Lakipositivismi ja homoseksuaalisuuden vastustaminen

Sanoinko "seurannut"? Anteeksi.
Tarkoitin ; "käyttäytynyt dionyysisesti"...

Kun olen seuraillut homoseksuaalisuutta koskevaa keskustelua viime aikoina, on esille noussut erityisen vahvasti homoseksuaalisuuden kontekstointi. Se näyttää olevan se seikka joka herättää keskustelua ja jakaa keskustelulinjoja nimenomaan "poteroiden sisällä". Eli kun "suuret poterot" ovat sitä että joko puolustetaan tai vastustetaan asiaa - ja sitten heitetään asiaankuuluvia kliseitä jotka ovat kaikille niin tuttuja että se lähinnä kertoo että kumpaan puoleen ihminen yksilönä kuuluu - niin tämä kysymys nimenomaan jakaa mielipiteitä siten että puolustajilla ei ole yhteistä kantaa eikä vastustajilla omaansa. Homoseksuaalisuus liitetään politiikkaan ja uskontoon erilaisilla kytköksillä.

Sain tähän kipinän kun "herätin tapani mukaista hämmennystä" eräässä uskontokriitkoiden sisäisessä ryhmässä. Moni piti varsin omituisena sitä, että pidin homojen avioliittoa jonain jossa toivon tiettyä lakia mutta kirkkohäiden kohdalla "kirkko saa minun puolestani sisäisesti keskenään sortaa ketä haluaa". Käytin tässä vertausta sadomasokistikerhoon jonka olemassaolon aivan hyvin sallisin, paitsi jos minulta pyytäisivät rahoitusta. Että täällä kaikki muutkin joutuvat ostamaan omat ruoskansa. Osa oli sitä mieltä että homoseksuaalisuuskysymys on jotain joka on lainsäädännön asia, ja että kirkolla ei ole - tai ainakaan pitäisi olla - mitään tekemistä asian kanssa. Osa taas näki että kirkkohäät ovat tärkeä eettinen kysymys. Ja vertautuu siihen että uskonnonvapautta ei voi noudattaa monissa sharialainkaan kohdissa.

Kysymys tässä kohden on selvästi kontekstoinnissa. Ydinkysymys on siinä missä määrin uskonto on poliittista ja mihin suuntaan se on poliittista. Moni näkee että kirkot tulisi asettaa johonkin erityiseen kontrolliin, mitä taas itse en pidä kovin relevanttina tai kiinnostavana.
1: Minun uskontoutopiani on äärimmäisen epäpoliittinen, ja sen vuoksi en aja sekularismia, vaan sitä että valtio ei erityisesti tue, anna näkyvyyttä tai mainostustilaa yhdelle uskonnolle. Mainostilat olisi vähintään ostettava. Jos haluaa mainostaa järjestöään kouluissa on kysymys siitä saako kouluissa mainostaa ylipäätään, minkälaisia yrityksiä ja minkälaisesta maksusta. Minusta olisi vallan mainiota jos uskonnolliset aamunavaukset olisivat yleisiä ja virtaisivat rahaa koululle josta se päätyisi osittain vaikkapa biologianopetukseen. Tämä myös kannustaisi minua maksamaan kirkollisveroa enemmän kuin nyt.

Poliittisuusteema on kuitenkin vielä astetta vahvempi niiden puolella jotka vastustavat sukupuolineutraalia avioliittolakia.

Ja tässä nimenomaan on myös variaatiota. Tämäkin on selvästi se kysymys joka tällä hetkellä näyttää jakavan ihmisiä. Syynä on se, että moni kristitty on vahvasti legalisti. Tämä johtuu siitä että moni kokee että Suomi on kristillinen maa ja että Suomen laki on kristillinen laki. Näin ollen lakeihin suhtaudutaan syvällä vakavuudella. (Mikä ei suoraan sanoen ole kovin usein mikään huono asia.) Tässä mallissa lainsäädännön muuttaminen muuttaa avioliiton käsitettä. Ja tämä on se syy miksi monet viittaavat sanakirjamäärityksiin. He puolustavat avioliiton käsitettä ja laki nähdään joksikin jonka muuttaminen tarkoittaa samaa kuin normin ja käsitteen muuttaminen. Näin ollaan vahvasti lakipositivismin ytimessä. ; Legalistiseta kulmasta katsoen lainmuutos uhkaa muuttaa koko avioliiton käsitettä - ei enempää eikä vähempää - joka taas on uskonnollisesti tärkeäksi koettu. Joten vastustamisen vahvuus on ymmärrettävä. Laki ei ole vain oikeuksia, vaan koko käsitteen määritelmä. Joten lainmuutos uhkaa samalla koko kristillistä maailmankatsomusta koska se pitää toisenlaista avioliiton määritelmää tärkeänä.

Haassa haan tavalla;
Jos homot pääsevät naimisiin,
ihmiset on pian pakko päästää
naimisiin vuohien kanssa.
... anteeksi, korjaan ...
shakinpelaajien kanssa.

Astetta lievempää kulmaa edustaa sitten Tapio Puolimatka. Aikaisemmin kirjoitin siitä, miten hän argumentoi siitä mikä on normissa epäonnistumista ja normin muuttamista. Näen hänen näkemyksensä jonain joka ei ole tyylipuhdasta lakipositivismia. Mutta hyvin lähellä sitä hän on. ; Eräässä mielessä voidaan nähdä että hän on lakipositivisti joka antaa lakipositivismin toteutumiselle mekanismin. Mutta itse näen että hän lähestyy asiaa sosiologisemmin. Eli sitä kautta että lait muuttavat todellisuutta ja arkikokemus vaikuttaa asenteisiin. Avioliittokäsite muuttuu joten sitä ei välttämättä pidetä kunnioitettavana asiana. Tämä mielestäni vihjaa siihen suuntaan että lakipositivismia ei pidetä lähtökohtana. Koska muuten avioliittolaki vain muuttuisi. Puolimatka, puhuessaan avioliittokäsitteen arvon katoamisesta, korostaa sitä että laki ei määrääkään sitä mitä koetaan arvokkaana. Joten en pidä häntä lakipositivistina.

Kolmas kanta löytyy sitten Pasi Turuselta. Hän katsoo nimenomaan puolustavansa jotain lain yläpuolella olevaa avioliittokäsitystä. Jotain joka joko on lain mukainen tai ei ole. Mutta on aina oikeassa. "Vastustamme sukupuolineutraalia avioliittoa" -ryhmä pitääkin sisällään seuraavan lausunnon häneltä "Monet, kuten O A-K, ajattelevat avioliittoa oikeuspositivistisesta näkökulmasta. Eli lainsäädäntö luo avioliiton. Niinpä avioliitto on sitä mitä lakki kulloinkin katsoo sen olevan. Kun laki jossain kohtaa muuttuu, katsotaan että avioliitto muuttuu. Me, jotka korostamme avioliiton pysyvää olemusta emme ehkä ole aina riittävästi tehneet eroa sen suhteen, että puhuessamme "perinteisestä avioliitosta" emme niinkään tarkoita avioliittoa, jonkun 1900 -luvun lainsäädännössä, vaan siitä, että avioliiton keskeinen olemus on perinteisesti sisältänyt miehen ja naisen. Erilaiset juridiset muutokset, jotka ovat parantaneet avioliiton heikomman osapuolen (naisen ja lasten) asemaa, eivät ole muuttaneet avioliiton ydintä tältä osalta mihinkään. Mutta tässä siis se ero. Jos avioliitto samastetaan avioliittolakiin silloin avioliitto on jatkuvasti muuttunut.  Tämä on mielestäni kuitenkin suureksi osaksi virheellinen tapa tarkastella asiaa, koska miehet ja naiset ovat solmineet avioliittoja halki ihmissuvun historian silloinkin kun ei ollut mitään valtiota avioliittolakeineen. Avioliitto ei ole yhtä kuin avioliittolaki. Avioliittolaki ei - sanokaamme - "luo" avioliittoa. Se määrittää avioliittoa solmivien osapuolten välillä syntyviä oikeusvaikutuksia ja pyrkii suojaamaan heikomman osapuolen oikeuksia. Asianmukaisesti ymmärrettynä avioliittolain tehtävä on suojella avioliittoa ja sen osapuolia."

Tämä on näitä lausuntoja joita on helppoa katsoa demokratiaan tottuneen silmin. Silloin näyttäisi siltä että avioliiton vastustaminen menettäisi puhtiaan. Kenties Pasi Turunen jopa valmistautuisi tällöin "edessä olevaan ilmiselvään tappioon". Eli kun on pitkään väännetty homoseksuaalien avioliittoa vastaan kun laki uudelleenmäärittäisi avioliiton, niin selitetään että laki on vain laki ja omatunto omatunto. Tämä on toki odotettavissa oleva reaktio ; Perinteiset väännöt eri laeista ovat olleet tulisia mutta syntyneet lakimuutokset ovat näyttäneet miten yllättävän hyvin kristityt ovat mukautuneet siihen että kaikki eivät sitten noudakaan heidän normejaan. Tämä onkin hyvä lähestymistapa ; Jos et pidä homoseksuaalien avioliitosta, älä ota sellaista.

Pasi Turunen ei kuitenkaan nähdäkseni tee näin. Hän edustaa essentialismia joka olisi ikään kuin sitä että kristillisyys on syvempi asia kulttuuria kuin demokratia. Tällöin ideana on se, että lain tehtävä on suojella Jumalan luomaa avioliittokonseptia joka on objektiivinen. Tämä korostaa sitä miten Turunen ylipäätään yleisesti korostaa että avioliitto on biologinen konsepti jossa lisäännytään. Hänestä tämä on biologian määräämä objektiivinen perusta avioliitolle, josta tulisi luopua vasta kun lesbo/homoparit voivat tulla raskaaksi toisistaan.  (En sano mitään.) Siksi onkin hyvä huomata, että Turusen ihanne ei noudata yleistä demokraattista ihannetta jossa mikä tahansa laki ja mikä tahansa pykälä voidaan ottaa käsittelyyn ja uudelleenharkintaan ja jossa äänestystulos päättää sen mitä yhteisiä pelisääntöjä kansalaiset käyttävät. Turusella on "hyviä lainmuutoksia" jotka ovat kristillisiä ja "huonoja lainmuutoksia" jotka eivät ole kristillisiä. Ja nämä ovat objektiivisia tosiasioita. Jokainen joka on erimielinen tästä ei ymmärrä lakia asianmukaisesti. Tätä tämänlaisen ihanteen toteutumista ei voi kutsua oikeuspositivistiseksi. Sitä on lähes pakko kutsua teokratiaksi.

Toki esimerkiksi Päivi Räsäsen taannoiset puheet muistuttavatkin, että monien kristittyjen kohdalla dogmaattinen lakipositivismi ei ole päivän sana. (Mikä ei ole huono asia.) Eli kristitylle kansalaistottelemattomuus on mahdollisuus. Tämä on toki kunnioitettavaa omien arvojen ja omantunnon tottelemista. Paitsi että monelle se on iso askel teokratian suuntaan. Siihen, jossa Suomi on kristillinen maa jonka laki on kristillinen laki ja hyvä jos ja vain jos näin on aina ja ikuisesti. Tämä on de facto teokratia ja sen ihannointia. Sitä ollan teokratiamielisiä.
1: Vaikka asiaa aina yritetäänkin kieltää, sillä ymmärretään että teokratia on terminä sana jonka tunnustaminen omiin teokraattisiin asenteisiin olisi huonoa mainosta. Tämän vuoksi USA:n fundamentalisteja käsitellessä vastaan tulee usein se, miten dominionistit, joiden tehtävänä on valmistaa yhteiskunta lakeineen Jumalalle sopivaksi, kiistävät julkisesti erityisen vahvasti tämänlaiset teokraattiset pyrkimykset vaikka se on dominionistien tavoitteiden syvintä ydintä.

Onneksi moni ymmärtää että homoseksuaalien avioliittolain muutos ei lopeta uskonnon vakaumusten ja dogmien luonnetta. (Muuten Jehovan Todistajat söisivät verilettuja vain siksi että se ei ole laitonta.) Ja että asioita voi paheksua. Ja että lainmuutoksen jälkeenkin on elämää, koska jos ei arvosta homoseksuaalia avioliittoa, niin sitten noudattaa negatiivista uskonnonvapauttaan eikä hanki sellaista - ei vaikka hottis homomies kosisi. Tämänlainen omantunnon seuraaminen on minusta aivan asiallista. (Eikä se sellaisenaan ole teokratiaa tai sen ihannointia kuten ei välttämättä kansalaistottelemattomuuskaan.) Heille minulla on omasta puolestani lähinnä sellainen kanta että syrjikööt keskenään ketä lystäävät.

Tapa zombie, tapa aivot

Katselin "Myytinmurtajia". Siinä Adam Savage ja Jamie Hyneman vertailivat kirveen ja kiväärin välistä tuhovoimaa zombieinvaasiossa. Tilanne päätyi kirveen voittoon, olosuhteissa jotka olivat kieltämättä sille edulliset. Tuliaseet toimivat pidemmältä etäisyydeltä, ja lattiatasossa suuressa tehdashallissa oleva zombielauma ei ole kiväärille edullinen. On hidasta kun pitää tähdätä päähän, laukaista niin että osuu - ja ladata sen päälle. Kirves on tässä mielessä kognitiivisesti vähemmän hidastava.

Toinen huomaamani asia oli se, että Savagen kuoliaaksilyömisen laskemisen tapa oli kirveelle edullinen. On luonnollista, että avustajia ei voida lyödä hengiltä, mutta selvää oli että jos zombie kuolee sillä että sen aivot tapetaan, ei testitilanne ollut ns. "vakuuttava". Kenties tämäntapaisen viihteellisen - mutta ihan fiksun - sarjan moittiminen voidaan kuitenkin käyttää muuhun.

Nimittäin päähän lyömiseen.

Jos mietitään mitä tarkoittaa päähän lyöminen miekalla. Päähän lyömisessä on yksi hyvä etu. Nimittäin etäisyys. Geometria on päähän lyömisen puolella. Koska miekka on pitkä ase ja pää on suunnilleen samalla korkeudella kuin kädet, siitä tulee paljon houkuttelevampi maali kuin jaloista. Etäisyyden jalkoihin lyömiseen täytyy olla paljon lyhyempi. Joten lyödäkseen jalkoihin olisi jotenkin pakko ensin päästä niin lähelle että toinen voisi taatusti yltää sinuunkin. Joten muuhun kuin jalkoihin tähtäävä yltää paljon aikaisemmin. (Ja siksi jalkoihin lyödäänkin siten, että toisen tekemä asia torjutaan tai muuten kontrolloidaan ja tässä prosessissa etäisyyttä lyhennetään. Ja sitten yllät jalkoihin.)

Kuitenkin kun mietitään hakkaamista ns. sotataitona tai kuolemaan asti käytävänä kaksintaistelun taitona on pakko miettiä myös sitä minkälaisia vaikutuksia ase tekee. Kun lyödään, on tekniikan taustalla oltava paitsi osuminen, myös se mitä vahinkoa se tekee. ; Pää on tässä mielessä hyvä kohde, että jos ihmisen aivot tappaa, hän kuolee välittömästi. Sen sijaan jos tätä pistää tappavasti vatsaan, tai vahingoittaa suuria verisuonia hän helposti elää ja yrittää tappaa vastustajaansa vielä harmittavan pitkän aikaa. (Vähintään sekunteja, joiden aikana kyllä ehtii vielä lyömään. Siksi valtaosa keskiaikaisten manuaalien tekniikoista huolehtiikin jollain tavalla sen, että onnistuneen tekniikan jälkeenkin on hyvä suojaus.)

Zombieiden kohdalla päähän lyöminen johtuu tietysti siitä, että "jokin sääntö jossain" on päättänyt että zombiet kuolevat vain jos niiden aivot tapetaan. Ne voidaan toki rampauttaa, mutta tämä tekee zombietaistelussa päähän lyömisen hyvin relevantiksi.

Toisin kuin ihmisillä. Itse asiassa monissa keskiaikaisissa manuaaleissa päähän lyödessä ei tähdätä lainkaan silmäkulmista ylöspäin oleville alueille. Syynä on se, että:
1: Ihmiset refleksinomaisesti väistävät päähän tulevia iskuja varsin hyvin. Ja näissä kohden väistäminen on usein myös vähintään kohtuullisen tehokasta. Jos tähtää päälakeen ja toinen onnistuu väistämään tämän, on todennäköistä että isku on korkeintaan melko vaaraton, toki ikävä mutta ei toisen toimintakykyä välittömästi lopettava - hartioihin osuminen. Tai voi olla että se menee kokonaan ohi. Kaulaan tähdättyjä on sitten jo paljon vaikeampi ja hitaampi väistää.
2: Ihmiset ovat käyttäneet kypärää.
3: Ihmisen kallo on itse asiassa yllättävän kestävä. Kallon yläosa on yksi ihmisen kehon kestävimpiä osia. Ei riitä että osuu päähän. Päähaavat toki vuotavat ikävästi ja ovat helposti ärsyttäviä. Mutta sen pitää olla kunnollinen osuma jos päälakeen haluaa tuhoja. Sen sijaan ohimot ovat varsin ohutta luuta ja sen alapuolella on leukaniveltä ja kaula on sitten jo huomattavasti vähemmän suojattu alue, jossa on bonuksena suuria ja tärkeitä verisuonia. (Ja ydinjatkos niskassa.)

Näistä kaksi ensimmäistä eivät, ainakaan yleisimmissä tapauksissa, paina mitään zombieiden kohdalla. Mutta jälkimmäinen painaa. Olen ihmetellyt miten "Walking deadissa" näytetään lyövän zombejen kallon läpi veitsillä ja vastaavilla melko kevyillä aseilla. Ja itse asiassa ihmettelen miksi niitä näytetään saavan halki myös miekoilla. Sillä jos mietimme mikä miekka on, niin se on suhteellisen kevyt ase jonka painopiste on kohtuullisen lähellä kädensijaa. Tämä tekee siitä näppärän ja nopeastikäytettävän aseen joka ei levitä tylsää impaktityylistä vahinkoa juuri ollenkaan. Se on leikkaava ase joka toimii paremmin nimenomaan muuhun kuin kallon läpi lyömiseen. (Luultavasti jopa pesäpallomaila on kallon sirpaloimisessa tai muussa läpäisyssä parempi kuin miekka.)

Sen sijaan kirves jonka massakeskipiste on hyvin lähellä terää on tässä sen sijaan hyvinkin tehokas. (Myös hakku on varmasti hyvin tehokas, siinä kun on pitkä varsi ja pistävä terä niin että sen voi heiluttaa päin vaikka zombien kalloa.) Kuitenkin tässäkin vaadittava vaiva on melko suurta. Zombiet eivät suotta ole pelottavia. ; Ainut toivo, jonka voimme Adam Savagen kevyelle napsuttelulle antaa, on se että kenties joka ikinen hänen päihittämänsä zombie olisi ollut niitä lähes loppuun asti mädäntyneitä versioita. Eivätkä niitä tuoreempia.

---

Miekkailua harrastaessa lyödään kyllä usein maskiin juuri sellaisella tavalla joka ei ole taistelussa tehokasta. Mutta se tehdäänkin juuri turvallisuussyistä. Maski on kohtuullisen hyvä suoja ja jos siitä satutaan kaikesta huolimatta menemään läpi, vakavan vahingoittumisen riski on minimissä.

Tehty Särjettäväksi ; Eli miten rukouskirjoja voidaan kohdella

Kirjoitin aikaisemmin siitä, miten kirjoja voidaan uusiokäyttää vaikka miekankahvoina. Olen myös kertonut miten ikonoklasmi on tärkeä suvaitsevaisuustesti. Ja skientologia.

Tällä kertaa ajattelin kuitenkin ottaa esille hieman harrastusmaisemman lähtökohdan. Kysymys on tavallaan autenttisuuden ja detaljien määrästä. Ja tässä kohden voidaan nähdä miten "Raamatun" repiminen siilteiksi voi olla käsittämättömän hienostunut aktio.

Eräs historian elävöittäjä on varsin detaljeihin paneutunut tyyppi. (He usein ovat.) Hän on valmistanut monenlaisia keskiaikaisia varusteita ja tarvikkeita. Tällä kerralla otan esille miten hän on valmistanut jalkajousen nuolen (vasaman). Tai tarkalleen ottaen vasaman sulituksen. Hän tiesi, että keskiaikana sotaan kuului usein kaikenlainen ryöstely. Tähän liittyen hän tiesi että kirkoista ryöstettiin melko usein monenlaisia asioita.

Hän tiesi myös jotain joka ei tule kovin helposti mieleen. Nimittäin sen, että vaikka ajattelemme että Eurooppa oli kristillinen alue, olemme vain puoliksi oikeassa ; Kristityt toki korostavat mielellään että Eurooppalainen Kulttuuri ja sen arvopohja ovat 100% kristilliset. Ja että siksi meillä on tiedettä ja kulttuuria. Että nämä kaikki olemme velkaa kristinuskolle. Tosimaailma on tietysti harmaasävyisempi.

Teknisesti kristittyjen maiden ihmiset sotivat toisten kristittyjen maiden ihmisten kanssa. Ja tässä välissä ryöstettiin myös kirkkojen omaisuutta. Tiedetään että usein pergamenttia tarvittiin monenlaisiin asioihin. Ja siksi moni hieno rukouskirja leikattiin pienemmäksi ja käytettiin esimerkiksi jalkajousen vasamiin.

No, tämä mainitsemani historian elävöittäjä sitten opetteli valmistamaan pergamenttia itse. Teki siitä sivuja, joita hän kuvitti keskiaikaisilla kirjoitustyyleillä. Kuvitti ja laittoi jopa kultausta. Teki niistä oikein hienoja, kuten kuuluukin. Sitten hän leikkasi syntyneet rukouskirjan sivut palasiksi ja teki näistä vasamansulkia. Valmiista vasamista näkyy kirjaimia ja palasia kuvista. Tätä on jo hyvin vaikeaa nähdä jumalanpilkkana.

Siitä huolimatta, jostain syystä, tämän jälkeen minun tekisi mieli saada vapaa pääsy Gideonien ilmaisraamattuvarastoon. (Kenties siksi, että kristinuskolla nykyajassa on nimenomaan vahva ote perinteisiin ja kulttuuriin, mutta vain pieni ote sivistykseen. Mutta tämä ei tietysti ole kovin autenttista keskiaikaa. No, eivät ole ohutpaperiset ilmaisraamatutkaan.)

Nostetaan kädet ylös

Filosofiassa epistemologian ytimessä on tieto. Tällöin joudutaan vastaamaan siihen, miten ihmiset hankkivat tietoa ja miten tämän pohjalta sitten muotoillaan erilaisia väitelauseita. Tässä kohden on usein korostettu sitä, että otetaan a prioriseksi oletukseksi ihmisen tiettyjen kokemusten luotettavuus ja a priori -tasolla tapahtuva "ilmiselvyys ja varmuus".

Tätä klassista mallia edusti esimerkiksi G. E. Moore, joka "Proof of external world":issä (1939) mietti ulkoista maailmaa. Hän lähestyi tätä ruumiillisuuden kautta.¹ Moore otti esimerkiksi oman kätensä. Hän esittelikin ulkoista maailmaa koskevaa varmuutta sanomalla "Here is one hand, and here is another" nostaen ne ilmaan. Myöhemmin Wittgenstein otti aiheeseen kantaa "On Certainty" -otsikolla (1969). Hän mietiskeli Mooren temppua, ja hän näki sen puutteellisena ; Hän ihmetteli sitä että miten kukaan ylipäätään tietää sitä, mitä koko kysymys tarkoittaa jos sen kyseenalaistamista ei oikeastaan edes ymmärretä. Wittgensteinin mukaan Mooren kohdalla ei ollut kysymys tiedosta, koska ilman mahdollisuuttakaan kyseenalaistaa ei ole mitään selvittämistä. Miten voi olla kysymys tiedosta (knowledge) jos mukana ei ole edes mahdollisuutta epäilyyn (doubt). Mooren temput olivatkin enemmän vakaasti pidettyjä uskomuksia (dogma). Arkijärki luottaa käsiin. Kyseessä on dogma joka on päätetty todeksi niin vahvasti että tätä ei edes sallita kyseenalaistettavaksi.

Näitä miettiessä on kenties hedelmällisintä mennä neurologian pariin.

Tunnetaan monia aivovammoja, leesioita, jotka aikaansaavat erikoisia häiriöitä. Käsien kannalta kiinnostava on asomatognosia. Kyseinen vamma johtaa siihen, että henkilö ei tunnista omaa raajaansa omakseen. Asomatognosiassa ei ole kysymys epäilystä, vaan varmuudesta siitä että oma käsi ei kuulu itselleen. Vaivaan liittyy hyvin vahva konfabulointi. Eli tila johtaa siihen että potilas ei voi ymmärtää että raaja todella kuuluisi hänelle, vaan sen sijaan häneltä löytyy, usein ulkopuolisesta hyvin absurdi, "päivän selitys" raajan läsnäololle ; Potilas voi selittää lääkärilleen että raaja on oikeasti lääkärin käsi, tai että edellinen potilas oli unohtanut kätensä sänkyyn. Joskus tilanne tiedostetaan siinä määrin, että raaja tunnistetaan omassa ruumiissa kiinniolevaksi, mutta silloin selitetään että raaja on oikeasti kuollut, kuoliossa ja mahdollisesti mätänemässä. Tämä on hyvin domeenispesifi häiriö ; eli muutoin tilasta kärsivät voivat harjoittaa hyvinkin "tervettä järkeä" ja olla aivan rationaalisia ihmisiä. Toisin sanoen yleisesti aivan järkevänoloisilla ihmisillä on aivovamman vuoksi tämänlainen hyvin tarkasti rajautunut ongelma. Syynä on se, että tilan aikaansaava vamma ikään kuin amputoi käden. Ei oikeasti raajana, vaan sisäisesti. Hermosto ei sen jälkeen enää tunnista että käsi olisi jotain jolla voitaisiin tehdä asioita.
1: Tämä ei toki ole ainut erikoinen konfabulointia tuottava häiriö joka liittyy raajoihin. Anosognosia on häiriö jossa ihminen on puoliksi halvaantunut, mutta ei tiedosta tätä. Jos hänen käsketään nostamaan halvaantunutta kättä, hän ei tietysti nosta tätä. Mutta hän selittää että miksi häntä ei nyt vain huvita totella tohtoreita. Ihmiset rationalisoivat ja uskovat näihin itse.

Toki tälle on myös käänteisilmiöitä.

Amputoiduilla esiintyy aavesärkyä, jossa he tuntevat raajan joka on leikattu pois. Kokemus on heille aivan yhtä todellinen kuin asomatognoosikon kokemus siitä että eiamputoitu raaja ei kuulu heille itselleen. Paitsi, että he tietävät että tämä mielikuva ei ole totta. Haamusärkyyn ei liity konfabulointia. Harha sen sijaan on sisäinen. Olemattoman paikan särky johtuu jäsenen katkeamiskohdan hermojen impulsseista, jotka aivot tulkitsevat olevan lähtöisin kadonneesta jäsenestä. ; Kiputiloja voidaan poistaa visuaalisesti laatikolla jossa on peilejä. Henkilö laittaa kätensä laatikkoon ja katsoo peiliin. Peilin ansiosta näyttää että raajoja on kaksi. (Oikea käsi  ja peilikuva.) Jos henkilö nyt katsoo käsiään ja yrittää avata ja sulkea molempia käsiään samanaikaisesti (hänellä ei toki ole sitä amputoitua kättä mutta tämän käden käyttämistä on ajateltava) kiputilat haamuraajassa voivat parantua.

Ilmiölle läheistä sukua on illuusio, jonka voi tehdä ilman raajojen irtileikkaamista. Illuusio ei toimi aivan kaikille, mutta hyvin useilla se on tehokas. K. C. Armell ja V. S. Ramachandran tekivät vuonna 2003 klassikkokokeen "Projecting sensations to external objects" jossa koehenkilö asettuu tilaan jossa hänen toinen kätensä peitetään sermin taakse. Sermin eteen sitten laitetaan aidon näköinen kumikäsi, jossa kiinni oleva kangas laitetaan koehenkilön olkapäälle. Kun kättä ensin vähän aikaa "koulutetaan" siten että koehenkilö näkee tämän kumikäden mutta ei omaa kättään ja sekä kumikättä että koehenkilön omaa kättä sivellään samanaikaisesti samalla tavalla, saadaan aikaan illuusio jossa henkilö samastuu kumikäteen ja voi jopa tuntea hieman kipua jos hän näkee että kumikättä pistetään neulalla (vaikka hänen oikeaa kättään ei samalla pistetäkään).

Molemmat puolet kertovat jotain tiedosta ja tietoisuudesta.

Daniel Dennett on vuonna 1991 kuvannut "Conciousness explained":issa sitä, miten ihmisen ruumiinkuva syntyy. Hän liittää sen aistimuksiin ja kontrolloimiseen. Idean voi karkeasti ottaen tiivistää hänen lauseeseensa "I am what I control and care for". Ihminen oppii tuntemaan raajansa koska ihminen voi liikuttaa ja kontrolloida niitä ja saa palautukseksi erilaisia aistimuksia. Tämä selittää miksi aivojen yhteys raajan käyttämiseen johtaa siihen että koemme että raaja on osa meitä, ja tämän osion katoaminen voi saada meidät aivan varmoiksi siitä että "joku nyt vaan unohti kätensä tuohon minun olkapäähäni bussissa, ihan totta!" Samoin selviää miksi hermoimpulssit ylläpitävät illuusiota haamukädestä. Hermot tarjoavat palautetta jotka tulkitaan tulevaksi jostain.

Ja kenties tässä selittyy jopa sen, miksi miekkailuun liittyy hyvin usein ajatus siitä että miekkamiehen tulee olla osa aseensa kanssa. "Be one with sword" on siis paitsi "kung fu -klisee", myös jotain joka pitää itse asiassa paikkaansa. Kun saksalaisessa miekkailussa puhutaan teräkontaktin tuntemisesta (fühlen) kyseessä on juurikin tilanne joka tuntuu siltä kuin miekka olisi jonkinlainen osa itseä. Miekka on jotain jota kontrolloidaan. Ja tästä tulee palautetta käsiin. Usein hoetaan että "aivot ovat plastinen elin" - ja sitä ne nimenomaan ovat. Kämmeneen tuleva paine miekasta tulkitaan "jostain ulkopuolelta tulevaksi". (Tämä vaatii tietysti aivan hirveästi harjoittelua.)

Mooren käsien pystyyn nostaminen näyttääkin tämän jälkeen hyvin erilaiselta. Se ei itse asiassa ole juurikaan mitään muuta kuin arkijärkeen vetoamista. Se ei kuitenkaan ole a priorisesti päätetty dogma vaan on itse asiassa hyvinkin syvällisesti a posteriorista tietoa. Tämä johtaa siihen, että Mooren lausunnossa eniten järkeä olikin siinä että hän usein nosti kätensä ylös asiaa demonstroidessaan. Juuri kontrolli ja kyky liikuttaa käsiä on tässä se joka painaa.

Tämä toki pakottaa myös nöyryyteen epistemologian kanssa. Kaikki warrant -tyyliset ajattelut - eli sellaiset joissa ihmisen tieto olisi jotenkin ihmisen näkökulman ulkopuolisesta Jumalaperspektiivistä luotettavaa on jotain joka kuuluu loogisen positivismin kuolleisiin karsinoihin. Loppujen lopuksi kaikki tieto on puutteellista, kaikessa on metafysiikkaa ja maailmankuvallisuutta. Tieteen harrastama tieto redusoituu tällöin inhimilliseksi toiminnaksi, ihmiskognition kykyjen rajat ovat myös tieteen rajat. Tietoisuus ja tieto ovatkin tällöin se, jonka pohjalta tiedeasioita tehdään.² Mooren olisi kannattanut kenties nostaa kätensä varmuusprojektinsa edessä hieman toisella tavalla.

---

1 Tämä on oleellista, koska esimerkiksi Descartesin cogito -oivallus takaa että jos me ajattelemme, me myös olemme, mutta tämä ei tarkoita että ruumiimme ei olisi illuusio tai harhaa. Kuitenkin helposti laajennamme subjektin myös ruumiiseemme. Tässä on melko paljon järkeä. Jos ajatellaan vaikka sitä miten Michio Kaku on sitä mieltä että tietoisuuden ydinyksikkö on reseptori. Tietoisuutta ei siis oikeastaan ole ilman jonkinlaista ruumista. Tieto ja tietoisuus taas ovat jossain määrin sotkeutuneita toisiinsa. Ja esimerkiksi tässä blogauksessa tämä juuri on se punainen lanka joka kulkee koko tekstin läpi.
2 Ei se, että heittäydytään johonkin sellaisen vaatimiseen että jotta tiedolla olisi mitään arvoa sen pitäisi olla metafysiikatonta, ehdottoman luotettavaa, jotain joka esimerkiksi olisi ihmisillä siksi että evoluution sijaan olisimme ehdottoman rakastavan Luojaolennon luomuksia. Ja että tämä on antanut meille ehdottoman luotettavat aistit ja järjen, ja näin tiedeprojekti jotenkin ilmiselvän varmasti tulisi onnistumaan.

Tyhmät, morbidit, rituaalit

PolicyMixissä oli kirjoitus siveyssormuksista ja kristillisten fundamentalistien kulttuurista tähän liittyen. Usein ensimmäisten kuukautisten tienoilla pidetään esimerkiksi tanssiaisia joissa istä ja tyttäret tanssivat keskenään. Isän kunnia ja tyttären neitsyys ovat tässä yhteennivottuja ; "celebrate the beauty of [their] daughters and the glory of their fathers.". Itse juhlissa on rituaalisia vaiheita joissa on symboliikkaa. "The ceremony itself is rife with symbolism - some of it intentional, like when ballerinas clad in virginal white carry a large wooden cross to the middle of the dance floor: And some of it not, like when two men then stand before the cross, each holding out a sword".

Itse kirjoitus suhtautuu rituaaliin varsin kriittisesti. "In giving fathers (and by extension, future husbands) dominion over their daughters' virginity, Purity Balls both commodify female sexuality and completely rob women of sexual autonomy, instead granting power to men who, if Wilson's comments about "male beings" are any indication, have very little understanding of what it actually feels like to be a young woman". Tämä on, luonnollisesti, melko ymmärrettävää. Islamilaisessakin kulttuurissa - jopa machoimmassa patriottisessa kristillisfundamentalistisoikeistolaisessa konservatiivisiivessä, ellei peräti varsinkin siellä - kauhistellaan niitä puolia joissa korostuu kunniakulttuuri. Perhe muuttuu tällöin yksiköksi jossa yhden hairahtuminen on kaikkien kunniasta pois. Tähän liittyy sivutuotteena myös seksuaalisuuden kontrolloimista ja jopa kunniamurhia. ; Tässä kohden on helppoa nähdä analogisuutta.

Itse kuitenkin nostaisin esiin sen, jonka artikkelikin mainitsee. Nimittäin sen, että kristillisessä siveyskasvatuksessa ja siveyssormuksissa ja muissa on havaittu yksi asia. Ne eivät toimi. (Linkkaamani artikkeli lähteistää väitteet.) "And since purity pledges and abstinence-only education have both repeatedly been shown to be ultimately ineffective in preventing teens from having sex, what happens to those who inevitably slip, having been taught that their entire moral value is so contingent upon their sex lives (or lack thereof)?"

Kristillinen kunniamurha ei kuitenkaan ole mikään ilmiö. Eli valtaosa näistä siveyttä korostavista perheistä kohtaa siveettömyyttä. Syy on hieman erikoinen. Vähänkin pidempään fundamentalistien "parhaita ikivihreitä selityksiä" seurannut tietää smash hitin nimeltä "normissa epäonnistuminen ei ole normin rikkomista". Siksi siveitä arvoja kunnioittava nuori joka hairahtuu (muita todennäköisemmin) ei olekaan lutka (vaikka tekisi sitä toistuvasti) ja on täten vähemmän huono kuin siveästi käyttäytyvä arvoiltaan vapaamielinen ateisti (vaikka hänellä ei ole teiniraskautta, 18 -vuotiaana naimisiinmenoa ja sukupuolitautia). Tämä on vahvasti liitoksissa siihen mikä kristillisyydessä usein ahdistaa. Eli esimerkiksi siihen miten "Mahdollisuus muutokseen" aikanaan nosti moninkertaisen murhaajan, NBK -jengistä pahamaineiseksi tulleen, Johanssonin mallikristityn esimerkiksi. Tässä kohden tämä yleensä aika ikävänoloinen piirre tuottaa kuitenkin varsin hyväksyttäviä seurauksia.

Tässä mielessä onkin hyvä muistaa että jos puhutaan isistä ja tyttäristä, niin yhtä hyvin voitaisiin puhua pojista ja äideistä. Äidin ja lapsen suhdetta kunnioitetaan usein syvästi, eikä siinä kohden ole poliittisesti korrektia korostaa että naisilla on hirvittävän vähän käsitystä mieheksi kasvamisesta. Kyseessä on juhla ja rituaali. Ja siksi se kuuluu siihen uskonnonvapauteen kuuluvaan piiriin. Rituaali on hassu, psykologisesti omituinen, ja epäfunktionaalinen. Mutta se on kuitenkin tärkeä sillä hetkellä.

Toki on hyvä muistaa että yliluonnollista käytetään hengellisen väkivallan välineenä. Esimerkiksi "Johanneksen pojan" kotisivuille koostettu tuore seminaari hengellisestä väkivallasta pitää sisällään tiivistelmän Terho Miettiseltä, joka on koostamassa uutta hengellistä väkivaltaa koskevaa kirjaa, joka koostaa asioita nimenomaan Suomen näkökulmasta käyttäen esimerkkeinä suomalaisia uskonnollisen väkivallan ilmiöitä. Väkivalta ja sen keinot ovat tosia. Siitä huolimatta Miettisen herätti rituaali joka on mielestäni enemmän morbidi kuin aidosti mitään jota voisi kunnolla kauhistella. "Vuonna 2011 helmikuussa Terhon lähisukulainen päätti itse päivänsä. Hän oli helluntailainen saarnamies. Terho joutui tahtomattaan mukaan tilanteeseen, missä itsemurhan tehnyttä yritettiin herättää henkiin. Ruumiille oli tehty oikeuslääketieteellinen ruumiinavaus. Se tarkoittaa, että kaikki sisäelimet olivat irrotetut, ja laitettu vatsaan takaisin. Myös aivot olivat vatsassa. Se tapaus sai Terhon tarttumaan tietokoneeseen ja kirjoittamaan." Minä kunnioitan huonoa hyvää makua. Minulle ajatus siitä että Jumala herättää kuolleista jonkun jonka aivot ovat vatsassa on aivan yhtä luonteva kuin ajatus jossa Lasarus nousee kuolleista usean päivän kuolleinaolemisen jälkeen, vaikka ruumis on jo haissut ; Johanneksen evankeliumi kertoo (luku 11:38-39) "Järkyttyneenä Jeesus tuli haudalle. Se oli luola, jonka suulla oli kivi. "Ottakaa kivi pois", käski Jeesus, mutta Martta, vainajan sisar, sanoi hänelle: "Herra, hän haisee jo. Hän on siellä nyt neljättä päivää." Jos kykenee uskomaan Pääsiäisen ihmeeseen, ei tämänlainen ole enää yhtään naurettavaa. ; Se ero mikä näiden välillä ei ole mikään oleellinen essentiaalinen ero. Kysymys on vivahteista, aste-eroista.

Tämänlainen henkiinherättämisrukoilu ei tietysti tule toimimaan. Se on jopa vähemmän funktionaalinen kuin teinityttöjen siveyssormusrituaali. Mutta uskonnonvapaus tarkoittaa nähdäkseni juuri sitä että ihmisillä on lupa uskoa epäfaktuaalisiin asioihin ja tehdä niiden yhteydessä rituaaleja ja temppuja jotka eivät kovinkaan todennäköisesti toimi ja jotka eivät välttämättä ole missään kytköksessä tosimaailmaan. Kaikki uskonnot ovat jossain määrin absurdeja. Ja siksi ratkaisevampaa onkin muistaa että kuolleelle ei voi tehdä henkistä väkivaltaa. Ja että rituaalilla ei vaarannettu osallistujiensa terveyttä, koska rituaalissa ei esimerkiksi syöty ruumista.

Minun silmissäni uskonnonvapaus joka ei tarkoita myös sitä että tyhmät ihmiset saavat olla tyhmiä ihmisiä, ja jossa ei ole lupaa siihen että idiootit huseeraavat absurdeja temppuja, ei ole mitään uskonnonvapautta. ; Henkinen väkivalta on toki oikea ilmiö ja hengellisen väkivallan uhriksi jotumisen uhka on mahdollisuus. Ja tässä kohden Miettisen lausunnoissa on järkeä ; yliluonnollisuus on kiistatta yksi väline jota tässä voidaan käyttää pahanteon välineenä. Ja niihin on ehdottomasti puututtava ja niiden sietämiseen on vain yksi oikea asenne, nollatoleranssi. ; Mutta jos katsotaan vain tehottomia tai morbideja rituaaleja, ne kertovat korkeintaan hämärtyneestä todellisuudentajusta, surkeasta tyylitajusta ja huonosta mausta. Mutta kun viimeksi katsoin, nämä ovat ihmisillä hyvin yleisiä piirteitä. Eivätkä ne ole laittomiakaan.

Onko itsepuolustus taidetta?

Suomessa termit itsepuolustuslaji ja kamppailulaji viittaavat nimensä mukaan suoraan urheiluun. Tämä on melko neutraali tapa lähestyä asiaa, erotteluja käytetään vain sen mukaan missä taiteita käytetään. Sen sijaan muissa kulttuureissa asiaa katsotaan toisin. Japanilaisessa jaottelussa lajit jaetaan do -lajeihin ja jutsu -lajeihin. Joissa do on enemmän filosofinen, jopa hengellinen. Ja jutsu on sitten enemmänkin vain taito. Englannin kielellä ollaan sitten hyvinkin henkeviä ; martial art viittaa nimenä taiteeseen.

Platon on tähän asiaan kenties mielenkiintoinen filosofi. Sillä hän lähestyi taiteita taitoina. Erottelu ei ollut hänellä tässä kohden voimakas. Ja toisaalta Platon oli myös taitava pankrationisti, joka oli sen ajan rankimmasta rankin showkamppailu-kontaktilaji ; Tämä tekninen lähestymistapa näkee taiteilijan käsityöläisenä. Näin puuseppä tai savimaljojen tekijä on joku jolla on mielessään lopputulos, jonka hän sitten toteuttaa siten että aluksi on jotain raakamateriaalia ja lopussa lopputulos. Tässä mielessä maalari joka maalaa taulun osaa käyttää värejä - kenties myös valmistaa värinsä - tuottaakseen näkemyksensä. ~ Tässä mielessä ei ole vaikeaa nähdä että kamppailulajit voidaan nähdä jonkinlaisena käsityöläistaiteena ; Siinä on tietty tavoite, jota sitten tavoitellaan valitsemalla sopivia tekniikoita, joiden valitsemisessa on varaa mieltymyksiin vaikka mikä tahansa ei olekaan hyvää kamppailutaitoa. Tavoitteeseen päästään useita teitä, mutta ei kaikkia. Toisaalta kamppailulajissa on hyvin vaikeaa nähdä mikä on raakamateriaali joka jalostuu. Jossain hyvin omituisessa mielessä vihollinen joka päihittyy voidaan nähdä joksikin jossa on saatu muutos. Mutta tämä kulma viittaa enemmän siihen suuntaan että kamppailulaji ei ole kovin hyvin käsityöläisyyteen rinnastuva taito (craft). Tämä ongelma vaivaa muutakin urheilua.

Analogia toimii vain jonkin aikaa ja sen jälkeen lopputulos näyttää epätyydyttävältä. Tosin monista tuntuu epätyydyttävältä väittää että taide olisi pelkkää käsityöläistaitoa. Taiteilijat eivät ikään kuin olisi mitään duunareita vaan jotain hienompaa. Syynä on kenties pelkästään se, että taiteilijat haluavat auktoriteettia ja portin sivistyksen ja intelligenttien pariin. Mutta tämä tie on kuitenkin hyvä tutkia.

Kenties itsepuolustuslajejen taiteellisuutta voisi lähestyä sitä kautta, että T. S. Eliot korosti että runoilija ei järjestele sanoja, vaan prosessi on hieman mystisempi. Runoilija siirtää tunteita eikä käsittele ennaltanäkemiään lopputiloja. Ja tämäntapainen mystinen elementti liittyy lähes kaikkeen itsepuolustustaitoon. (Myös jutsu -lajeihin.) Syynä on se, että tietoinen mieli ei ole itsepuolustuslajien kohdalla riittävän nopea. Itsepuolustus on vaikeaa juuri siksi, että taidot pitää päntätä ensin tietoiseen mieleen, hioa niitä eteenpäin samalla kun opittu painuu "automaattisiksi reaktioiksi". Tekniikat eivät ole valmiina mielessä, ja aloittelijan intuitio ei toimi. Taitajan intuitio sen sijaan toimii. Ja tätä kautta on helposti ymmärrettävää miksi itsepuolustuslajit keräävät ympärilleen myös kaikenlaista yliluonnollista täyteaineistoa.
1: Mielikuvaharjoittelukin on korkeintaan mutkan päässä tästä mystiikasta. Esimerkiksi jos on vaikeaa seisoa yhdellä jalalla, oikean asennon saa siten, että kuvittelee nojaavansa näkymättömään kääpiöön kädellään. Ja käsiä jaksaa pitää kämmenet ylöspäin suorina sivuille kun kuvittelee tökänneensä etusormensa jonkun ärsyttävän ihmisen sieraimeen. Ketään ei ole "aikuisten oikeasti" paikalla, mutta lihakset ja luut asettuvat juuri oikein. Ei ole vaikeaa kuvitella miksi vatsassa olevan Ki -voiman kuvittelu tuntuu uskottavalta. Se toimii samalla tavalla kuin kuvitteellinen näkymätön kääpiö.

Intuitiota ja alitajuntaa korostava näkemys voi tietysti johtaa mietteitä jopa siihen että onko taide sitten samaa kuin jonkinlainen hengellisyys tai uskonnollisuus. Japanilainen näkemys korostaa, että näin voisi olla. Do -lajeihin kuuluu tietynlaisen filosofisen elämänasenteen ja yleisen henkisen kasvun tukeminen ja niiden tärkeyden erityinen korostaminen. ; Kuitenkin tässä voi siirtyä myös siihen, että tietyssä mielessä "taide" on länsimainen yleinen käännös "do":lle. Se ei kuitenaan täysin vastaa 1:1 sitä mitä japanilaiset asialla tarkoittavat.
1: Muutenkin tämä käännöspuoli on tässä kohden haasteellista ja varsin epämääräistä. Kun Zen -klassikko "Zen ja jousella ampumisen taito" -kirjan tekijä Herrigel teki kirjan kyūdō:n taidosta, se suomennettiin taiteen sijasta taidoksi. Englanniksi se kääntyi taiteeksi "Zen in the Art of Archery". Länsimainen kulttuuri ja itämainen kulttuuri ovat hyvin erilaisia ja määritteet nojaavat niin erilaisiin lähtökohtiin että on vaikeaa sujauttaa edes denotaatiot, saati sitten konnotaatiot, kohdalleen niin että kieli olisi edes jokseenkin ymmärrettävää.

Toisaalta itsepuolustuslajit vain hyvin harvoin ovat suoraan uskontoa. Ne ovat enemmän jotain jota uskonnoissa käytetään apuvälineenä. Sen vuoksi melko harva kristitty vastustaa itsepuolustuslajien harrastamista. Moite siirtyy enemmän siihen jos joku do -laji yrittää livauttaa mukaan pakanallisia idän harhaoppeja. ; Ja kysymykseni kannalta relevantimpaa onkin se, että uskonto ei tunnu itsessään olevan taidetta. "Se vain koristelee temppelinsä taiteella ja vaikuttaa taiteen sisältöön ja muotoihin". (Mikä ei ole argumentti sen puolesta että uskonto ei ole taidetta, pikemminkin päinvastoin mutta se kuitenkin tuntuu intuitiivisesti relevantilta erolta.)

Näistä mietinnöistä syntyy sellainen mielikuva että itsepuolustuslaji olisi ehdottomasti haasteellinen taito, joka ei olisi käsityöläistaito, ja jolla on voimakkaita kulttuurisia yhteyksiä. Mutta se ei silti olisi oikein mikään taide. Ajatus itsepuolustuksesta pelkkänä taitona tuntuu olevan itsepuolustukselle lähes aina osuvin kulma. Mutta vain harvoin se esiintyy puhtaana. Konteksti tuntuu määrittelevän hyvin paljon.
1: Useimmiten se tuntuu kuitenkin olevan urheilua. Silloin näitä taitoja käytetään abstraktin ja absurdin tavoitteen (päihittämisen sijaan "pisteet") saavuttamiseksi liikunnallisessa konfliktitilanteessa jossa mitään oleellista ei muutu (vastustaja ei edes päihiinny).
2: Kadulla samoja tekniikoita voi käyttää itsepuolustamisessa. Tappelua harva pitää taiteena. Se on enemmän rikollisuutta tai rikollisuuden kohtaamisesta selviämistä. Tappelu on jotenkin epäesteettistä ollakseen monista taidetta. Ja se pyörii Maslown tarvehierarkian hyvin matalilla portailla, toisin kuin taide jota yleensä tehdään lähinnä siksi että voidaan - eli Maslown portailla ollaan hyvin korkealla, kenties jopa itsetoteutuksessa.
3: Itsepuolustuksen estetiikka on sitten jotain jota kyllä aivan varmasti voidaan soveltaa taiteissa niin että niistä tulee taidetta. Puhutaampa sitten elokuvien taistelukohtauksista tai vaikka tanssista joka käyttää itsepuolustuslajeista tuttuja liikkeitä ja liikeratoja, kysymyksessä on jossain määrin itsepuolustuksen soveltamisesta. Ja tässä mielessä tekijöiden intentio ja konteksti voi ratkaista hyvinkin paljon. - Tosin tässä prosessissa yleensä tapetaan itsepuolustuslajin funktionaalisuutta. Ja ainakin minä raastan tämän puhtaasti taiteena myydyn itsepuolustuksen soveltamisen iskulauseella joka kuuluu englanniksi "This is bullshit ballet, not martial art!"

Minä joka ei tunne itseään ; eli miksi kaikki fundamentalistikristityt tuntuvat olevan entisiä ateisteja?

Hyvin moni on kiinnittänyt huomiota siihen, miten uskovaisten kääntymiskertomuksissa toistuu se, että he ovat olleet joskus ateisteja. Erityistä ällistystä syntyy tietenkin siitä että nämä ihmiset tuntuvat hallitsevan harvinaisen huonosti ateistien ajatustapoja, argumentaatiotapoja ja taustaoletuksia. Ikään kuin ateistimenneisyys tarkoittaisi sitä että ymmärtäisi ateismin sisältöjä vielä keskivertoakin huonommin.

Ällistys kestää kuitenkin vain vähän aikaa, kun asiaa tarkastellaan sitä kautta miten muut ovat reagoineet kääntymisiin. ; Kun juttelee julistajien kanssa muista kuin heistä itsestään, varsin pian herää ajatus siitä että monesti "ensin yksi asia" naksahtaa ja pikku hiljaa edistytään. Kääntyvä itse kokee kääntymisen nopeana ja dramaattisena. Mutta sivusta seuraaja näkee sen prosessina.

Psykologiassa tiedetään että ihmiset reagoivat kognitiiviseen dissonanssiin, eli nykyisen maailmankuvaa ja ennakkokäsityksiä uhkaaviin tilanteisiin, yleensä assimiloimalla. Eli sivustaseuraavan kokemus prosessista on psykologisesti uskottavampi. Ja tämä korostaa sitä että ihmiset eivät ole itselleen objektiivisia. Lake wobegon -efektin takia 80% luulee olevansa keskivertoa parempia. Olemme itsellemme optimistisempia. Ja ajattelemme että olemme niin kriittisiä ja taitavia ajattelijoita että muutamme mielemme heti kun vastakkaista argumentistoa löytyy. Ajattelemme näin itsestämme vaikka tiedostaisimme että jopa tiedemiehissä on havaittavissa paradigmanmuutoksen hitaus. Eli se, että teoriat jäävät eläkkeelle sen sijaan että ne kumoutuisivat.

Tästä syystä monella blogini pitkäaikaisella lukijalla saattaa olla realistisempi käsitys itsestäni kuin minulla itselläni. Se on nöyryyttävä tuokio. (En opi nöyryyttä, lähin sen sukulainen on egon raapiutuminen.) Kun mietitään mikä kääntyneen julistajan omaelämänkerrallinen anekdootti on, on pakko palata muistiin. Omaelämänkerralliseen muistiin.

TV 2 näytti vuonna 2007 dokumentin Douglas Brucesta joka yht'äkkiä menetti omaelämänkerrallisen muistinsa. Hän kykeni yhä loogiseen ajatteluun ja osasi erilaisia taitoja ja tietoja. Hän vain unohti läheiset ihmisensä, historialiset tapahtumat. Myös rakkaat harrastukset menettivät merkityksensä. Luonne muuttui, esimerkiksi huumorintajun luonne vaihtui. Syvällinen keskustelu onnistui myös entistä paremmin. Tämä yksittäistapaus muistuttaa siitä että episodimuisti on itse asiassa korostettu osa omaa identiteettiä eikä mikään objektiivinen - tai välttämättä edes filosofisesti ansiokas - puoli ihmisyyttä.

En siis väitä että kääntymiskertomukset olisivat suoraa valehtelua. Sen sijaan ne ovat tarinankerrontaa jossa;
1: Havaintoja tulkitaan tietyllä tavalla, tavalla jossa asioita yhdistellessä yhteys ei oikeastaan toimi kuin subjektin itsensä kannalta uskottavasti. Sen vuoksi julistaja voi esimerkiksi väittää olevansa okkultisti mutta ääriateisti. Paahtoleipä -blogissa tämä teema otettiin esiin, ja juuri tämänlaisesta omaelämänkerrallisesta outoudesta annettiin esimerkki jota on painettu uskonnollisiin lehtiin asti; Julistajalle ei ole ollenkaan omituista tai sisäisesti hoopoa väittää oleensa New Age -okkultismia harjoittanut yliluonnolliseen vahvasti uskova ääriateisti. Samoin usein esille näyttää tulevan se, että tapauskonnollisuus on nykyisen uskon mukaan de facto ateistia, joten jokainen tapaluterilainen on saanut "ateistimenneisyyden". Samoin jokainen jäsentymätön elämäntapa jossa ei ole mietitty mitään muuttuu ateismiksi. (Mikä tietenkin lähinnä loukkaa niitä joiden ateismi on jäsentynyttä. Ja selittää miten entisten ateistien kompetenssi ateistien kanssa keskustelussa on niin surkeaa.)
2: Ihmisten episodimuisti on herkkä valemuistoille. Ihmiset siis sepittelevät tosiasioita aivan uusiksi. Muisti täyttää aukkoja ja luo uusia detaljeja. Ja mikä erikoisempaa ; Episodimuistin kertomuksen toistaminen vääristää muistoja mutta vahvistaa tunnetta niistä. Tarina muuttuu, mutta itse on varma että se on aina pysynyt samana. Ja jokainen toistokerta tuo tunteen siitä että tarina on aina ollut juuri näin. Kyse ei ole valehtelusta, koska valehtelu on tietoista.

Mutta tämä on vasta puolet. Sillä episodimuisti on narraatio, johon rakentuu dramaattisia hetkiä joita ei ole koskaan ollutkaan. Nämä muodot haetaan helposti kulttuurista. Ja tässä kohden on hyvä katsoa hitusen omaelämänkertoja. Ne ovat teknisesti ottaen aika lähellä kirjallisuudeksi muutettua omaelämänkerrallista muistia.

Kristityt hakevat kääntymiskertomukseensa ihmeen. Sillä mitä fundamentalistisempi seura on kyseessä, sitä enemmän uskovat kertovat siitä että miten he ovat autolla sateessa ajaessaan rukoilleet ja osuneet alueelle jossa ei sada, ja tulkitsevat tämän joksikin jossa Jumala siunasi rukouksen ja lopetti sateen. Ihmekokemuksia sepitellään siitä miten ihmeellisesti kaatunut ratas on automaattisesti fysikaalisesti mahdoton ja tarkoittaa poltergeist -ilmiötä. Näitä luodaan osittain siksi, että näitä kautta saa uskottavuutta. Kun ihminen näyttää että hänellä on Herran armolahja, hänen täytyy olla myös hyvä kristitty. Sillä eihän Jumala anna kusipääateisteille rukousparantamisen lahjaa, vaan lahja demonstroi uskon voimaa ja Jumalan totisuutta vain oikeaoppisille jaettuna. (Tämä kannustaa valehteluunkin, mutta en ota tässä tätä valehtelukulmaa oleelliseksi.) Ihmettely ja yhteensattuma muuttuvat tiedoksi ihmeestä. Mikä ei johdu siitä että fundamentalistit olisivat harhaisia tai tyhmiä ihmisiä. Vaan siitä että he ovat ihmisiä. Tietyt syvät ja törkeän laaduttomat ajatustavat ovat ihmisille aivan lajityypillisiä.

Kristillisen kääntymistarinan muoto taas voidaan johtaa kahteen hahmoon.
1: Paavaliin. Hänen kääntymisensä Damaskoksen tiellä on tarina joka on täynnä muodonmuutosmetaforia. Yht'äkkinen ihmeenomainen muuttuminen jossa valonleimahdus muuttaa kaiken - mukaanlukien matkareitin. Kääntymys, conversio, on sekä sanan etymologiassa että Paavalin tarinassa sekä henkinen että maantieteellinen. Kristillinen kulttuuri, kuten juutalainenkin, korostaa suuntautuneisuutta, orientaatiota. Ja tämä taas on sekä asenteellista suuntautumista että sitä että sitä kuvataan ikään kuin maantiedon metaforin. Kristitty Paavali on matkalla (in via)  itään (oriens ~ orientaatio) ja Jerusalemiin paluu on paluuta maalliseen paratiisiin (in patriam). Paavalin tarinassa ihme korostaa Paavalin erityisyyttä että sitä että Jumala on prosessissa ytimessä, ei ihminen. (En nyt lähde tästä siihen mitä tapahtuu jos putoaa hevosen selästä ja saa aivovamman ja epilepsian. Se olisi aivan liian helppoa. Lähestyn asiaa semifaktuaalisesti episodimuistin kautta, enkä ota medikalistista tai valehtelua korostavaa kulmaa tähän. Se on ainakin tässä kohden tarpeetonta.)
2: Augustinukseen, joka otti itsensä ja oman entisen elämänsä moittimisen oleelliseksi osaksi filosofista keskustelua. "Tunnustuksia" -teos on täynnä entisen elämän syntisyyden korostamista. Hän teki konversiokertomuksista "jälleen muodikkaita".

Kristillisessä kääntymistarinassa on aina kysymys henkisestä tiestä. Yksilöihminen ei korostu. Prosessissa on usein draaman kaari, jossa korostuu se että on jonkinlainen uudelleensyntymisen hetki, joka määrittää sitten sen miten koko elämäntarina kerrotaan. Tässä objektiviinen tapahtuma on helposti varsin etäällä siitä mitä tosiasiassa tapahtuu. Muistimme rakenne takaa että tämä on mahdollista ilman valehtelua. ; Kristillinen konversiokertomus liittyykin vahvasti ihmeen korostamiseen. Sekä siihen että ihminen on todella vahvasti tilivelvollinen. Katolisen kirkon rippi korostaa tilivelvollisuutta sosiaalisesti kirkolle, mutta protestanttiset suuntaukset korostavat nekin yleensä tilivelvollisuutta suoraan Jumalalle. Vaikka katolisen kirkon rippi tuntuukin monesta protestantista instituution vallankäytön keinolta. (Mitä se rehellisesti sanoen onkin. Puhutaan terapiasta, vaikka terapiaa se ei ole aina koska parantumista ei aina seuraa, mutta se on poikkeuksetta ja väkisin ja ilman ainuttakaan poikkeusta myös tiedusteluaktio jossa yksilön strateginen tieto on muuallakin kuin hänen päässään.)

Kääntymiskertomus onkin siksi kristillisen identiteetin tunnustamista julkisesti. Se on uskontunnustuksen henkilökohtaistettu versio. Samalla korostetaan reflektiota jossa kristitty on tekojensa ja päätöstensä kanssa aina henkisellä tiellä. Arkea ja pyhää ei saa erottaa ja kristityn on siksi mietittävä tekojaan suhteessa Jumalaan. Itsetuntemus on siis aina myös tilivelvollisuuden väline. Ja ruminoidessa ja reflektoidessa episodimuistin muutokset enemmän kuin todennäköistyvät.

Toki kääntymiskertomuksen kertoja on muutakin kuin ideologiansa uhri. Hän on myös ideologiansa vallankäyttäjä. Ja hän saa kiitokseksi auktoriteettia ja valtaa, ja retorisen työkalupakin jolla sneerata vääräoppisille sillä tavalla miten kunnon kristillisen kusipään eräiden mukaan kuuluukin. (Läheskään kaikki eivät tokikaan noudata tätä tietä, onneksi. Liikaa on heitä jotka näin kuitenkin tekevät.) Tarinassa menneisyyttä kuvataan usein siten että se tuo tiettyjä etuja kertojalle;
* "Kyllä minä tiedän miten vääräuskoiset ajattelevat, olen ollut sellainen itse" -hengessä voidaan toimia kuten Justinus Marttyyri, joka "Dialogia Tryfonin kanssa" -teoksessaan kivenkovaan esitti että hän oli itse ja omakohtaisesti kokeillut läpi kaikki ideologiat ennen kristinuskoa. Tämä on tietysti uskottavaa, koska tosiasiassa moni ihminen kiertää ja kokeilee erilaisia uskomuksia. (Olen itsekin tehnyt niin.) Vauhdin hurmassa ei toki saa mitään jäsentynyttä tai syvää näkemystä yhdestäkään, mutta tämä tosiseikka ei luonnollisesti haittaa kääntymiskertojaa. Kysymys ei ole objektiivisuudesta vaan ideologisesta tavasta kuvata henkistymisprosessia. Kokeilusta tulee asiantuntijuutta "puolitotuudellisesti" juuri sellaisella tavalla jonka episodimuistimme rakenne meille hienosti mahdollistaa.
* Entisen elämän saastaisuudella rypemisessä luodaan kontrasti siihen miten jotkut ideologiat ovat perseestä ja toiset ovat niin mainioita elämäntapoja joissa rehellisyys, lainkuuliaisuus, terveys ja onnellisuus ja järkevyys osuvat yhteen.
* Ihminen saa korostaa nöyryyttä haukkumalla entistä elämäänsä johon ei enää sido itseään, joten egoa ei tarvitse oikeasti kolkutella lainkaan.
* Käännyttämiseen liittyy myös luottamuksen hankinta. Toinen saadaan kertomaan, tunnustamaan, omaelämänkerrallisen muistinsa oleellisia mutta noloja asioita (ns. strategista tietoa). Ja koska tätä ei levitetä kovin helposti, kannattaa vedota ihmisten vastavuoroisuuteen. Tästä päästään siihen että kääntymiskertomus on keino "tunnustaa ilman riskiä" ja toinen sitten vastavuoroisesti "tunnustaa riskillä". Tästä ei ole manipulointi ja aivopesu kaukana.

Selvästi ylläoleva kuvastaa tiettyä vastahankaisuutta anekdoottien arvoa kohtaan. Tämä johtuu siitä että vaikka monelle ihmiselle "omakohtainen kokemus" painaa vähintään saman verran kuin empiirinen testi, niin muille ihmisille tämä omakohtainen kokemus on helposti arvottomampi kuin pieru saharassa. Itse asiassa kääntymiskertomusten ja omakohtaisten kertomusten ongelmat ovat olleet filosofien tiedossa aina.

Antiikin kreikassa niihin ei luotettu. Sillä demokratia -innovaatiostaan innostuttuaan Ateenassa tiedettiin, että diktaattorien tavat kertoa itsestään menestystarinoita liittyivät enemmän valtaan kuin ansioihin. Valikoimalla ja värittämällä kertomukset pönkittivät valtaa. Ja selkeästi minulla onkin tässä konversiokertomusperinteessäni tämä kulma. (Ja miksi ei olisi. Uskovaiset osaavat kehitellä episodeina kerrottuja tarinoita jotka eivät ole historiantutkimuksen mukaan tapahtuneet, ja sama "korkeintaan semifaktuaalinen tarinankerrontamylly koskee nykyaikaa ja sen tapahtumia.) Antiikin kreikassa tartuttiin stilukseen vain jos haluttiin kirjoittaa ylös kirjallisuutta tai historiaa. Egoilu ja brassailu olisivat vieneet karismaa ja uskottavuutta. (Perinne jonka soisi kasvavan nykyisessä anekdootteihin keskittyvän sosiaalipornon ja postmodernisti kaiken maailmankuvallisuutta ylikorostavassa maailmassa).

Kuitenkin kun lukee tätä blogia, voi huomata että käytän äärimmäisen paljon nimenomaan "ensimmäistä persoonaa". Minämuotoa esiintyy kenties jopa enemmän kuin vakavasti narsistiseen persoonallisuushäiriöön sortuneilla. (He ymmärtävät että hovin pyörittäminen vaatii erilaisen strategian.) Tämä johtuu siitä että
1: Tyylini on muuten liiankin toteava, ja väitelauseita listatessa ei ole kätevää hokea "minun mielestäni" -sanaparia. Asioita ei sanota mitenkään muuten koskaan missään.
2: Blogini on monin paikoin antiviestintää. Eli siinä missä moni valitsee sanansa jotta uskottavuus olisi maksimissa, minä pyrin ärsyttämään ihmisiä. Tämä tekee heistä, paitsi hostiileja, myös kriittisempiä. He eivät ota juttujani niin vakavasti.

Tässä noudatankin perinnettä joka on haettava muualta kuin kristillisestä konversioperinteestä.
1: Näkemykseni saadaan juuri sieltä antiikin kreikasta jossa omaelämänkerrallisuus koettiin huonoutena. ; Sieltä löytyy kuitenkin sellainen retoriikan mestari kuin Isokrates. (I kuuluu nimen alkuun.) Hän kertoi omakohtaisia tarinoita. Mutta niissä minän osuus oli demonstratiivinen. Eli oli jokin suuri pääsääntö joka tehtiin ymmärrettäväksi asettamalla itse esimerkiksi. Tämä johtaa tietysti siihen että oma persoona asetetaan tulilinjalle.
2: Jossain määrin minulla on viitteitä myös Ancius Manlius Severinus Böethiuksen asenteeseen. Hänen omaelämänkerrallinen "Filosofian lohdutus" oli lohtua hakevaa kirjallisuutta (consolation). Tässä tarinan kaari ei pääty sankaruuteen, eli siihen että entinen huono korvautuu voitolla ja paremmuudella. (Joka on kristillisen konversioperinteen standardi.) Se sen sijaan hakee aitoa nöyryyttä. Tilityksessäkin voi olla dramaattisia tuokioita, rajatiloja. Mutta niiden käsittely on erilaista.

Eräs blogini kantavia teemoja onkin, egoilun ja minämuotoisuuden lisäksi, juuri syvä huonouden ja epäonnistumisen korostaminen eksistentiaalisen elämän ytimessä. Tietyssä määrin tämä tietysti johtaa siihen että entisenä kristittynä tarinani näyttää siltä että Augustinus olisi oikeassa. Että eikristitty rypee huonoudessa ja kristitty on ylemmällä ymmärryksen portaalla.

Onko uskonto taikauskoa?

Sanalla "taikausko" on vahvoja sävyjä ja sisältöjä. Sillä on hyvin moninainen historia.
1: Termiä on kauan käytetty ns. kristillisen kulttuurin ylivallan levittämiseen. Siis näkemykseen jossa ihmiset on luokiteltu eriarvoisiksi rodun ja kulttuurin mukaan. Sellaisen jossa ei ole mitään pluralismin sävyjä. Tämä kulma tiivistyy John Locken näkemykseen. Hänestä barbaariset pakanat (savages) olivat taikauskoisia koska he olivat tyhmiä. Taikausko johtui siitä että alkukantaiset primitiiviset kulttuurit asukkaineen (savages) eivät ymmärtäneet maailmanmekaniikkaa. Ja tämä tyhmyys sai heidät tekemään alkeellisia rituaaleja joilla he kuvittelivat hallitsevansa maailmaa. Mutta eivät hallinneet. Tässä maailmassa taikausko oli eikristittyjen rituaalistoa. Ja näiden välissä oli laadullinen ero. Taikauskon ja kristinuskon ero oli denotaatioissa ja tosiasioissa.
2: Sittemmin antropologiassa on otettu vahvemmin korostukseen ns. hyväntahtoisuuden periaate. Siinä korostetaan, että ihmiset ovat suunnilleen yhtä järkeviä. Tässä näkemyksessä taikausko on uskontoa johon liitetään negatiivisia konnotaatioita. Ja näin ollen jos joku kutsuu toisen uskontoa taikauskoiseksi, hän ei sano mitään sellaista joka olisi "teknisesti tosi tai epätosi". Se on synonyymien värittämistä. "Uskontosi on uskontoa" on lausesisällöltään sama kuin "uskontosi on taikauskoa". Ei siinä opita muuta kuin sanojan asenteista.

Tämä näkemyspari on tarpeen. Sillä ne vaikuttavat nykymaailmassakin. Itse asiassa maailmalla on melko voimakasta kristillistä ideologianboostausta. Tästä hyvän, demonstratiivisen, esimerkin saa siitä miten Pascal Boyerin "Ja ihminen loi Jumalat" ja Daniel Dennettin "Lumous murtuu" saivat kritiikkiä jo tutkimusasenteensa pohjalta. Dennettissä loukkasi se, että uskontoa tutkittiin psykologisesti tavalla jossa mikään "aivot ovat Jumalapuhelin" ei ollutkaan keskiössä. Ja Boyerin kokemukset olivat mutkikkaampia. Hänen projektiinsa suhtauduttiin positiivisesti jos ja vain jos se kohdistui muihin uskontoihin. Katolisesta tutkijasta olikin tarpeen selittää miksi pakanat uskovat niin hupsuihin asioihin. Sävy muuttui jos samat periaatteet osuivat hänen omaan uskontoonsa. ; Tämä kertoo siitä miten kristinusko nähdään yhä laadullisesti erilaisena, jotenkin ehdottomasti järkevämpänä ja parempana ja tieteellisempänä kuin muita uskontoja.

Toinen asia koskee sitten ateismia. Sillä tosiasiassa ateistejen parissa on vahva virtauma. Ja tässä virtaumassa on siinäkin mukana Locken perinnettä. Mahdollisesti merkittävin yhtymä on Freudin kohdalla. Hän suhtautui kaikkiin uskontoihin taikauskoina. Hän oli siis nimenomaan Lockelainen kuten kaikki kristitytkin, hän meni vain yhtä Jumalaa pidemmälle. (Sallittakoon alleviivaava Dawkins -alluusio.) Freudin mukaan uskonto oli lapsellista ja neuroottista käyttäytymistä, jossa ihminen toivoo jotain, mutta tietää että toiveajattelu ei toimi. Ja laittaa siksi väliin tyhjän rituaalin, kuin torjunnaksi. Tämäntapaiset asenteet ateisteilla johtavat tietysti siihen että uskovaisilla on kaksi odotettavissa olevaa tapaa suhtautua väitelauseeseen "uskonto on taikauskoa".
1: Lockelaiset kristityt pahastuvat kategoriavirheestä joka syntyy kun mennään yhtä Jumalaa pidemmälle. He hyväksyisivät ateistien uskontokritiikin ilomielin, kunhan se vain kohdistuisi niihin pakanauskontoihin, kuten esimerkiksi islamiin. (Fatwakateuskortin suosiokin saa tässä hieman uudenlaisen selityksen.) Pinnallisesti uskovat suuttuvat siitä että Sam Harris ivaa liikaa kristittyjä eikä hauku tarpeeksi islamia. (Joka on omituinen väite. Jos on lukenut hänen kirjojaan. Islamviha oikein kuohahtelee hänen kirjoissaan. 9/11 iski Harrisin mielenterveyteen ja ihmiskuvaan ilmiselvästi varsin kovaa.) Tosiasia on että "liikaa=yhtään". (Kuten tavallista on.)
2: Humanistisemmat uskovaiset taas katsovat että taikausko -sanan käyttö on itsessään loukkaavaa. Tämän jälkeen heidän aivonsa sulkeutuvat ja he tunnistavat vain käsitteen "fundamentalismi". (Mikä selittää miksi he eivät näytä ymmärtävän mitä ateistit sanovat ja tarkoittavat, vaikka osaavat hokea "fundamentalismi" -sanaa televisiossa.)

Joku joka luottaisi viestintään voisi saada tästä jotain irti. Esimerkiksi keinoja siihen miten uskonnottomat voisivat viestiä siten että heidät ymmärretään, siis muutakin kuin se taikauskon konnotaatio. (Joka on hyvä alku kyllä.) Minä en vain usko viestintään. Viime kuukausina on nimittäin ollut monia näkyviä asioita medioissa. Niiden pääsävy on ollut siinä että aihe on siirretty syrjään ja suostuttu puhumaan vain jostain ihan muusta. Ja näin asiaa ja sen edistymistä on pyritty jarruttamaan ja saatu yleinen mielipide tiettyyn suuntaan sillä että ihmsiet luulevat että kysymys on asiasta a eikä siitä asiasta b jota ajetaan.

Tulkinnat ovat olleet aikenkattavia, niiden korjausehdotuksia ei ole otettu kuuleviin korviin, ja väitteitä on toistettu toisissa medioissa. Mukana on myös kirkko ja niiden kaltaiset tahot. (Miten uskonnolliset tilaisuudet muuttuvatkin pelkäksi suvivirreksi joka täyssensuroidaan koko suomesta? Toistamalla.) Uskon että nämä red herringit ovat sekä tietoisia että tahallisia. (Vaihtoehtona kun on, että koko suomi olisi täynnä idiootteja, sellaisia että miten sitovat kengännauhansakaan. Ja tämän uskominen johtaisi minut suoraan Lockelaisen ylemmyysasenteen ytimeen.) En siis lähde rakentamaan mitään viestintäteoriaa tästä. Sillä tehokas viestintä tarkoittaa sitä että huomio herätetään irrelevantilla provokatiivisella olkiukolla. Ja sitten suostutaan puhumaan vain siitä. En ole riittävän moraaliton ja julma kusipääpaskiainen suostuakseni pelaamaan tällä kielipelikentällä.

Mitä ihmisten tulisi oppia kaltaiseltani "ympärileikkaamattomalta pseudojuutalaiselta"

Jotkut, luultavasti hyvin harvat, ovat huomanneet käytöksessäni pienen juutalaismyönteisen sävyn. Olen toki kiukkuinen monista Israel -asioista, ja vastustan alaikäisten ympärileikkausta kovasti. Mutta muilta osin juutalaisuus on minulle varsin positiivinen uskonto. Sen sosiaalisuusmalli on erilainen kuin kristinuskon kulttuurissa. Ja se sopii paljon paremmin mieleni rakenteelle.

Juutalaisista on sanottava se, että se ei ole käännytysuskonto. Tämä on sen vanha piirre. Ja toinen mikä siihen liittyy, on tuoreempaa perua. He eivät pidä listoista. Koska holokausti. Kun saksassa kehitettiin hihamerkit, juutalaiset kantoivat niitä aluksi ylpeinä. Ihmisille on normaalia että he tuovat esiin identiteettiään. Siksi alakulttuurit pukeutuvat tietyillä tavoilla. Ihminen haluaa sekä kuulua joukkoon että erottautua. Hihamerkki toimi tässä mahtavasti. Kunnes se toimi liiankin hyvin. ; Holokaustiin liittyy tärkeä opetus. Nimittäin se sama minkä Stalinin hirmuteot ja noitavainotkin opettavat. Nimittäin sen, että identiteetti voi johtaa listoihin, listat valvontaan ja valvonta siihen että joku kuolee. Ja samalla opitaan se, että asiat voivat muuttua nopeasti. (Ja otin Stalinin esille siksi että hän liittyi kommunistiseen puoleen ja hänet voidaan nähdä ateistisiipeen liittyvänä. Kysymys ei siis ole siitä että uskonnot olisivat jokin erityinen paha.)

Ja tämä on aivan oikeasti vahva syy negatiiviselle uskonnonvapaudelle. Olinkin aikanani jopa Sipilän puolella siitä että hän ei halunnut korostaa vakaumusasioitaan. Häneltä tentattiin tietoa hyvinkin ankarasti. Jostain syystä Suomen humanistit ja fundamentalistit ovat siitä yhteisiä että heille kaikessa on kysymys "värin näyttämisestä". Esimerkiksi varsin leppoisanoloisista uskovaisistakin hengenasiat ovat niin yleisinhimillisiä, että ihmisellä olisi ikään kuin velvollisuus ottaa niihin kantaa.

Juuri näinhän ei ole. Lakikin tuntee sekä positiivisen että negatiivisen uskonnonvapauden. Ja laki koskee kaikkia. Maailma ei pyöri pelkän positiivisen uskonnonvapauden varassa uskovaisten ehdoin. Perustuslaki ;11 §" ; "Jokaisella on uskonnon ja omantunnon vapaus. Uskonnon ja omantunnon vapauteen sisältyy oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa, oikeus ilmaista vakaumus ja oikeus kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan. Kukaan ei ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen."

Sami Liedes edustaa kuitenkin toista kantaa. Hän ymmärtää, mielestäni aivan oikein, uskonnonvapauden vaikutuksen. Myös YK:n arvot muistuttavat että ihmisellä on oikeus myös kertoa omasta uskonnostaan. Lähetystyö ja julistus ei ole laitonta, vaikka se olisi ärsyttävää. "Lähetystyötä ei tarvitse erikseen "sallia"; se kuuluu sananvapauden piiriin ja on lähtökohtaisesti jokaisen oikeus myös koulussa, vaikka jotkut eivät siitä pidäkään (ja muutenkin oikeusvaltioissa yleensä se mikä ei ole erikseen kiellettyä on sallittua). Tietty on jossain määrin eri asia, mitä koulun työntekijä saa työajallaan tehdä, mutta tässäkin uskonnoton katsomus on vain samalla viivalla muiden katsomusten kanssa." Ja tähän liittyy tietysti se, että toisen vakaumusta ei tarvitse rapsuttaa. Ateismia ja uskontoa saa siis myös kritisoida, eikä moitetta tarvitse erikseen oikeuttaa. (Mikä näyttää olevan vierasta monille jotka suuttuvat kun pääsiäisen aikaan tulee uutisointeja joissa Jeesuksen tarinan jotain historiallista puolta raotetaan tavalla joka vihjaa että tarina ei ehkä olekaan täysin tosi.) Siksi minäkin saan sanoa että kristinuskosta lisäkuuntelu kiinnostaa yhtä paljon kuin omien pallien tunkeminen tehosekoittimeen ilman puudutusta.
1: Tosin tämän päivän Helsingin Sanomat kertoi miten joissain kouluissa oli vietetty päivä rummutellen afrikkalaisessa hengessä. Moni kristitty oli järkyttynyt lasten puolesta. Hyvin monesta lähetystyö koskeekin vain kristittyjä, eikä esimerkiksi "islamilaisia pakanoita".

Liedes on kuitenkin hieman pulassa negatiivisen uskonnonvapauden kohdalla. Hän esittää että "Negatiivinen uskonnonvapaus lienee merkittävämpi vain uskonnottomien näkökulmasta. Olen pahoillani, mutta maailma ei pyöri teidän ehdoillanne. Kyllä se ihan yhtä paljon, väitän vielä että enemmänkin nykyilmapiirissä, koskettaa meitä kristittyjä, kun joudumme kieltäytymään osallistumasta johonkin, mikä on selvästi vakaumuksemme vastaista. Johan silloin ollaan vaatimassa äänekkäästi lääkärien ja ministerien eroa." Ihmettelen reaktiota muutamastakin syystä.

Ensimmäinen voisi olla se, että aiheena on ilmeisesti ne joissa uskovainen ei ole halunnut palvella homoseksuaalia, tai jos lääkäri ei ole halunnut tehdä aborttia. Näissä on kysymys siitä että kouluihin joudutaan kun synnytään. Abortteja joutuu tekemään jos ja vain aktiivisesti itse valitsee työn jossa niitä joutuu tekemään. Esimerkiksi minä olisin ollut varsin omituinen jos olisin vartijan töissäni päättänyt että en pamputa ketään koskaan. Toki minut tunnettiin älyttömänä voiman alikäyttäjänä, sinä tyyppinä joka kertoo paskan vitsin siinä vaiheessa kun muut olisivat jo pamputtamassa. Mutta kun valitsee tietyn työn, niin tietää tai pitäisi tietää mitä siinä joutuu tekemään. Ja näin kysymys ei ole enää siitä onko negatiivinen uskonnonvapaus toteutunut vaan siitä onko ihminen rationaalinen priorisoija joka miettii tekojensa seurauksia. Ero pikkumaisuuden ja asiallisen uskonnonvapauden välillä on tällä kohden melko selvä.

Mutta sitten toisaalta. Olen itsekin korostanut että työpaikat hoitavat usein asioita sisäisin ratkaisuin. MTT:llä oli esimerkiksi sikojen kastrointiin liittyviä eettisiä rajoitteita. Tööitä oli paljon, joten ne jotka eivät tätä suostuneet tekemään tekivät jotain muita töitä. Asiat pyrittiin sumplimaan. Ja ratkaisut olivat sellaisia että niistä tuskin voisi tehdä mitään yksiselitteistä lakia jolla toteuttaa asiat kaikkialla. Ja siksi itse asiassa symppaan jossain määrin lääkäreitä jotka eivät halua aborttia tehdä vaikka se kuuluukin heidän työhönsä.
1: Pienemmässä määrin olen huolestunut siitä että abortinteko on kuitenkin proseduuri jossa kognitiivinen dissonanssi voi johtaa huonontuneeseen työtulokseen ihan ilman mitään pahoja intentioita. Ja virheet ovat pahimmillaan vammautumisia tai kenties jopa kuolemaa. Ja vain minimaalisessa määrin mietin mahdollisuutta jossa uskovainen ei voi sietää potilaana olevaa ateistia ja päättää tehdä jotain joka on analoginen niille teoille jossa fundamentalistikristitty ryntää kiväärin kanssa aborttiklinikalle. En pidä tätä kovin relevanttina mahdollisuutena.

Ja itse hakisin itse asiassa diplomatiaa tätä kautta. Liedes on toki tapansa mukaan kylvämässä epäsopua ja riitelyä. (Mikä on ihan hauskaa puuhaa, ei siinä mitään.) Ja siksi hänen argumenttinsa on rakennetta "kristityt ovat todellisia uhreja ja negatiivinen uskonnonvapaus on turhaa uskonnottomillakin". Mutta tosiasiassa Liedes varmasti kykenee ymmärtämään että näissä kohdin juuri uskonnon luoma tabu on arvokas. Kenties neutraalius ei olekaan sitä että kaikki tekevät kuten perinteisesti on ollut tapana. Kenties neutraalius onkin enemmän pluralistista häsläämistä jossa "sian kuohitseminen" ikään kuin vaihdetaan "paskaraapan korjaamiseen", tai mikä tilanteen mukaan sitten soveliasta onkin. Ja tätä kautta voidaan huomata että negatiivinen uskonnonvapaus olisi hoidettu Suomessa kaikilta erityisen heikosti. Ja tämän korjaaminen hyödyttäisi sekä uskovaa että ateistia.

Mutta ei. Sen sijaan Sami Liedes empaattisesti selittää että "Vielä ei olla meidän kristittyjen osalta niin pitkällä Suomessa että tarvitsisi pelätä paljon muuta kuin työnsä tai virkansa menettämistä, mutta ei siitä ilmapiirin perusteella kovin kaukana olla. Ah, vaikeus kun joutuu ilmaisemaan uskonnottomuutensa, hahhah" Jostain syystä sen jälkeen kun aloitin vuonna 2004 uskontokeskustelun luullen uskontoa kohtuu turvallisena alueena, olisin ottanut asian vakavammin. Mutta sen jälkeen kun sain tappouhkauksen siitä syystä että minulla oli julkisesti väärä mielipide evoluutioteoriasta, on naurattanut merkittävästi vähemmän. Etenkin kun tapaukseni ei ole mitenkään erityisen uniikki. Uhkailuja on saatu aika absurdein syin. Eikä siinä ole mikään ihme, koska ilmiön takana on kokonainen alakulttuuri.

Enkä tässäkään lähde lietsomaan mitään "meitä kiusataan, ei teitä" -henkeä. Sillä argumenttini ei ole se, että uskovaiset olisivat pahoja. (Henkeni on, että uskovaiset ovat ihmisiä. Ja ihmisissä on variaatiota. Ja tämän vuoksi uskovaisissakin on variaatiota. Ja myös variaatiota helvetin pahaan suuntaan. Kuten muissakin ihmisryhmissä. Ideologia ei valkopese ihmistä.) Päin vastoin, korostan sitä että mitään negatiiviseen uskonnonvapauteen liittyviä päätöksiä ei saa tehdä jos oma perse ei ole tulilinjalla. Esimerkiksi jos Liedes kokee että hänen työpaikkansa olisi uhattuna jos hän mainitsee väärät mielipiteensä, en minä pakota häntä niitä kertomaan. En vaikka julistus olisikin minun positiivisen uskonnonvapauteni mukaista. Samoin jos pelkää saavansa turpaan kertomalla vääriä mielipiteitä rasismista, maahanmuutosta tai mutiaisista, on se aivan riittävä oikeutus pitää suu kiinni. (Mikä on aivan eri asia kuin sensurististen käytänteiden salliminen. On eri asia antaa lupa vaieta, kuin pakottaa hiljaiseksi. Mielipiteen saa siis sanoa vaikka se on provosoiva ja vaikka sanomisen jälkeen saisi turpaansa.)

Tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi sinänsä viaton "Suvivirsi" voi olla jossain kansalaisuustesti, vaikka se Helsingin alueella tuskin onkaan. Ja tällöin on aivan oikeasti relevanttia miettiä sitä että miten voi toteuttaa samanaikaisesti kaksi asiaa (a) sen, että ei halua osallistua uskonnolliseksi kokemaansa tilanteeseen vasten omaatuntoaan ja (b) ei joudu ilmaisemaan vakaumustaan ääneen.

Itse asiassa Lieteen ja minun ero onkin havaittavissa siitä että hän juoksee ympäri internettiä ateistejen suljetuillakin palstoilla vittuilemassa. Minä taas keskityn lähinnä (a) ateistejen palstoille tai (b) hyvin julkisiin paikkoihin. Jos Liedes kokisi todellista vainoa, hän olisi viettänyt öitään paskahalvauksessa kotonaan. (Itselläni on jopa pari vuotta totaalista anonyymiä internetaikaa sen takia että en uskaltanut sanoa yhtään mitään yhtään missään.) Negatiivisen uskonnonvapauden arvon ymmärtää nimenomaan ja vain vainottu.

Siksi on hyvä kysyä juutalaisilta. Juutalainen tietää että sankarillinen juutalainen tunnustaa identiteettinsä saksalaiselle keskitysleirinkerääjälle. Mutta ovela juutalainen on se joka välttää tilanteen. Ja oppii myös sen, että haudat täyttyvät niistä sankareista. ; Sankarin määritelmä onkin tavallaan se, että ihminen tekee enemmän kuin terve järki ja velvollisuus vaativat. Ja olisi julmaa tehdä sellaisia uskonnonvapausnormeja joiden vuoksi ihmiset voidaan pakottaa sankaruuteen. Se olisi yksinkertaisesti liiallista.

Siksi en esimerkiksi pidä siitä kun Liedes aprikoi ateistejen puolesta syitä miksi he eivät halua että lapsi "käy tutustumassa" uskontoon. Eli mahdollisuus jäädä pois jumalanpalveluksista nähdään hänestä pikkumaisina. "Miksi haluatte niin kovasti estää lapsia tutustumasta muihin maailmankatsomuksiin kuin omaanne? Joku hysteria siitä, että ihmiset valitsevat väärin?" Kysymys on melko absurdi. Siinä on suunnilleen mitään järkeä jos ja vain jos kysyjä ei kykene irtautumaan kristillisestä viitekehyksestään. Kristitty ajattelee varmasti että ateisti pelkää että lapsi kääntyy. Että jumalanpalvelus on kipinä joka kääntää kohti Kristuksen rakkautta. Tämä ei ole kovin vahva pelko. Kristityt eivät kieltäydy joogasta siksi että kääntyisivät hinduiksi vaan siksi että tämä ei heistä ole oikein. Kristityksi kääntymisen pelko ei ole se ongelma. Se on se, että uskonnon kokee omaa vakaumusta vastaan sotivaksi ongelmaksi.

Sami Lieteeltä ei tähän löytynyt argumentiksi oikein muuta kuin sen että ateistien vakaumus ei olisi yhtä arvokas kuin kristittyjen koska eihän ateisteilla edes ole Jumalaa joka rankaisisi väärintekemisestä. "Mitä muuta kesken survivirren poistuminen sitten on uskonnottomille kuin tapa ilmaista vakaumuksenne? Mikä pakko teillä on poistua, jos ette halua sitä ilmaista? Ei kai teillä ole jossain joku jumala, joka olisi rankaisemassa teitä lähtemättä jättämisestä?" En sano muuta kuin että ateistien uhat ovat maallisempia. Ja Sami Liedes, kuten muutkin uskovaiset ovat olemassa. Ja joku heistä on kognitiivisesti niin kehittynyt että osaa juuri ja juuri mahdollisesti kolkuttaa ovea kirveen kanssa. ; Ja kuten Sami Liedes itse otti kantaa kuolemantuomiota koskevan teologisen artikkelin kohdalle; "Yleensäkin kuolemanrangaistuksen vastustaminen Raamatun perusteella tuntuu yleensä perustuvan joko vahvaan päätelmään kääntäjän valitsemasta sanasta ("älä tapa"; alkukielessä sana tarkoittaa nimenomaan oikeudetonta tappamista) yhdistettynä muiden raamatunkohtien huomiotta jättämiseen tai älyttömän laajentavaan tulkintaan Jeesuksen ja aviorikoksesta kohdatun naisen kertomuksesta. Minä vastustan kyllä kuolemantuomiota, mutta en parhaalla tahdollanikaan voi väittää tämän aatteen nousevan suoraan Raamatusta kuin ehkä tangentiaalisesti, lempeyteen ohjaavien periaatteiden osalta. Historiallisesti taas kuolemantuomio on minusta ollut ihan paikallaan. Miten muuten vakavista rikoksista käytännössä voisi rankaista vaikkapa jossain painentolaiskulttuurissa, jossa vankeus ei vain ole vaihtoehto (ellei sitten mennä johonkin sharia-tyylisiin käsien katkomisiin)?" Tuollaisten jälkeen on turha ihmetellä, että miksi uskonnoton ei välttämättä halua paljastaa vakaumustaan. Joku voi oikeuttaa ateistin tappamisen ihan täysin. Eikä rikota Raamattua vastaan yhtään.

Hihamerkkiä en pakota ketään ottamaan. Ja olen valmis identifioitumaan uskonnottomaksi jotta muiden ei tarvitse. Niin, että kenties joskus kantaa ei tarvitse ottaa. Eli vakaumusta ei ole pakko kenenkään paljastaa. Pidän tätä ulostuloani typeränä riskinottona, pulmien hankintana sellaisella tavalla jota joku minua romanttisempi tyyppi kutsuisi sankaruudeksi. Syynä on kuitenkin enemmänkin se, että olen valmis pakenemaan uskoni puolesta rajalle heti kun sota syttyy. (En tosin sille rajalle josta on vihollinen tulossa..) ; En ole valmis kuolemaan vakaumukseni puolesta, mutta itsepuolustukseksi olen valmis käyttämään tarvittavan määrän väkivaltaa. Sen kanssa ei ole mitään vaikeuksia.

Nyt tuli saunamitta täyteen...

"Sana" -lehdessä oli Marko Kulmalan satiirinen kolumni löylykauhojen tekemisestä. Pääteesi kiteytyy kohtaan "Saunasta tuli muinaissuomalaisille pyhä paikka, syntymän, kuoleman ja saunataikojen tyyssija. Tässä katsannossa on selvää, että löylykauha on muinaissuomalaisten pakanallisten riittien keskeinen symboli. On kohtuutonta, että altistamme herkkien sielujen uskonnonvapauden riittityökalujen valmistamiselle. On nimittäin mahdollista, että joku nuori koululainen saa löylykauhasta kipinän ja ryhtyy muinaissuomalaiseksi. Ehkä olisi samalla viisasta kieltää myös saunominen tai saunat laajemminkin."

On selvää että teksti ottaa kantaa uskonnonvapauskysymykseen satiirin keinoin. Ja satiiri onkin hyvä väline juuri tämänlaiseen lausuntojen tekemiseen. Moni ajattelee että huumori olisi typerehtimistä, mutta satiiri kuuluu niihin tyyleihin joissa huumorintaju ja älyllisyys ovat tavallisesti kohdanneet.

Ja tiukassa mielessä olen jopa hyvin samaa mieltä Kulmalan kanssa. Hänen satiirinsa osuu äärimmäistä sensurismia edustavaan ateistiseen tapaan. Sellaiseen jossa uskonto ei saisi näkyä mitenkään julkisuudessa. Ja jossa uskonnot on hilattu pelkästään privaattiin. (Kuten moni kenties muistaakin, en kannata tämänlaista sekularismia.) Vaikka uusateisteja usein moititaan militanteiksi, tämänlainen ajattelu liittyy kuitenkin nimenomaan klassiseen vanhaan ateismiin, jota esimerkiksi vapaa-ajattelijoissa saattaa vielä törmätä. He noudattavat Freudin ja ranskan vallankumouksen valistuseetosta jossa uskottiin että uskonto on taikauskoa (Freudin kohdalla neuroottista taikauskoa) joka sitten karisee kun ihmiset valistuvat. Tällöin henkenä saattaa olla se, että uskonto tulee jopa katoamaan.

"Uusateistien" parissa asiat ovat toisin. Heillä lausunnot ovat realistisempia. Ne ovat toki sekulaareja mutta ne mukailevat enemmänkin Esa Turkulaisen kantaa "Uskontoneutraalia yhteiskuntaa ei ole kukaan ajamassa. Uskontoneutraalia valtiota kylläkin. Valtio ei saa suosia tiettyjä uskonlahkoja, sillä se johtaa epäyhdenvertaisuuteen. Siitä tässä ollaan vouhkaamassa. Jos valtio voisi "suosia" kaikkia samaan aikaan niin sehän ois tosi jees. Mutta kun se ei voi. Niin pragmaattisesti seuraavaksi paras on olla suosimatta ketään." Hän viittaa tässä siihen että joulujuhliin ei ole haluttu ottaa muiden kulttuurien aineistoa, eikä ateistisia lauluja. Mutta kristillisiä lauluja pidetään. Pluralismi on vain juhlapuheissa, ja esimerkiksi uskonnolliset tahot saavat aamunavauksiaan kouluihin aivan eri tasolla kuin vaikka vapaa-ajattelijat. Heihin löylykauhavertaus ei sitten osukaan kovin hyvin.

Itse asiassa tässä kulmassa voidaankin huomata että satiiri ei onnistu kuvaamaan nykyajan ateismia juuri ollenkaan. Tämä ei toki ole kovin uutta tai erikoista. Näyttää siltä että kristityt tutkivat uusateismia perinteiden ja ennakkoluulojensa kautta, eivätkä oikeastaan osaa kysyä uskonnottomilta itseltään yhtään mitään. Tai jos kysyvät, niin ne vastaukset tulkitaan niin että saa nähdä hirvittävän määrän työtä jotta yhden asian saa korjattua.

Tässä kohden löylykauhakeskustelussa on syvä epäanalogia.
1: Kulmala ei näytä tiedostavan, että symbolit muuttuvat ajan mittaan. Ja ympäröivä kulttuuri vaikuttaa tässä hyvin vahvasti siihen mikä on uskonnollista ja mikä ei. Jos kulttuurissamme esimerkiksi pidettäisiin joukolla karhunpeijaisia osana kouluelämää ja kulttuuria, löylykauha olisi todellakin uskonnollinen symboli. Ja silloin se nimenomaan olisi aivan pätevää kieltää. Tilanteet on koettu nimenomaan uskonnon halveksuntana.
2: Tosiasiassa löylykauhan teko on perinne kuten koulujen uskonnolliset juhlatkin. Mutta niissä on oleellinen ero. Nimittäin se, että puukäsitöiden aiheet on valittu tietoisesti mahdollisimman vähän provokatiivisiksi. Koulujen käsitöissä ei tehdä esimerkiksi dildoja juuri siksi että se loukkaisi monen ihmisen näkemystä. Uskonnolliset tilanteet eivät selvästi vastaa tätä käytännettä, koska ne ovat provokatiivisia.
3: Kouluissa myös de facto joustetaan hyvin paljon monenlaisissa asioissa. Esimerkiksi itse muistan kuinka meidän yläasteella tilastomatematiikan tehtäviä muotoiltiin uusiksi sen vuoksi, että erään oppilaan vanhemman mielestä korttipeli on uhkapelaamista joka taas oli uskonnollisista syistä väärin. Tosiasiassa kouluissa on puukäsitöissä ilman ideologioitakin joustettu monista asioista jopa minun kouluaikana. Ja esimerkiksi löylykauhan tekemisen sijaan on voinut askarrella uistimia jos on pyytänyt.

Satiiri kaatuukin siis siihen, että uskonnottomat eivät yleensä halua kieltää kirkkoja ja vastaavia kaikilta. He vain haluavat tehdä samanaikaisesti kaksi asiaa (a) olla osallistumatta mihinkään sellaiseen uskonnolliseen asiaan joka loukkaa heidän vakaumustaan (b) haluavat toimia siten että heidän ei ole väkisin pakko ilmituoda vakaumustaan. Näin ollen kukaan ei ole kieltämässä saunoja kulttuurista tai vaatimassa että muut eivät saa rakentaa löylykauhoja. Ja tässä vaiheessa tarina muuttuukin tarinaksi koulun pikkumaisuudesta. Siitä, että jos joku haluaa tehdä uistimia löylykauhan sijaan, hänen ei missään tapauksessa anneta tehdä niin. Ei vaikka edustaisi suurta ideologista ryhmää.

Tässä on tietysti kova vapaa-ajattelijasokeus. Että ateisteja on vain muutama tuhat. Kuitenkin vain vapaa-ajattelijoita on näin vähän. Ja ateismi on paljon, paljon, laajempi ilmiö. ; Eurobarometri vuodelta 2005 esittää että ateisteja olisi Suomessa 16 prosenttia väestöstä. Kirkon tutkimuskeskuksen "Kirkkomonitor" teki 2003 tutkimuksen jossa ateisteja 12 prosenttia. (Kirkkomonitor 2007 -tutkimuksessa vain 5 % prosenttia, mutta kysymykset olivat erilaiset kuin edellisessä tutkimuksessa, ja samassa tutkimuksessa uskovana piti itseään vain 31 prosenttia). Tuon kaikkein pienimmänkin arvion mukaankin (5 %) ateisteja olisi Suomessa noin 250 000. Mutta koska mitkään muut tutkimukset eivät vahvista tuota pientä prosenttia, vaan esittävät huomattavasti suurempia 15-20 prosentin lukuja, niin on paljon todennäköisempää että oikeat luvut löytyvät siitä suunnasta. Noilla 15-20 prosenteilla, jotka myös Eurobarometri ja muut tutkimukset vahvistavat, ateistien määrä Suomessa olisi jotain kahdeksansadantuhannen ja miljoonan välillä. Tämä selittänee sen, että vaikka olenkin ollut "erilaisten viiteryhmäkikkailujeni kautta" törmäyskurssilla varmasti satojen ateistejen kanssa, ei vastaan ole tullut yhtään sellaista jonka tietäisin vapaa-ajattelijoihin kuuluvaksi. (Varmasti osa heistä on, mutta sen identifiointi ei ole tärkeää, ja voi olla jopa negatiivista.)

Näitä miettiessä voi katsella asioita vaikka siltä kantilta, että mitä tapahtuisi jos uskovaisten lapset laitettaisiin rukoilemaan mekkaa kohti jatkuvasti. Meillä itse asiassa on näyttöä siitä miten asiat pelittävät tältä osin. Itse muistan lukiossa aivan normaalin kristillisen uskonnonopetuksen yhteydessä, kun tutustuimme vieraisiin kulttuureihin. Kun aiheena olivat idän uskonnot, annettiin mahdollisuus joogaamiseen. Jos ei halunnut, ei ollut pakko. Tämä on tietysti tärkeää koska monelle kristitylle jooga johtaa helvettiin. Toimintaa oli hajautettu moneen paikkaan niin että ei tarvinnut välttämättä korostaa että joogaaminen on syntiä, ja näin oppilas voi välttää joogaamisen ilman että "paljastui hihhuliksi nolosti". Tämä on ratkaisu jossa sekä positiivinen uskonnonvapaus että negativiinen uskonnonvapaus toteutuvat hienosti.

Ateistien kanssa tämänlaista ei oikein haluta tehdä.

Ja kuten aiemmin kirjoitinkin, kysymys on useimmilla nimenomaan käytänteistä. Tässä mielessä on jännittävää muistuttaa siitä miten ateistien parissa on Mikko Puumalaisen lausunnon kohdalla puhuttu siitä miten kysymys ei ole suvivirrestä, kuten vaikka Paholaisen Asianajaja muistutti. Siitä huolimatta esimerkiksi "ristin killassa" vaikuttava Sami Liedes tuli puhumaan uskonnonvapausasioita ja hän ei oikein suostunut ymmärtämään että kysymys ei ollut suvivirrestä. Että eikö se suvivirsi ole se ainut asia. Kun se on kenties se pienin niistä riesoista. ; Asian vääristyminen keskustelussa ymmärrettiin Helsingin Sanomissa. Mutta sitten toisaalta jopa YLEn uutisointi oli "suvivirsifiksaatiossa" kertoessaan päätöksen sisällöstä. Mutta kun lukee YLEn uutisen asiasisältöä, voi huomata että siellä korostetaan tiettyjä asioita. "Uskonnolliset päivänavaukset ja ohjatut ruokarukoukset saattavat kuitenkin valiokunnan mukaan olla ongelmallisia." ... "Valiokunnan mukaan ongelmallisia eivät ole myöskään vuotuiset, juhlapyhien viettoon liittyvät jumalanpalvelukset, joista tiedotetaan etukäteen ja joihin osallistuminen on vapaaehtoista. Sen sijaan perustuslakivaliokunnan mukaan ongelmallisia saattavat olla koulujen päivittäiseen toimintaan kuuluvat, uskonnon harjoittamisena pidettävät tilaisuudet, kuten uskonnolliset päivänavaukset ja ohjatut ruokarukoukset. Valiokunnan mukaan niiden ajankohdasta on tiedotettava etukäteen ja varmistettava, että niihin osallistuminen on vapaaehtoista."

Nähdäkseni tämä on sitä mitä suurin osa ateisteista on halunnut korostaa. Lausunto onkin jotain jonka monet tulkitsevat "oman ideologian voitoksi". Uskovaiset ajattelevat että on tehty viisas päätös kun "muutaman tuhannen pahan vapaa-ajattelijan fundamentalistiryhmä ei saanut tuhota suvivirttä jonka puolesta vaarini taisteli talvisodan". Ja ainakin minä ... no korostan sitä että uskonnolliset aamunavaukset ja muut ovat perustuslakivaliokunnan kannan mukaan juuri niinkuin on haluttu korostaa. Että miksi uskonnottomien lapset "vahingossa" laitetaan kirkkoon tai miksi kirkkoon menemättömyys pitää joka ikisen kerran erikseen perustella ja sen edestä taistella.

Tosiasiassa arkielämässä ei ole opettajaa joka kehtaisi tehdä niin että "olemme menossa syömään, joka ei halua ottaa osaa ruokarukoukseen, menee oven ulkopuolelle nyt" Ja tämä onkin se ongelma niiden käytänteiden takana. Samoin jos aamunavauskuulutukset kuuluvat koulun käytävissäkin, lapsen koulu alkaa klo 8 ja aamunavaus on klo 10 (kuten aika tavallista on) ja koulun järjestyssäännöt kieltävät pihalle menemisen, on "vapaaehtoinen osallistuminen" illuusio. Ja juuri näihin puutteisiin sitä on haluttu puuttua. Ihan sen takia että monissa tapauksissa ainut paikka jonne kuulutukset eivät kuulu on siivouskomero.

Ja osa eroista on tietysti paikallisia. Moni esimerkiksi kannattaa pakkouskontoa ateistejen lapsille. Perusteluja haetaan tällöin uskonnonvapauslain sijasta jostain aivan muusta. Nimittäin siitä että nuoria on helpompi käännyttää. "Tunnustava uskonto kuuluu elämään - myös kouluun ja sen tilaisuuksiin." ... "Ihmisen perusoikeuksiin kuuluu uskonnonvapaus, joka tarkoittaa vapautta uskontoon - ei vapautta uskonnosta. Lapsella on siis oikeus valita uskontonsa. Valinta tapahtuu yleensä nuoruusiässä. Uskonto antaa pohjan arvoille, moraalille ja ihmisarvolle." Ja juuri tämänlaiset asenteet johtavat siihen että de jure perustuslaki sanoo yhtä ja käytännössä voidaan toimia ihan toisin.

Jos minä jatkaisin Kulmalan satiiria tästä kulmasta, seuraavassa vaiheessa pakotettaisiin diabeetikot ja sydäntautisetkin lapset pakkosaunomaan kilpaa. Sillä sauna kuuluu tunnetusti perinteiseen Suomalaiseen kulttuuriin. Itse asiassa Kulmalan satiiri alustikin oman tuhonsa siemenen. Sillä kaikki mikä sitoo saunomisen perinteeseen on sitä argumentistoa jota kautta voidaan pakottaa jokin käytänne kaikille muillekin perinteille. Ja tässä kulmassa analogia uskonnollisiin tilaisuuksiin muuttuu kenties joksikin jota Kulmala tarkoittaa yhtä vähän kuin normaali uusateisti tarkoittaa sekularismissaan sitä että kaikki kirkot pitäisi tuhota koko valtakunnasta.

Vauvojen pimeät alitajuiset aivoitukset

Uusi Suomi uutisoi uudesta tarjotusta selityksestä vauvojen yöitkuille. Selitys on intuitiivisesti aivan järjetön, jopa tyystin typerä. Sillä selityksenä on se, että vauva itkemällä estää vanhempiensa seksihaluja. Arkijärkihän sen sanoo että vauva itkee yksinäisyyttä, pimeänpelkoa tai niitä asioita joiden vuoksi nämä pikku sinappikoneet rääkyvät päivisin. (And yes they do, I've heard myself!) Silloin mieleen voi tulla halveksivia lausuntoja ja ajatuksia kuten "Höpö höpö höpö. Millaisessa maailmassa tuollainen "tiedemies" elää? Miten sitten yhteisöissä, joissa ei käytetä ehkäisyä, kymmenlapsiset perheet ovat tavallisia?"

Itse asiassa intuitiolla ja omakohtaisella kokemuksella teoria onkin juuri sitä mallia jota voisi odottaa väsyneeltä äidiltä. Kun itse kävin opiskeluaikanani pakollisia harjoitteluja lypsykarjatilalla, työ oli korostetun ympärivuorokautista. Yöllä piti käydä tarkastusvuorossa ja sitten aamulla olla taas pyyhkimässä utaretta. Kun tätä tekee yli viikon ja väliin sattuu osumaan huono poikiminen joka vie yöunet tyystin yhdeltä yöltä, mieleni loi teorian jossa evoluution portaat kääntyivät täysin ympäri. Syntyi mietteitä siitä että miten niin ihminen on luomakunnan kruunu ja miten niin ihmisen älykkyys on superhyvä adaptaatio. Kun lehmät ovat onnistuneet valloittamaan ihmiset hoitamaan oman lisääntymispotentiaalinsa maksimoimisen. Miten nauta orjuuttaa. Ja jumalauta, ruoho on tehnyt tämän orjuutuksen vielä nautojakin tehokkaammin. (Olin hyvin väsynyt.) Että juttu on tosiaan "Höpölöpöhöpölöpöhöpölöpö! Kaikkee sitä saa kuulla, enneku korvat tipahtaa päästä! Tääki on semmonen pöllöuutinen, että ihmetyttää ja tulee mieleen, että eikö niillä ny mitään muuta tekemistä oo, ku laukoo tommosii lonkalta vedettyjä ihmejuttuja?"

Kysymys on kuitenkin vakavammasta tieteestä.

Uutinen on itse asiassa lähtökohtaisesti järjetön lähinnä jos asiaa lähestyy arkijärjellä ja intuitiolla. Ja valitettavasti mutuilu näiltä pohjin tarkoittaa vain hyvin harvoin yhtään mitään kaunista tai älykästä.

Itse muistan oppineeni tähän oleellisesti liittyvät tiedot Matt Ridleyn kirjasta "Perimä - ihmisen historia 23 kappaleessa". Se tuo esiin evoluutioon liittyviä puolia. Ja iskee sen ytimeen mikä on adaptaatio. Ridley tuo kirjassa esiin erilaisia konflikteja joita on esimerkiksi miehen ja naisen välillä ja naisen ja tämän lapsen välillä. Useinhan näitä käsitellään vain yhteistyönä. Mutta tämä on vain puolet tarinasta.
1: On selvää että nainen ja mies tuottavat lapsen joka hyödyttää molempia geneettisesti. Mutta siitä huolimatta tässä on kilpailua. Kuten kilpailua siitä kumpi saadaan panostamaan enemmän jälkeläisten huoltoon.
2: Samoin eläimissä on tavallista, että jälkeläinen on geneettisesti vain puolet sisaruksistaan kun taas emon kannalta jokainen jälkeläinen on puolet sen geeneistä. Tästä seuraa tilanne jossa esimerkiksi selittyy se, miksi nisäkkäillä emot yrittävät vieroittaa jälkeläisiä ja poikaset yrittävät vastustaa vierottamista.

Takana on Hamiltonin sääntö, joka määrää sisaruusrakkauden rajat. (Tai tarkalleen sen, missä määrin luonnonvalinta suosii niitä alleeleja vaikka niistä tulisikin itselle yksilötasolla takkiin.) Sisaren kuluttamat hoivaresurssit sallitaan jos ja vain jos rB \C. (Jossa r on todennäköisyys jolla satunnainen geeni on kohdeyksilössä perinnän seurauksena sama, B on kohdeyksilön saavuttama kelpoisuushyöty ja C on yksilölle itselleen koituva kelpoisuushaitta.)

Käsittelin aiheeseen liittyviä puolia myös aikanani blogauksessa kiusatakseni valistaakseni opiskelukaveriani joka sai lapsen. Lapsi haluaa äidiltä hitusen enemmän kuin äiti on valmis antamaan. Ja tämän vuoksi lapsen kohdalla on adaptiivista jos se kykenee vaikka ottamaan hieman enemmän ravintoa. Äidin kohdalla kannattavaa taas on vastustaa näitä geenejä ja palauttaa tasapainoa äidin tarpeisiin sopivammalle tasolle. Matt Ridley onkin kuvannut miten monet  geenit raskauden aikana tekevät "työtä toisiaan vastaan" siten että sikiö yrittää jotain ja äidin puoli taas vastustaa niitä. Ja jos ne kaikki nollattaisiin, raskaus sujuisi aivan yhtä hyvin kuin niiden kanssa. (Tämä olisi evoluutiopsykologiaa jos siinä olisi psykologiaa.)

Koska K -strategisteilla jälkeläinen haluaa hieman enemmän hoivaa kuin vanhemman on älykästä antaa, syntyy konfliktitilanne jossa on ihan mahdollista ottaa esiin konfliktimalli jossa "Seksihaluja tappavat keskeytykset ja äärimmäinen väsymys heikentävät naisen hedelmällisyyttä"
1: Siksi jos mietitään miten monilla sitten on kymmenen+ lasta ja pidetään sitä hurjana, unohdetaan helposti kysyä että miksi ei saman tien kahtakymmentä lasta. "Paljon" määritelmä on siis itse asiassa häiriintynyt, tai oikeastaan "paljon" määritetään sen mukaan miten paljon ihmisillä on lapsia noin yleensä. Ja tämä kysymys taas koskee suoraan lapsilukua ja sen laskemista, joten luonnollisesti kaikki vauvojen käyttämät keinot ovat jo "vertailukohtaluvussa". Tunnetasolla varsin vetoava argumentti onkin itse asiassa illuusio.

Teoria näyttää sotivan useiden "äidinvaistot ovat ihana asia ja vauva suloinen" -näkemystä korostavien arvomaailmaa vastaan. Eli ajatus siitä että vauva ja äiti eivät ole yksi symbiootti on jotenkin loukkaava. Pahiten tässä kolhitaan nähtävästi
1: Mielen teoriaa, joka olettaa että vauvan tietoinen mieli ja siihen liittyvät intentiot ovat oleelliset. Vauva tuskin edes tietää mitä seksi on. Toiminta on se joka ratkaisee onko käytös adaptiivinen. Ihmiset tekevät paljon asioita jotka eivät ole heidän tietoisen laskelmointinsa tuloksia. Alitajuiset ja refleksinomaiset tavat ovat jopa häiritsevän yleisiä.
2: Rakkauskäsitystä joka liitetään äitiyteen. Valitettavasti äitiys ei ole sen sadunomaisempaa kuin parisuhdekaan on sokerihuurrettu paratiisi. Realismi harvoin kattaa ihanteita. Lapsien, kuten siipankin, kanssa on usein lähinnä jaksettava. (Joka on eri asia kuin sanoa että lapsi olisi kamala ja avioliitto typerin aktio johon ihminen voi mennä.)

Kuitenkin samalla olisi selitettävä psykologisesti se, miksi lapset ovat usein kiittämättömiä vaikka vanhemmat kokevat repineensä itsensä hajalle. (Asiassa on tietysti paljon variaatiota ja osa lapsista on hyvinkin kiitollisia.) Tämä selittyy hyvin konfliktitilanteen lopputuloksen kanssa ; Lopputulos on kompromissi. Ja siksi vanhemmat päätyvät todennäköisimmin antamaan hieman enemmän kuin haluaisivat, mutta lapset saavat vähemmän kuin heille yksilötasolla ideaalista olisi.