nostaa myös osittain poliittisen pakkoluonteensa vuoksi uskonnollisen vallankäytön tasolle. Ja Habermas antaa tähän vastauksen ; Koska asetelma uskonnottomalla avioliittodiskurssilla on yhteiskunnassa samanlainen kuin Habermasin näkökulmasensuurin kanssa painivalla uskonnollisuudella, on päätelmän mentävä samaa tietä ja sanoa että nykysysteemi syrjii uskonnottomia. Sitten voitaisiin höpöttää kauniita sanoja joiden mukaan uskovaistenkin tulisi etsiä sekulaareista vaihtoehdoista totuuksia jotka he voisivat kääntää omaan kristillisyyteensä. Dialogi voi nimittäin toimia vain kahteen suuntaan.

Itse asiassa tämän tajuaminen värittää suuren osan Hitchensinkin sanomisista. Hitchens sanoo tavallaan samaa kuin Habermas, hän vain puolustaa uskonnottomia ja käyttää mehevämpiä sanavalintoja.

Mutta tämä olisi sitä että jättäisi asian vain yhden kolikon puolen kohdalle.

Toki tässä on mukana myös ns. yhteensovittamattomuutta. Turunen on innoissaan vaatimassa ymmärrystä kristinuskolle. Kuitenkin hän voinee helposti samastua niiden kristittyjen ahdinkoon jotka eivät pidä ajatuksesta että koulussa opetettaisiin evoluutiota tai käsiteltäisiin ateismia tai seksuaalikasvatusta. Habermasin ajattelua mukaillen tässä tilanteessa pitäisi uskovaisen tietysti ottaa jotain totuuksia ja käsitellä ne uskonnon kielellä. Ongelmaksi tässä kohden tuleekin vain se, että ajatuksia ei voi siirtää jos ne ovat ristiriidassa vakaumuksen kanssa. Kristinuskon kannalta ristiriidassa oleviksi asioiksi voidaan ottaa monia aiheita. Mutta Turunen itsekin lienee sitä mieltä että homoseksuaalisuus on jotain jota ei voi kääntää kristinuskoksi (sovitaan että hänen oma kristinuskon versionsa on todella tälläinen) ilman että (Turusen mallin) kristinusko olisi pakkomuutettava sellaiseksi mitä se ei koherentisti voisi olla. Tässä mielessä on selvää että sekulaarille kielellekään ei voida kääntää kaikkia asioita.
1: Pasi Turunen lienee juuri oikea ihminen vaatimaan dialogian nimissä suvaitsevaisuutta uskonnolle. Hän on nimittäin itse hyvin tunnettu asiallisesta asenteestaan, kuten syyttelystä, jossa rajoitetut rahavirrat syrjiville uskonlahkoille on hänestä opillista "väkisinmakaamista" jonka takana on syvempikin uskovaisten syyttely ja salaliittoilu. Asiallisuus ja kyky nähdä positiivinen näkyivät myös hänen innostaan nostaa ensimmäisten joukossa Jokelan koulun joukkoampuminen ateisti-darwinistisen maailmankuvan eittämättömäksi hedelmäksi. Kun asiantuntijat setvivät fyysisen evidenssin kautta tapahtumaketjua ja sitä mitä on tapahtunut ja mistä syistä, Turunen näytti tunnetuksi tulleen "kykynsä pureutua kiihkottomasti vaikeidenkin asioiden ytimiin", raportoiden asian todellisen ja lopullisen tilan alle vuorokaudessa pelkkien lehtijuttujen kautta. Juuri hän voi vaatia suvaitsevaa ymmärrystä itselleen, koska juuri hän - joka on vaatimattomasti itsestään kertomassa että moni muu kehuu häntä terävännerokkaaksi - on paras kertomaan kohteliaisuudesta ja halusta hakea erilaisesta maailmankatsomuksesta hyvää. Tämä tarkoittaa sitä, että Turunen taatusti hyväksyy nämä keskustelusta väistämiset, joka tarkoittaa sitä että suopean kiinnostuneen innostunutta suvaitsemishalua ei hänestäkään ole oikeasti mitenkään sopivaa vaatia - ja hän joutuu jo oman "asenteiltaan varsin mielenkiintoisen" kirjoitteluhistoriansa valossa hyväksymään sen, että sen vaatiminenkin on vainoa.

Turusen tapa käsitellä asioita johtaakin helposti siihen tilaan, omituiseen joskin vallitsevaan tilaan, jossa uskontoja käsitellään vakaumuksena ja uskonnottomuutta poliittiena valtapelinä. Vakaumuksen kunnioittamisen vuoksi on tehtävä kaikenlaista. Kristittyjen vakiokeinoina onkin vaatia uskonnonvapauden nimissä "keskustelevaa suvaitsevaisuutta" joka kulminoituu poliittisen lainsäädännön kautta niin että yhteiskunnan vaaditaan antavan valtaa heidän omille näkemyksilleen samalla kun he haluvat ottaa toisenlaisilta ajatusmalleilta luvan toteutumiseen. Tässä ei kyetä näkemään oman jengin puutteita suvaitsevaisuudessa ja siksi toisilta vaaditaan ja odotetaan sellaista mihin ei itse kyetä.

Kolikoiden puolten yhdistäminen yhdeksi rahaksi.

Olenkin suoraan sanoen esittänyt että uskonnollisiin kysymyksiin kannanottamispakko on omituinen. Olen joskus kohdannut esityksen että uskonnolliset ja hengelliset kysymykset olisivat yleisinhimillisiä ja perustavanlaatuisia sellaisella erikoisella tavalla, että ihminen olisi ikään kuin velvollinen olemaan kiinnostunut niistä ja myös selittämään kantansa kysyttäessä. Näen että jo tässä on takana valtavaa syrjintää, koska se pohjimmiltaan priorisoi ihmisyyden kysymyksen aiheen mukana ja vastauksen mukaan.

Ei, en usko että aihe on oikeasti niin tärkeä että sen tarvitsisi kiinnostaa oikein ketään. En usko että uskonnollisten kysymysten miettimisen pitäisi olla velvollisuus. En usko että uskonnolliseen keskusteluun osallistuminen olisi velvollisuus. Se, että sen sanoo uskonnon kohdalla tuntuu vain olevan monille järkytys. Mutta jos sitten rupeaa pitämään höpinätuokiota geometrian vaikutuksesta Filippo Vadin miekkailujärjestelmässä, niin yht'äkkiä tämänlaiset minulle tärkeät ja kiinnostavat aiheet eivät olekaan mikään velvollisuus, edes tutustumiseen asti. ja jos vaatisin sellaista ihmiset käskisivät minun mennä vetämään käteeni. (Ja menisinkin.) Vielä pahemmin saisin kuulla jos selittäisin että aihe olisi yleisinhimillinen ja väheksyisin tätä kautta jokaista joka ei kysymyksiä mieti. Ja jos samaan perusteeseen viitaten pitäisi koko Vadi -aihetta turhana, häntä pitäisin pahana ihmisenä. (Ja pidänkin, mutta se on ihan toinen luku.)

Tämä muistuttaa vain siitä että jo tämä uskonnon merkittävyysaspekti on mielipide. Ja vielä pahempaa: Se on mielipide joka nostetaan poliittisen vallankäytön ytimeen antamalla erikoisasema uskonnollisille tunteille, vaikka itse näen ne samanarvoisina ties miiden muuden tunteiden kanssa. Suhtaudun tunteisiin ylipäätään samalla tavalla. Ne ovat jossain määrin arvokkaita, mutta Suomen tai minkään muunkaan yhteiskunnan tehtävänä ei ole suojella vitutukselta. (Vitutukseen ei voi edes kuolla, Väyrynen elää ja on peräti pitkäikäisestä suvusta.) Siksi sanon että uskonnon näkeminen turhana, ikävystyttävänä, tekosyvällisenä ja ties minä muuna vastaavana ei kovin tärkeänä on mielipide, joka voidaan nähdä maailmankatsomukselliseksi vakaumukseksi. Että repikää siitä sitten, osallistuttajadespootit!

Tämä, kenties ensilukemalla omituinen, huomio itse asiassa yhdistääkin kolikoiden molemmat puolet. Sillä Habermasin-Hitchensin -linjalla tämänlainen toiminta on pakottamista ja ulosjättämistä. Se, että jokin aihe tai näkökulma "otetaan sisään" ja toinen "jätetään ulos", on kyseessä syrjintätilanne. Ja avioliittokysymyksen kohdalla se on peräti selvästi ideologisesti värittynyt sellainen ; Kristinuskon oikeuttamiseen haetaan oikeutusta joka näyttää sekin olevan kristillisen teologisesti korrekti.
1: Näin ollen ollen kristitty joka on jo valmiiksi vakuuttunut siitä että kristillisyyttä on hyvä laittaa politiikkaan voi riemusta kiljua kun joku laittaa name droppingia hänen ideologialleen. Argumentaatio toimii siis niille jotka olivat jo vakuuttuneita eikä keskustelu siksi oikeastaan edennyt.
2: Ja sekulaari voi sitten siinä sivussa vain ihmetellä miten se, että "uskonnollisuuden kaikenkattavuuden merkitys kyseenalaistettiin kertomalla että kristillinen teologia on politisointivälineenä jokin joka ei heitä vakuuta koska he eivät jaa sen argumentaatiolähtökohtia" johtikin siihen että "keskustelua väritetään kristillisesti esimerkiksi teologisesti merkittäväksi katsottuun uskonnolliseen vakaumukseen vedoten" ja selitetään sitten "että kristillisyys on jotain jonka jakamattomuusongelma olisi ikään kuin sekulaarien itsensä ratkaistava ja tehtävä kristillisyydestä sekulaaristi jaettavaa." ja tätä kutsutaan sitten "keskusteluksi" josta poikkeaminen on "kristittyjä syrjivää"

Tästä kaikeast teologis-poliittisesta sanaleikinnästä voidaankin toki heittää jatkumoa myös "Napoleonin Komplekseihin" Siellä nimittäin huomautetaan että vakaumusasioita käsitellään poliittisessa puheessa hyvinkin omituisesti ja miten mielipiteenvapaus tässä on vain jokin kikka jolla ajetaan jotain sen vastakohtaa, suvaitsevaisuuden nimissä halutaan harjoittaa suvaitsemattomuutta. ""Ihmisen mielipide on hänen omansa, joten se ei voi olla väärä." Kun saivartelu kerran on uusi isänmaallinen kansallisurheilumme, niin myönnettäköön, että eihän se väärä voi olla. Se voi sen sijaan olla perkeleen tyhmä, lyhytnäköinen, irrationaalinen ja huonosti perusteltu. Ja jos vielä saivaroimme pidemmälle, niin esimerkiksi arvostelma maksalaatikko on minusta yrjöttävää on mielipide tai toteamus, joka ei voi olla väärä. Ihmiset vain joskus kuvittelevat voivansa johtaa näistä oikean ja väärän tuolla puolen olevista tuntemuksistaan, arvostelmistaan ja mielipiteistään hyvin omituisia vaatimuksia ja päätelmiä, joiden validiteetti muilla on heistä velvollisuus hyväksyä. Esimerkiksi sellaisia kuten maksalaatikosta pitävät ihmiset ovat moraalisesti ala-arvoisia tai maksalaatikko pitäisi kieltää. Eiväthän nämäkään toki vääriä näkemyksiä ole, ovatpahan vain aivan häiriintyneitä ja sekopäisiä."

Moreover, I advice that Wedding must be crashed. Just because Bachelor party poison your liver and Marriage poisons everything else!

psykopaattilause

2012-01-19T22:34:00.009+02:00

On aina hyvä pitää itseään avoimena. Tämä on tärkeää, koska usein asiat ikään kuin kontekstoi mielessään ja sitten asiat näyttävät itsestäänselvemmiltä kuin ovat. Näin sainkin tänään "ystävällismielisenä haasteena" tekstikohdan "So, why not learning the truth from own experience, but someone's theories? Why not agreeing on the truth in the first place?" josta minun piti kyetä arvoimaan "does this smell of religious zealotry to you?" Lausetta ei oltu kontekstoitu mitenkään. Tämänlaiset haasteet ovat tietysti mielenkiintoisia, koska niissä vastaukset - ja etenkin erehtymiset - kertovat jotain oleellista vastaajasta.

Lähdin purkamaan lyhyttä - ja minulle mahdollisesti riskialtista - pulmapähkinää seuraavasti.

Teoriassahan sitä voisi olettaa että jos tuon lauseen antaisi vaikka suvaitsevaiselle liberaalille ja siinä paljastuisi fundamentalistinen taho, niin siinä vaiheessa olisi viesti jotain sen tapaista että fundamentalistit ovat joustavampia ja suvaitsevaisempia kuin tulisi mieleen. Ja jos tämänlaista arvaa fundamentalistiseksi ja taustalta paljastuu ihan muunlainen taho, on sekin havaittavissa mielenkiintoiseksi asennevamman merkkaajaksi. (Näissä haasteissa erehtyminen on yleensä sellaista että niistä ei seuraa koskaan oikein mitään hyvää erehtyjälle.)

Koska lause oli lyhyt, on lähdettävä lyhyestä liikkeelle. Onneksi lainaus on tiivis ja siinä on monia elementtejä, jotka viittaavat tietynlaisiin ajattelun perinteisiin. Ja niiden perusteella lausuma mahtuu suorastaan malliin "religious bigotry" - jos ei peräti sitä mainittuun luokkaan "religious zealotry";
1: Kohta "So, why not learning the truth from own experience" on itse asiassa jotain joka on fundamentalistisessa uskonnossa hyvin vahvassa roolissa. Sen parissa luotetaan omiin tunteisiin ja tapoihin värittää tapahtumat. Näin syntyy tärkein herännäisten työkalu, julistava anekdootti ; Tässä kertoja asettautuu valta-asemaan jonka kritisointia ei sallita (kunhan se on kristinuskon eli totuuden mukaista). Tällöin se, mitä pitäisi kutsua vain oman mututuntuman esilletuomiseksi muuttuukin "silminnäkijäkertomukseksi". Näin omiin tunteisiin vetoamisesta tulee ikään kuin argumentaation voimakkain väline ja suurin totuuden muoto.
2: Toinen kohta "but someone's theories?" on itse asiassa denialismia, ja tiedevastaisuus on hyvinkin tärkeä osa tiukan uskonnollisen oikeiston käytössä ; Heillä on hyvinkin ambivalentti suhde tieteeseen, toisaalta tieteellisyyttä kunnioitetaan mutta jos ne ovat oman näkemyksen vastaisia ne nähdään vain jonain vääräuskoisena (maailmankuvallisena) joka tapahtuu ns. "norsunluutornissa" elämästä vieraantuneiden - a.k.a. niiden jotka eivät usko anekdoottiroskaa ja vain hymyillen ole samanmielisiä julistajien mututuntemusten kanssa - tutkijoiden toimesta. - Tämä asennetapa on korostetuimmillaan näkyvissä oikeistokonservatiivien PR -lelun, evoluutiokriittisen Intelligent Designin, kohdalla.
3: Viimeinen osa "Why not agreeing on the truth in the first place" on sekin liitettävissä fundamentalistien tiukkiksiin ; On tavallista että he olettavat että Jumala kolkuttaa kaikille. Perusselitys ateismiinkin on se, että ateisti oikeasti tietää Jumalan olevan olemassa mutta ateisti haluaa vain kapinoida. Ateisti katsotaan samaksi kun Jumalan vihaamiseksi. Tämä tematiikka nostaa esiin tavallisesti juuri sitä, että jos ihminen kääntyy, hän vain antaa periksi jollekin jonka hän on koko ajan tiennyt.
___3:1 Tässä asetelmassa on toki olemassa pikkuriikkinen järkikin ; Väitteiden todistaminen ei muuta väitteiden totuusarvoa, näin ollen argumentaatio, tutkiminen ja empiria eivät muuta väitettä eivätkä väitteen totuusarvoa. Kuitenkin sen ainoana vaihtoehtona on vain kulkea ympäriinsä väittämässä ties mitä asioita ja vaatia että niihin vain uskotaan suoraan sellaisenaan. Ja tässä maailmassa epäkelpoja ajatuksia ei voitaisi ampua pois. (Joka on argumentaation ja tieteen tuoma etu, se joka tekee siitä olennaisesti paremman.)

Paljastui että tekstin taustalla oli salaliittoteoriohin innostunut lähde. Henkilö, joka oli varma että hallitus salailee avaruusolentoja, ja että yhtiöt ja maailmanhallitus ohjailevat ihmisiä kuin marionettinukkeja ja ennenkaikkea joka katsoi että raakaveganismi on oikea ihmisen tapa aterioida. Tässä mielessä arvioni olikin kohtuullisen osuva.

Kuitenkin juuri tämän käsittelemäni sitaatin takana on oikeastaan juuri kaikki se, mikä maailmanmenossa ihmetyttää kenties eniten. Tämänlaiset tekstit näyttävät tuottavan leppeitä kokemuksia ihmisille. Niitä ei ikään kuin nähdä aggressiivisina, häijyinä tai äärimmäisinä. Tämänlaisiin asenteisiin tiivistyvää "presuppositionistista omaan sisäiseen maailmaan ajautumista" ei koeta ongelmallisena vaikka se itse asiassa onkin ongelmallinen.

Tämänlaisia lauseita voisi kutsua jopa "psykopaattilauseiksi". Sillä psykopaateistakin ihmisillä on tietynlainen mielikuva. Totuus on kuitenkin hyvin toisenlainen. Sillä aidot psykopaatit ovat hurmaavia ja toisen mielenliikkeitä hyvinkin ymmärtävä - ja ne joita helposti luullaan psykopaateiksi ovat sosiaalisesti epähurmaavia toisen tunteiden ymmärtämisessä takeltelevat pikkuautistit. ~ Ääriliikkeiden ongelmana on se, että ne kyllä näyttävät ääriliikkeiltä, mutta ääriliikkeet näyttävät erilaisilta kuin ääriliikkeiden luullaan näyttävän. Mutta jos ääriliikkeet näyttäisivät siltä kuin ääriliikkeiden luullaan näyttävän, niillä ei olisi minkäänlaista vaikutusvaltaa eikä koko ilmiötä voitaisi pitää riskinä.

Peeloillen (tämä on oikeasti tärkeää asiaa)

2012-01-19T00:40:00.011+02:00

Peelo, hikipedian aikaa sitten toimintansa lopettanut vandaali, on hahmo jolla on aina tietty paikka sydämessäni. Samalla on ilmiselvää myös se, että vaikka olenkin tunnetusti hänen härömielisyytensä kannattaja, niin olen myös juuri se joka antoi hänelle estoja ja joka poisteli hänen kirjoituksiaan. Tähän tilaan iskeekin sopivasti artikkeli "Hikinews:Peelon artikkeleita ei julkaistaisi nyky-Hikipediassa". Tämä on merkittävää, koska "Peelon kaljan vaikutuksen alaisena kirjoittamia esoteerisia sepustuksia on ylistetty useilta tahoilta, ja monet hänen artikkeleistaan ovat kohonneet klassikon asemaan. Moni käyttäjä on katsonut Peelon jos ei nyt kirjalliseksi, niin ainakin elämänihanteelliseksi esikuvakseen. Ajat ovat kuitenkin muuttuneet, ja tätä nykyä Hikipedia on huomattavan vähemmän vastaanottavainen Peelon kirjoitusten kaltaiselle härömateriaalille." Peelon kiistämättä sisällöllisesti epäkorrektit, sanavalinnoiltaan irvokkaat, aihepiireiltään rivot, logiikaltaan vähintään omintakeiset, ja kieliopillisesti virheelliset ja yleisesti ottaen asenteeltaan epäkunnioittavan perverssit tekstit ovat kuitenkin jostain edellämainituista syistä huolimatta - ellei peräti juuri niiden vuoksi - arvokkaita ja tärkeitä (hikipedian) yhteisölle. Sanotaan näin että historia oli Peelolle suopeampi kuin minä hikipedian ylläpitäjänä. Ja niin muuten olin minäkin.

Uutinen yhdistää Peelon statuksen Helsingin Sanomien juttuun jossa käsitellään Huovisen "Rasvamaksa" -kirjaa. Rasistiset kannibaalivitsit katsotaan nykyään sellaiseksi materiaaliksi, että se ei enää nykyään saisi painolupaa. Toki uutinen myöntää että kritiikkiä saatiin jo aikanaan ; "jo vuonna 1973 Rasvamaksa aiheutti kohua. Elettiin vielä aikaa, jolloin poliitikot lukivat kaunokirjoja ja kävivät niistä keskustelua. Johannes Virolainen tuomitsi Rasvamaksan tuoreeltaan ja vuoden lopussa jyrähti Suomen Kuvalehdessä itse Urho Kekkonen." Kirja kuitenkin julkaistiin.

Yhteys oli Hikinewsin arvo ; Oivallus joka teki metamateriaalista yleisen. Rinnastus oli tässä mielessä ruorastaan nerokas ja siinä voitiin nähdä yhteiskuntavaikuttamisen taustaakin. Ja koska olen todella vaatimaton on minusta on kerrassaan herttaista rakentaa rinnastus jossa minä olen Peelolle samaa mitä Kekkonen oli Huoviselle. Kekkonen oli suurmies joten rinnastus ruopaisi gentlemannin sieluani, paitsi tietysti sen kohdalta että en järin kovasti pidä Kekkosesta ja hänen tyylistään.

Kannanottona rinnastus Peeloon on hyödyllinen. Koska Helsingin Sanomat uutisoi Huovisen kirjan torppaamisen rasismin vähenemisenä. Trendi toki onkin havaittavissa ; Rasistisuuden trendi on ollut vähenemään päin ; "Tällaisia kertomuksia ei enää kirjoitettaisi, eikä julkaistaisi. Rasismille ollaan nyt paljon herkempiä kuin vuonna 1973. Pitkällä aikavälillä rasismi onkin Suomessa romahdusmaisesti vähentynyt, vaikka päivittäinen uutisointi voi antaa päinvastaisen kuvan. Helsingin Sanomien kyselytutkimuksessa viime marraskuussa 29 prosenttia vastaajista oli sitä mieltä, että "joihinkin rotuihin kuuluvat eivät kerta kaikkiaan sovi asumaan modernissa yhteiskunnassa". Tutkija Magdalena Jaakkolan kyselytutkimuksessa oli sama kysymys 2003. Silloin näin ajatteli paljon useampi: 45 prosenttia. 1993 luku oli peräti 51 prosenttia." Pidän tätä yhtä näkökulmaa itsessään oikeana, mutta turhan yksinkertaistavana ja sellaisenaan vääristävänä. ; On nimittäin erikoista, että fiktiivisen kertomakirjallisuuden sisällöllinen sensuuri olisi jotenkin olennaisesti liitettävissä vain rasismin vähenemiseen. Uskoisin, että "aikana jolloin poliitikot vielä lukivat kaunokirjallisuutta" luotettiin enemmän myös lukijan omaan harkintaan. Nykyisin on vahvemmin ilmassa sensuuri ikään kuin varmuuden vuoksi.

Tästä nimittäin saadaan irti oikeastaan kaikki se (vähäinen) järki jota nykykonservatiivien suvaitsemattomuuden suvaitsevaisuudessa on ; Rasismin väheneminen nähdään suvaitsevaisuuden lisääntymisenä, mutta on todella vaikeaa nähdä suvaitsevaisuuden lisääntymisenä sellainen jossa taiteelliselle ilmaisulle on asetettu runsaasti rajoja. Sensuristinen yhteiskunta ei ole jotain jota yleisesti katsotaan suvaitsevaisena. - Tämä rajoite olisi hyvä muistaa mietitäänpä sitä Huovisen "kannibalistineekeriukkovitsejä" tai "postmodernia tekotaidetta", yleensä ihminen huomaa vain toisen näistä ja suhtautuu siihen ensimmäiseen sitten ihan eri tavalla, vaikka kysymys on samanlaisesta tilanteesta.

Tämän vuoksi rasismin suojelun nimissä tunnutaan menevän myös sellaiselle alueelle, jota on yhä vaikeampaa nähdä rasismina ja on yhä helpompaa nähdä huumorina. Peelo on tästä hyvä muistutus ; Kaikkia hänen tekstejään vaivasi piirre jossa kertalukemisen jälkeen et voinut palata kyseisen tekstin lukemattomuuden tilaan. Usein tekstit polttivat mieleen pysyvät traumat, ja varmaa oli että lukeminen tätä kautta jollain syvällisellä tavalla muutti sinut uudeksi ihmiseksi. Kuitenkin juuri tämän piirteen vuoksi se oli hyvää elämää. Vaikka moni, joka on tyytyväinen elämäänsä ajattelee että tämä on hyvän elämän kaava. He miettivät jotakuinkin siten että "This is good life. May it never change - and may it never change us!" Kuitenkin hyvään elämään voi kuulua myös muutos. Silloin todellisuus joko muuttaa sinua jolloin elämä koetaan erilaisena ja joskus todellisuus muuttuu jolloin entinen minä kokee sen eri tavalla. Juuri tämä teki Peelosta vandalismista ja härömielisyydestään huolimatta - tai kenties juuri niiden vuoksi - potentiaalisesti positiivisen voiman. Tämä ei estänut dellinappulan poistamista - vaan rajoitti korkeintaan koko kirjoittajan automaattista estoa. - Toki "ikibannien" antamistakin tapahtui useita kertoja. Joskus jopa otin ikibannin pois voidakseni antaa sen heti uudestaan takaisin. Mutta tämä ikibanni oli ideana juuri sellainen että se oli helppoa kiertää teknologisesti ja toisaalta se oli helppoa ottaa itsekin pois, jolloin kyseessä ei ollut oikeasti lopullinen ratkaisu, vaan jokin joka suojasi tuhoilta esimerkiksi Peelon pahimpien kännäys (tai mitä kaikkea hän sitten vetikään)/krapulapäivien aikana.

Maailmassa jossa on Huovisia tarvitaan sekä Kekkosia että kirjanpainajia.

Uniikki

2012-01-18T23:07:00.012+02:00

Netissä kiertää pilakuva, jossa on kuvattuna liitutaulu. Taululla on kaavoja joista toisiin kohtiin osoittaa nuolia kuvaten päättelyketjua. Kuvassa keskiössä on kohta johon osoittaa nuoli kohtaan "Then a Miracle occurs" ja nuoli taas mutkikkaisiin kaavoihin. Kuvassa oleva henkilö esittää tilanteelle kritiikkiä "I think you should be more explicit here in step two." Kuvassa selitetään, että tieteellinen ymmärrys on yleisesti ottaen eksplisiittistä, ääneenlausuttua, ja eksaktia. Tämä viittaa tieteellisyyskuvaan, jossa tieteellisyys viittaa ilmiöihin, joiden luonnetta ymmärretään niin että sitä voidaan mallintaa.

On ilmeistä että kyseinen pilakuva kritisoi Intelligent Designiä. Se kun kieltää tämänlaisen mallintamisen. Sen puolella ideana onkin usein intentionalismi, jossa eksplisiittinen ikään kuin on pakko ottaa mukaan. Tätä tukee esimerkiksi Dembskin ajatus siitä, että eliminatiivinen filtteri on olennainen asia kun tarkistetaan että jokin on älykkäästi suunniteltu. Hänestä kun sattuma (todennäköisyys on liian pieni) ja lainomaisuus (luonnonlaki, induktio, algoritminen sääntö ... ei generoi) eliminoidaan mahdollisien vaihtoehtojen joukosta, jäljelle jää design. Tämä tarkoittaa sitä että suunnittelu ei pitäisi sisällään propositionaalista tietoa. Näin ollen kaavoja ja malleja ei voitaisi käyttää. Näin ollen ID -vastaus kuvan esittämään kritiikkiin on "meistä mallintaminen on mahdotonta". ~ Tässä on taustalla ajatus siitä että ihme ylittää ihmisen käsityskyvyn, ei ole tieteellisesti mallinnettavissa ja että ihme ei itse asiassa ole ollenkaan ilmiö jota voitaisiin tiivistää kaavoihin, vaan ihme on yksinkertaisesti ainutkertainen ja uniikki tapahtuma.

Kuitenkin toki tiedämme että uniikkius itsessään ei ole este tutkimiselle ; Universumin synty on selvästi fyysikoiden tutkimusaiheena ja sitä mallinnetaan erilaisilla kaavoilla. Jopa antrooppisen periaatteen (epä)todennäköisyyslaskelmat voidaan nähdä yhdenlaisena tapana yrittää lähestyä aihetta, joka on selvästi sekä tapahtunut historiassa että on ollut jokin josta meillä on vain yhden kerran tapahtuneesta suoraa näyttöä. Sikäli ID -kannanotosta on tässäkin kohden perää, että monet, esimerkiksi Paul Davies, ovat viitanneet siihen että he eivät lähtisi ottamaan todennäköisyysarvioita uniikeista asioista, koska tiede astuu mukaan vasta kun on vähintään kahden otos. Davies siis haluaisi tavallaan toisen universumin tutkittavakseen. Moni näkee tämän rajoitteen turhana ja aiheen tieteellisen lähestymisen alaisena. Mutta kenties ihme onkin jotain jonka taakse ei voida mallintaa kaavoja, jolloin ihme on aina uniikkitapahtuma, eikä mallia voida tehdä.

Tätä kautta voidaan nostaa aiemmin t ekemäni kannanoton Dembskin argumentaatioon. Hänhän vaati Z -factoria vastustajiltaan - ja jopa selvästi älykkäitä toimijoita olettavalta teorialta jossa palikan liukumiseen tarvitaan työtäviä tonttuja jotka livahtavat tarkkailustamme - mutta hän ei sovella niitä omaan ajatteluunsa. Hän ei vaadi design -mallilta mitään irrallista vapaata todistetta. Päin vastoin, eliminointiin perustuvassa päätelmässä on kysymys nimenomaan todisteiden puutteesta joista vedetään intuition ja tunteen kautta yhteys.

Kuitenkin Dembskin voidaan sanoa yrittävän rakentaa Z-factoria joka ei ole irrallinen. Tässä hän viittaa siihen että tiedämme miten ihmiset toimivat älyllään. Hän näkee analogioita näiden välillä. Näin meillä on jotain johon viitata. ajattelussa mukaan tulevatkin ihmeiden kaavoittamisilmiö. Ihme lakkaa olemasta uniikkitapahtuma, jolloin sille voidaan tehdä kaava. Analogia on itsessään induktio, joten kaavojen mukaantuomisen pitäisi olla ilmiselvä seuraus ajatuksesta että analogiapuoli olisi riittävän yksiselitteinen jotta sitä voitaisiin käyttää markkerina. Tämän jälkeen Dembski onkin logiikkansa kummallisessa haarukassa jossa hän ei voi kuin epäonnistua:
1: Joko z -factoria ei synny, jolloin hän ei itse asiassa liitä mitenkään kokeellisesti älyilmiötä siihen mitä hän sanoo designiksi. Tällöin itse avainkysymys siitä onko saatu tulos mikään viite mihinkään älykkyyteen jää täysin auki ja todistamatta. Analogia-ajattelua kun oikeutetaan ja tarvitaan jotta nimenomaan tehdä tämä z -factor -yhteys saataisiin rakennettua.
2: Hän rakentaakin hyviä ja testattavissa olevia eimielipiteenomaisia analogioita ja määrittää näin designiin hienon z -factorin, joka paljastuu induktiiviseksi malliksi. Koska hänen eliminatiivisessa filtterissään lainomaisuus estetään, ei kyseinen selitys enää selviä eliminatiivisen filtterin testistä.
___2.1: Tilanne muistuttaa tällöin sitä, että jos kappale putoaa maahan gravitaatiolain vaikutuksesta, niin joku selittäisi että gravitaatiolaki on vain jotain jota Jumala tottelee. Tässä muodossaan yhteys Dembskin tonttuvertaukseen on ilmiömäisen vahva.
___2.2: Toisaalta se sopisi omaan näkemykseeni jonka mukaan äly on nimenomaan yksi lainomaisuuden muoto. Tällöin ihme olisi totaalisesti perusluonteeltaan erilainen kuin älykkyys. Ja Dembski olisi valinnut suunnittelu -sanan vain korvaamaan teologialta liiaksi kalskahtavaa ihme -sanaa. Eliminatiivinen filtteri tuhoaisi tätä kautta eliminatiivisen filtterin tunnistusvoiman arkeologiassa ja SETI -projektissa ja rikostutkimuksessa - ilmiöitä joiden tutkimukseen ID ei ole tuonut lisäpanosta vaikka se niihin usein vetoaakin muistuttamassa siitä että älyn vaikutuksia voidaan tutkia. (Ja unohtavat että motiivi ja tekijän luonne ovat näissäkin standarditutkimusaiheita.)

Kyseessä on siis kaiken kaikkiaan varsin erikoinen tilanne jossa on selvästi rakennettu käsitekokonaisuus joka menee sotkuun itsensä kanssa. Yhtenä syynä lienee se, että tavoitteena ei ole selvitä koko argumentaatiokentästä, vaan saada vastaus aina yhteen spesifiin ongelmaan kerralla. Näin kokonaisuudesta tulee yllättävän epäkoherentti ; Tätä voisi ilmituoda sanonnalla "Voitaakseen taistelut näkemys häviää sodan."

Transformaatio

2012-01-18T19:34:00.006+02:00

Usein ajatellaan että tarinan tulkinta on ensisijaisessa yksilöllinen. Tämä näkemys ei ole kovin huono, sillä esimerkiksi itse kykenen olemaan hyvinkin erimielinen eräiden tarinoiden sisällöstä ja merkityksestä kuin jotkut toiset. Kuitenkin tätä olisi joskus asiallista painottaa myös sillä, että paikallinen kulttuuri voi vaikuttaa tulkintoihin.

Uskoisin että hedelmällisin aihe tämän demonstrointiin voi löytyä animesta. Sillä anime vaikuttaa sekä euroopassa että japanissa. Ja uskoisin että näiden katsontatavassa on eri maissa jonkin verran eroja.
1: Japanihan on käskyjen ja ulkoisten ohjeiden maa. Siellä ei kiistetä mielen sisäistä luonnetta, mutta korostetaan että ihmisen olisi jotenkin sopeuduttava joukkoon. Siksi Markus Kajo esimerkiksi ihmetteli japaninreissuissaan sitä, miten japanilaisilla on oma erikoinen tapansa olla erikoisia ; He kokoontuvat yhteen paikkaan olemaan samalla tavalla erilaisia.
2: Eurooppalainen maailma taas on individualistisempi, yksilön omaa pyrintöä korostetaan.

Tämänlaiset kulttuurierot vaikuttavat varmasti ainakin yhden animeissa erityisen usein toistuvassa teemassa, muodonmuutoksessa. Tämä on jotaon joka muistuttaa hieman supersankareiden alter egoa. Animeissa on hyvin tavallista, että taustalla on joko suora transformaatio tai vähintään fuusio ; Hahmo siis muuttaa muotoaan jollain tavalla. Tätä esiintyy esimerkiksi "taikatyttöanimeissa" joissa esimerkiksi koulutyttöjen takaa löytyy taikaritareita. Usein tätä muutosta katsotaan lähinnä sisäisen taistelun symbolina.

Voisin kuitenkin kuvitella että erilainen kulttuuri värittää totaalisesti sitä, mitä tämä sisäinen sankaruus oikein tarkoittaa.
1: Koska japanin kulttuuri on "ohjeistavaa ja käskyttävää", on siellä helpompi ajatella että tämä sisäinen sankaruus on todellista minuutta, sitä osaa jonka paljastumista joudutaan ikään kuin kätkemään normaalielämässä. Superhahmo siis ikään kuin paljastaa normaalin minän ja se koulutyttöpuoli on rooli.
2: Eurooppalaisessa kulttuurissa sisäinen sankari taas on helpommin katsottava juuri niin että "koulutyttö" edustaa sitä normaalia itseä ja "sankari" on tähän liitetty naamiaishahmo. Tämä muokkaa transformaation läpikäyneen olennon (1) turhaumahahmoksi, joka vastaa epäonnistumiskokemuksiin, turhaumiin joita syntyy kun pitäisi jaksaa aina enemmän olla itsellinen jopa siinä määrin että normaali ihminen ei kykene olemaan niin itsellinen ja (2) eskapismina, jossa omasta minästä erkaudutaan selvästi kuvitteellisen fantasian keinoin.

Täällä Radio Kerava

2012-01-18T19:14:00.011+02:00

Meiltä kysytään : "Eikö buddhalaisuuden, Saarnaajan, Mika Valtarin - jopa Camus'n [rauha hänelle] ja peräti Jobin edustama stoalais-apaattinen, ateismin ja teismin välillä epätoivoisesti keikkuva maailmakatsomus ole pelkkää resignaatiota eli henkistä väsähtäneisyyttä ja katkeraa alistumista [tämäkö muka lopullista viisautta elämästä?]"
Me vastaamme : Ei ole. [Kyllä on, sillä viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen. Ja totuus taas ilmenee monissa muodoissa, joista yllättävän usea on pitkulainen, ruskea ja höyryävä.]

Mutta jos väitetään että tunnustaminen tarkoittaa hyväksymistä ja passivoitumista, "joka vaieten ja voimattomana joutuu lopulta hyväksymään [koska on luovuttanut taistelun] vähäosaisiin ja heikkoihin ihmisiin [ikäänkuin resignoitunut itse väistämättä kuuluisi heihin] kohdistuvan sorron ja murhaamisen." on varsin hakoteillä, ainakin mikäli muistaa mitään siitä, mitä Camus puhui nurkkaan ajettujen rottien epätoivoisesta viimeisestä taistelusta vääjäämätöntä vastaan - jotain jonka uljautta Camus kuvasi erittäin kauniisti....

Vessaelämää

2012-01-18T00:04:00.008+02:00

Ihminen käy elämänsä aikana melko paljon WC:ssä. Vietämme siellä hieman aikaa joka päivä. Ja kuten tunnettua, juuri tämänlainen kasautuva toiminto tuottaa helposti kokonaismäärältään valtavia tuloksia. Jos esimerkiksi oletamme että ihminen käyttää kaikkiin WC asiointeihinsa 10 minuuttia päivässä (joka on lukuna kenties pieni mutta mukavan pyöreä) tämä tekee 3650 minuuttia vuodessa. Aikana tämä on (pyöreästi) hieman yli 60 tuntia. Eli noin 2½ vuorokautta. Tosiasiassa luku voi olla moninkertainenkin, mutta on selvää että jos vietämme vuosikymmenen aikana miltei kuukauden pelkästään 100% WC -istunnoissa, on selvää että tämä aika painaa jotain.

Tarinoissa tätä elementtiä ei usein näe. Editointi ikään kuin leikkaa tämän osan tarinoista kokonaan pois. Samoin paatuneimmankin yli-ihmisyyttä tavoittelevan ihmisen kohdalla vaikeimpana paikkana on miettiä WC -asioita. Nietzschen mukaanhan yli-ihmisyyttä kuvastaa ennen kaikkea katumattomuus. Tätä ei pidä ymmärtää julmuutena, koska yli-ihmisyys ei ole sidoksissa julmuuteen ; Sen sijaan katumattomuus muistuttaa kreikkalaisten eudaimonia -käsitystä jossa hyvän elämän arvo havaittiin kun ihmisen kuoltua katsottiin kokonaisuutta. Eudaimoniassa tarkastelija on helposti ulkopuolinen, mutta Nietzschen katumattomuus on sama siten että ihminen ikään kuin arvioi itse itsensä kuvitellen tämänlaisen tilanteen kohdalleen. ; Tämä tarkoittaa sitä että sitten kun on valmis tekemään kaiken uudestaan ei kadu. (Julma häpeämättömyys olisi kenties helppoa, mutta tämänlainen on todella vaikeaa. Yli-ihmisyys on siis hyvin vaatelias ja vaikea ihmiskuva saavutettavaksi.) Tämä tarkoittaa luonnollisesti myös vessassakäyntejä. Tämänlaisia asioita on häveliäissyistä vaikeaa miettiä. Me haluamme sensuroida tietyt osat elämästämme, ja tätä kautta vihjaamme että kenties yli-ihmiselläkin on elämässään WC:n kokoinen aukko puolielämää.

Sensurointi näkyy etenkin hajupuolella. "Unkuri" muistuttaakin että moderni kulttuuri on ikään kuin vieras asia. "siisteissä länsimaissa pyritään neutralisoimaan arkisen elinympäristön hajut. koska nykyään hyvä haju on puhdas, lähes hajuton, modernista maailmasta on tullut hajulukutaidoton. pitää lukea kirjoja, jos haluaa haistella maailmaa." Tämä ei kenties pidä paikkaansa meidän talossamme, mutta noin karkeasti ottaen lausunnossa on kuitenkin paljon järkeä. ; Moderni desinfioitu hajumaailma ajaakin "WC:n kokoista aukkoa puolielämää" samankaltaisiin ongelmiin joka koskee Hannu Hanhi -hahmoa disneyn sarjakuvissa; "Napoleonin Komplekseissa" Hannu Hanhea kuvattiin eielämälliseksi hahmoksi "Hannu Hanhella onkin muuten tehty häpeällisen vähän mitään mielenkiintoista. Epäonnesta ja kärsimyksestä jalostuvat parhaat tarinat. Tosin tämän kautta Hannua voisi pitää myös jossain määrin traagisena ja elämälle turtana hahmona." Hannu Hanhi olisi elämästä vieraantunut hahmo. Hänestä on vaikeaa rakentaa heikkouksiensa kanssa painivaa hahmoa, joten hänen tarinansakin tuppaa latistumaan prosessissa. Michel de Montaigne olisi taatusti samaa mieltä. Siinä missä moni näkee kiiltokuvamaisuuden ideaalina ja ihanteen kauneimpana toteutumana, hän kammoksui sitä miten esimerkiksi ihanteelliset muotokuvat olivat aina elämästä vieraantuneita. Hän ihmetteli esimerkiksi sitä, miten Platon on ihanteellistettu niin että Platonin piereskelyn mietiskelemistä pidetään jotenkin epäsoveliaana. Vaikka on selvää että tämä suuri filosofi oli joskus miettinyt sellaistakin että onko tässä kavereiden nähden nyt oikein hyvä hetki päästellä.

Siistimällä aihetta WC yksinkertaisesti latistuu, se on paitsi vieraantunut elämästä ja puolielämän edustaja, se myös ajetaan kohti tätä vieraantuneisuuutta.

Siksi WC on korostetusti se asia josta ei puhuta mutta jonka olemassaolon kaikki tietävät. Monesti tuntuu että seksistäkin puhuminen on vähemmän arkaluontoista - ainakin jos aihe pidetään asiallisella tasolla menemättä irvokkuuksiin WC tai seksirintamalla. Ehkä syynä on se, että seksin katsotaan olevan mielenkiintoista ja tärkeää. Näin katsotaan vaikka WC kuuluu elintärkeisiin perustarpeisiin ja seksi vain elämästä "vain mukavampaa". Seksi on kuitenkin sosiaalista. WC:ssä jokainen ihminen joko on tai pyrkii olemaan yksin.

Sitä onkin siksi sanottu jopa niin että kun vanhemmilla on lasten kanssa liikaa kiireitä, WC voi olla heidän ainut luvallinen hengähdystaukonsa. WC on juuri vieraantuneisuutensa kautta ikään kuin "ihmisen mentävä aukko täyselämään". Kun sinne menee, saa olla rauhassa. Monet miehet ovatkin ymmärtäneet tämän. He rakentavat WC:stä lähes kuin toisen olohuoneen. Tarjolla voi olla esimerkiksi mahdollisuus lukea. Voidaan sanoa, että juuri WC:n askeettinen yksinäisyys mahdollistaa sen, että he kokevat jopa meditatiivisen sävyisiä istuntoja. He ovat hieman kuten houkkapyhimykset, jotka saavat mystisen karisman. He ovat WC:ssä kuninkaita. Ja pytty on heidän valtaistuimensa.

Valtaistuin on kenties koominen, mutta jos he joutuisivat kuolemansa jälkeen miettimään katuvatko he tätä aikaa, niin on mahdollista että sitä tulisi kaduttua kaikkea muuta. Näin siitä huolimatta, että uskon että vain hyvin harvan kuolinvuoteen toivomus olisi se, että hän olisi saanut elämänsä aikana käydä WC:ssä panostavammin.