Kerro kerro kuvastin (ken on maassa kauhehin)

Nykysuomessa ollaan yleisesti melko avoimia. Asioista puhutaan. Kuitenkin on vielä olemassa aiheita, joita yleensä vältetään. Jos minun olisi valittava yksi yleinen ja tärkeä mutta vaiettu tabu, se olisi ehdottomasti kaverin puolisoon ihastuminen. Tämä on nimittäin jotain johtaa yleensä totaaliseen koko asiasta vaikenemiseen. Usein seurauksena on voimakkaita sisäisiä omantunnon kanssa painiskeluja joita ei voi jakaa muiden kanssa. Tämä tekee siitä raskaamman. ~ Yksin asiasta tuleekin paljon raskaampi kuin mitä asia olisi muutoin.

Tämä on tärkeä huomio esimerkiksi siltä kannalta, että monen mielestä homoseksuaaleihin tulisi suhtautua DADT (Don't Ask, Don't Tell) -strategialla. Eli että toisen homoudesta ei kysytä eikä siitä kerrota. Vaikenemispakko on kuitenkin hyvin voimakas ja julma asia. - Sitä voisi suoraan verrata siihen että uskonvakaumuksesta ääneen lausuminen kiellettäisiin totaalisti. (Nythän sitä rajoittavat ns. hyvä tavat mutta totaalikiellossa se ei ole.) Uskontojen kohdalla tämä on huomattu ja siksi uskonnonvapauteen kuuluu ihmisoikeusjulistuksenkin mukaan lupa tunnustaa uskontoa. Se ei siis ole vain jotain joka tapahtuu "kotona neljän seinän sisällä".

Tämänlaiset raskausseikat on osattu ottaa huomioon varmaan aina. Siksi esimerkiksi katolinen kirkko tarjoaakin rippiä, vastaamaan tähän tarpeeseen. Ja jos otetaan avuksi esimerkiksi Hallamaan eksistentialistinen lähestymistapa voidaan sanoa että uskonto tarjoaa mahdollisuuden itsereflektioon ilman yksinäisyydentunnetta. (Olipa Jumala sitten mukana tässä vai ei.) Tämä sopii mukavasti yhteen Pascal Boyerin näkemyksen mukaan jossa uskonto on luonteeltaan sosiaalinen ; Uskomus muuttuu uskonnoksi vasta kun mukaan tulee sosiaalinen elementti ; Palvonnan kohteeksi ja moraalinormien valvojaksi päästään vasta kun kohteelle annetaan pääsy strategiseen tietoon. Eli johonkin, jossa on kysymys "sosiaalisesti nolosta salaisuudesta", kuten vaikkapa ihastumisesta kaverin puolisoon.

Tällä taas on suora yhteys aikaisemmin kirjoittamaani. Kun kirjoitin uskonnon antropomorfisesta luonteesta tein sen vastareaktiona näkemykseen jonka mukaan kristinusko ei ole antropomorfistinen. Antropomorfismi nähtiin taikauskona josta kristinusko oli kaukana. Tässä perusteluna oli se, että kristinuskon viisaat ovat aina määritelleet Jumalaa esimerkiksi alkusyyn kaltaisin konseptein. Tämän vuoksi antropomorfistinen näkökanta uskontokritiikissä nähtiin epäoleelliseksi ja jopa vääräksi.

Kuitenkin kun katsotaan uskontoa, on selvä huomio että ylläoleva argumentti antoi teologian suurille ajattelijoille auktoriteetin Jumalan ja uskonnon määrittelyssä. Kuitenkin suhde uskontoon voidaan nähdä myös siten että uskovat uskovat jostain syistä ja teologien onnistuminen on sitä, että he onnistuvat ottamaan tästä oleelliset piirteet Jumalamäärittelyynsä. Kun Boyerin lähestymistapa perustuu nimenomaan siihen että tutkitaan uskovaisten psykologiaa, on selvä että sen sosiaalinen luonne kertookin varsin selvästi että klassisen teologian Jumalakäsitteiden ja uskovaisten todella kannattamien kohteiden välillä oleva ero on huikea. Tämä ero voidaan nähdä teologien tappioksi. Kun teologin JUmalamääritelmä eroaa uskon kohteesta, voidaan sanoa että teologi on tehnyt jotain väärin. Toinen vaihtoehto olisi syyttää uskovaisia harhaopista.

Harhaoppisuuskulma tuo asiaan huomiona uuden kulman. Nimittäin uskontohistorian viisaat ovat järestään katolisia. Katolisuuteen kuuluukin oikeaoppisuuden korostaminen. Luterilaiset taas korostavat uskoa, joka on luonteeltaan henkilökohtaisempi. Näin ollen Boyerin ha Hallamaan reagoinnit sopivat paremmin luterilaiseen asenneympäristöön.

Luterilaisessa kulttuurissakin toki vedotaan usein filosofian suurten teologien ajattelukonsepteihin. Mutta niillä on varsin eriskummallinen suhde siihen. On nimittäin niin että uskovaisilta ei tentata näitä argumentteja. Nämä argumentit kiinnostavat vain teologeja ja teologiasta kiinnostuneita jotka edustavat marginaalia uskovaisista. Kuitenkin teologiset määritelmät ovat esillä hyvin usein kun uskova on torppaamassa uskontokritiikkiä.

Jostain syystä henki on se, että uskovaisen usko ei ole uskontoa vaan uskoa. Tämä tarkoittaa sitä, että uskovaisen ei tarvitse opetella teologiaa. Riittää että uskoo, käyttäytyy oikein ja "osaa pari taktista oikeaa mielipidettä abortista ja homoista". Uskova voi olla uskova ja ylpeä älyllisyydestään koska on osa suurta älyllistä kulttuuria, vaikka ei sitä itse ole tentannutkaan. Kuitenkin kun joku on ateisti, uskonnossa ei olekaan kysymys vakaumuksesta, vaan jostain josta on argumentoitava. Ateisti ei voi olla "älyllisesti ylpeä ateisti" ennen kuin hän on torpannut suuren määrän teologista saivartelua. ~ Tämä asenteissa oleva kuilu näkyy erityisen vahvasti luterilaisessa ateismintorppaamisessa, mutta eritoten niissä fundamentalistisissa suuntauksissa joissa nähdään että oma vakaumus ei ole uskontoa vaan uskoa. Niissä kohden on selvää että kun vastaan noustaan, niin onkin yht'äkkiä käsiteltävä dogmeja joiden oikeus tarkistetaan "Raamatusta" omantunnon sijasta.

Katolisessa kulttuurissa dogma on tietysti tärkeä hierarkian ylläpitäjä ja se jäsentää katolisen uskonelämän. Ja tämän vuoksi valtaosa klassisen teologian Jumalamääritteistä onkin katolisten tekemiä. Luterilaisuudessa tässä määrittely-hierarkisoinnissa ei ole äljellä uskonelämän kannalta ratkaisevaa sisältöä.

Teologisella puheella onkin luterilaisessa kulttuurissa likimain vain yksi funktio. Uskontokritiikin häivyttäminen ; Uskonnollinen kieli on siansaksaa luterilaisuudessa vain siksi että voidaan saavuttaa niitä etuja joita Argumentum ad Technobabblella saadaan. Eli vaikeat sanat ja saivartelevat kielet
1: Antavat kuvan älykkyydestä ja uskonelämän totuusvoimasta vaikka umalatodistukset eivät olekaan ainakaan toistaiseksi onnistuneet olemaan tieteellisiä todisteita, sellaisia että ne olisi pakko ottaa tosissaan. Ne vain määrittelevät Jumalan olemassaolevaksi. Hienot sanat tuovat karismaa ja saivartelun vaikeus säikyttää ja hiljentää. Näin työtä ei ikään kuin ole helppo edes aloittaa.
2: Se sitoo kriitikon pitkäksi aikaa käsittelemään asiaa, kun argumentti on ensin opeteltava, sitten se on opeteltava niin hyvin että siinä olevat heikkoudet löytää ja sitten on vielä esilletuomisen krirjoittamistyö.
3: Ja ennen kaikkea teologiakikkailu on red herring -argumentti jolla voidaan siirtää oleellinen uskontokritiikki syrjään. Kun uskontokritiikki suututtaa, on kätevää jos keskustelunaiheen saa kaikesta uskonelämän kannalta oleellisesta syrjään. Uskontokritiikki joka "ohjataan sivuun" käsittelemään uskon kannalta irrelevantteja konsepteja ei enää keskustella siitä mikä on uskonnossa ja uskossa heikkoa ja huonoa, ja kun keskustelu on irrelevantissa ei haittaa vaikka teologisten käsitteiden kritiikki onnistuisikin. Murskaannuttuaankin argumentti ei haittaa, tulos ei vaikuttaisi normaalin uskovan ajattelutapaan mitenkään.

Voidaankin jopa sanoa että teologiapuheen tuominen uskonnottomien vastustamisessa esille on kinaan pakottamista. Tämä taas on sosiaalisen hankaluuden tuottamista. Tämä taas tarkoitaa sitä, että käytännössä uskonnottomuus ilmenee uskontokeskustelussa homojen DADT -asennoitumiseen tai kaverin puolisoon ihastumiseen verrattavissa olevina "noloina tilanteina". Tämän jälkeen jos uskovainen sanoo että uskonnottomien elämä on ikävää, se voi olla jopa mahdollista. Mutta vika ei ole uskonnottomuudessa vaan näissä kiusaajauskovaisissa.

Joku voi tietysti loukkaantua tästä kiusaajaksi kutsumisesta. Mutta kysymys on juuri siitä. Sillä vaikka uskovaiset usein itse määrittelevätkin kiusaamisensa asialliseksi kutsumalla sitä "keskusteluksi", on kohtaaminen yleensä luonteeltaan jollain tavoin yksisuuntaista. Eli uskovainen ei aseta itseään reilusti samaan asemaan kohteensa kanssa. Tämä oikeutus perustuu yleensä ainakin johonkin seuraavista (ellei useampaan):
1: Uskonnottomuus nähdään Jumalavihana. Tällöin on tietysti asiallista puhua uskonnosta. Usko Jumalaanhan on olemassa ja viha on vain liennytettävä. Näin rakennetaan rauhaa.
2: Uskonnottomuus nähdään uskontovihana. Tällöin yritetään manata esiin salaisuuksia. Tätä ei kutsuta nokan toisten asioihin tunkemisena tai sosiaalipornoiluna, vaan auttamisena. Tässä yritetään selittää miten viha kohdistuu vain (a) uskovaiseen joka on vääräoppinen tai (b) uskontoon, konsepteihin jotka eritetään eroon uskosta joka taas on se pääasia. (Kuten tästä blogauksesta lukien voi huomata tämä on hassua koska oikeaoppisuus on dogmaa ja tosiasiassa uskontokysymys on teologian ja muunkin kohdalla nimenomaan uskontoa.)
3: Ihminen nähdään homo religiosus -olentona josta uskonto on automaattisesti kiinnostava ja tärkeä aihe. Tällöin määritellään tilanne kuitenkin sellaiseksi että oletetaan että uskonnoton ei olisi etääntynyt uskosta juuri siksi että koko juttu ei kiinnosta niin pätkääkään. Kun uskonasiat ovat tärkeitä ja kiinnostavia niistä pitää tietysti puhua eikä erityislupia tarvita kun kaikki ovat kiinnostuneita.

Näissä kaikissa on se yksi perusvika, että ne ovat väärässä. Usea uskonnoton ei välitä uskonnosta. Sitä vain hierotaan heidän naamaansa pakosta. Toki moni uskonnoton on kiinnostunut uskonnosta ja teologiasta. He kuitenkin pyytävät ja tutustuvat itse. Ja sitten osa on sellaisia kuin minä. En pidä uskontoa kiinnostavana enkä teologiaa tärkeänä. Mutta kun kohtaan kiusaajan, en kohtaa häntä ainakaan kunnioituksella. Siksi uskonto muuttuu sosiaalisesti tärkeäksi. (Teologian esilletuominen on ensisijassa kinanrakentamista ja sosiaalisen esteen rakentamista, jonka seurauksena uskonnoton olisi helposti hiljaa. Eli siinä vihonviimeisen viheliäisessä tilassa.) Kun minua lyödään argumentilla, arvioin sen ja kritisoin sitä. Jos argumentit eivät ole tieteellisiä todisteita, pilkkaan niitä koska ne ovat minulle irrelevantteja. Ja koska argumentin esittäjä on pitänyt niitä relevantteina, pilkkaan heidän arviointikyvyttömyyttään. Tällä sosiaalisella rajoitteella on vain yksi funktio. Shut the fuck up! Ja tämä ei ole totaalikielto. Se ei kohtaa automaattisesti kaikkia jotka keskustelevat uskonnosta ja pitävät sitä tärkeänä. Se kothaa automaattisesti niitä jotka yrittävät hieroa sitä minun naamaani.

Havaitsevat havaitut

"Opettaja 1.6.2011" pitää sisällään Jaana Hallamaan näkemyksiä opettamisesta. Hallamaa on feministisen teologian tekijä, ja hän lähestyy luonnollisesti opetusaihettakin tästä tutuilla välineillä. Hän korostaa havaitsemisen ja havaituksi tulemisen roolia opetustyössä vertaamalla havaituksi tulemista Jumalakokemukseen. "Teologi Jaana Hallamaan mukaan ihminen tulee olemassa olevaksi sen kautta, että joku näkee hänet." ... "Kristinuskon mukaan kaikkinäkevä Jumala näkee jokaisen meistä. Jumalan huolta pitävä silmä tuo turvan ja pysyvyyden, vaikka ihminen itse olisi hukassa. Kun usko Jumalaan on harvinaistunut, kulttuurissamme ei ole enää yhteistä käsitystä katseen alla olemista." ... "Ikiaikainen tarve nähdyksi tulemisesta ei kuitenkaan häviä. Hallamaan mukaan se ilmenee juorulehtien ja tositeeveen tirkistelykulttuurissa. - Jos ei Jumalan, niin edes kameran näkemäksi!" ... "Katsoja eli tirkistelijä etsii elämätöntä elämäänsä toisten sijaiskokemusten kautta. Tirkistelijöiden edessä onnistuvaa odottaa hetkellinen sosiaalinen taivas ja totaalisesti mokanneita kadotus."

Tarkkailija seuraa moraalia, ei tunteile.

Se nimittäin todennäköisesti kuvaa uskovaisten uskomisen syitä varsin hyvin. Onhan jo esimerkiksi Pascal Boyer "Ja ihminen loi Jumalat" -kirjassaan kertonut että mielipide muuttuu uskonnoksi oikeastaan vasta kun mukana on konsepti jossa jollakulla on pääsytieto ns. "strategiseen tietoon", eli siihen mitä ihminen tekee ja ajattelee kun muuta eivät katso ja jossa on yleensä mukana salaisuuden ja yksityisyyden henki. Ennen tätä esimerkiksi henget tai avaruusolennot voivat olla maailmankuvasetissä, mutta niihin ei kohdisteta palvontamenoja ja sävyltään muutenkaan nimenomaan uskonnollista vakaumusta (niissä voi olla "auktoriteetteja ja staroja" mutta ei "profeettoja ja tietäjiä").  Jumala on siis joku joka "nuuskii yksityisasioitasi".

Tämä asennemuutos sopii hyvin muutenkin nimenomaan uskovaisten käyttäytymistutkimuksiin. On nimittäin havaittu että uskovaisten asenne moraalisia tekoja tehdessään on enemmän maineeseen perustuvaa kun taas uskonnottomat tekevät moraalisia tekoja emootioidensa kautta. Tämä herättää toki sujuvasti yhteyden siihen että uskovaiset usein vetoavat objektiiviseen moraaliin kun taas uskonnottomat korostavat inhimillistä hyvää ja lajityypillist emootiokoneistua. ; Itse toiminta on tietysti sama ja taustalla ovat lähinnä asenne-erot.

Tämä on hyvä huomata sinällään, että uskonnot ovat potentiaalisesti jotain joka muuttaa ihmisen käytöstä koska ihminen toimii tarkkailun alla muutoin kun mitä tekisi. Tämänlainen toiminta on sitä että jos ihmisen omatunto sanoo jotain joka on ristiriidassa uskonnon kanssa, hänen käsketään opiskella Pyhyyttä ja vaihtaa mielipidettään. Tällöin uskonto ohjaa ulkoista käyttäytymistä ja sisäistä mielipidettä ja tästä varmasti seuraa jonkinlaista tunnekylmyyttä tilanteita kohdatessa. Mutta oikeasti tämä riski ei ole niin suuri kuin uusateistit - ja toisaalta ne fundamentalistikristityt joista uskonto muuttaa ihmisen - katsovat. Oikeasti uskonnolla on mitään merkitystä jos ja vain jos tämänlainen ristiriita omantunnon ja dogman välillä on. Muutoinhan asenne vaikuttaa itse ulkoiseen toimintaan. Sisäinen asenne samassa teossa on tietysti sitten hyvinkin erilainen. Ja uskontojen kohdalla on sen verran runsaasti variaatiota, että tosiasiassa lienee helppoa seilata seurakunnasta toiseen ja ottaa se suuntaus joka sopii itselle parhaiten. Tällöin muutosta tarvitaan vähiten.

Onkin siksi mahdollista että uskonto muuttaa samasta teosta saatuja tunteita. Eli ulkoiset teot ovat samat, mutta niistä saadut vaikutukset onnellisuuteen ovat erilaiset. Asenne on sisäinen tila ja vaikuttaa siksi tunnemaailmaan luultavasti ainakin jotenkin.

Jumalan olemassaolosta riippumaton - väärinkäytettynä yritys Jumalan olemassaolotodistukseksi.

Hallamaan näkemyksessä on vahvasti eksistentiaalinen sävy. Tämän uskomistavan mukaan jumalakysymys ei koske kysymystä onko Jumala olemassa vai ei. Sen sijaan pääasia on se, että uskonnossakin uskova kokee tilanteen. "Eksistenssi on ennen essenssiä." ~ Kun ihminen kokee olevansa tarkkailtu se vaikuttaa hänen asenteisiinsa. Sillä ei ole väliä onko tämä tarkkailutila on kuvitteellinen, vai todellinen tarkkailu. Se kuitenkin vaikuttaa käyttäytymiseen ja ajatteluun samalla tavalla kuin jos se olisi autenttinen.

Itse asiassa eksistentialistisen kulman kanssa voidaan ottaa jopa ateismin kanssa yhteensopiva tulkinta. Tällöin voidaan ottaa jopa niin että ihminen on ensisijasisti sosiaalinen eläin ja että ihminen voi joskus harhautua muuntelemaan tätä perussosiaalisuuttaan. Tällöin ihminen paikkaa sosiaalisen elämänsä puutteita ja epäonnistumisia "aikuisten mielikuvitusystävällä". Tällöin uskon hypyn suorittava on kuin henkilö joka haluaa ponnahtaa spontaanin mielivaltaisesti "BB -taloon". Karkeasti tämän samanlaisuuden ja yhteneväisyyden voi esittää jopa pseudomatematiikalla. (Se ei ole oikeaa matematiikkaa, mutta se huijaa notaatiolla olevansa.) "tositeeveetähteily=havaintosuhde" & "havaintosuhde=Jumalasuhde" voidaan tästä päätellä että "tositeeveetähteilu=Jumalasuhde".

Kuitenkin toisaalta juuri tämänlaiset ovat niitä juttuja jotka tuntuvat vääristyvän maallikoiden käsissä kaikista eniten. Kun Jumalasuhde ja tarkkailuksi tulemisen tarve yhdistetään tositv -tilanteeseen, normaali ihminen laittaa tämän päässään yhteen siten, että Jumala on olemassa ja olisi peräti luonut ihmisen homo religiosus -olennoksi. Tällöin tositv -tähteilyä ei nähdä statuksen, maineen ja tarkkailuksi tulemisen kautta vaan se nähdään yrityksenä etsiä Jumalaa. Tässä konseptissa kaikki yhdistyy jopa helposti näkemykseen siitä että ihmiset yleisesti ottaen haluaisivat tositv:ksi tai julkkiksiksi "koska tämä on muotia".

Kuitenkin on hyvä muitsaa että ihminen on sosiaalinen eläin, ja Jumalasuhde voi olla myös vinoutunut sosiaalisuustunne. (Kun toisessa kaupungissa olevaa setää voidaan muistella, niin voi tämänlainen abstrakti ajattelu rakentaa suhteen vain mielikuvituksessa olevaan setään.) Lisäksi halu havaituksi tulemiseksi on yllättävän harvinaista ; Tositv -tähdet ovat yleisesti ottaen halveksittuja. Ihmiset tykkäävät katsella toisten strategista tietoa ja moittia heitä. Tositv-tä katsotaan moraalisen ylemmyyden vuoksi, ei siksi että päästäisiin katsotuksi.

 Ihmiset eivät yleensä hae tuijotetuksi tulemistilannetta vaan sitä että pääsevät tuijottamaan. Ja tähän tarpeeseen uskonto vastaa yllättävän huonosti, se tarjoaa sitä lähinnä niille julistajille jotka voivat katsoa ohikulkevia "tuomittuja" sääli-halveksinnalla jossa ylemmyydentunto saadaan siitä että "kyllä minä tuon kurjan pikku madon vielä ihmiseksi muutan."  - Ja kyllä. Tämä on jotain joka on vähintään yhtä sairasta kuin TosiTV:n seuraaminen. Tosin ihminen voi välttää TosiTV:seen menemiseltä, kun taas sääli-halveksintaa ei voi kiertää kun julistajilla on paljon kertomisenvapaustilaa julkisessa television ulkopuolisessa elämässä.

Villakoiran ydin

"myönteisiksi seikoiksi tässä kurjalassa osoittautuvat hyvä työetiikka, tilanteellisten pelisääntöjen taju ja verbaaliset taidot. vaikka teoksissa ei juuri ole suoria arvokannanottoja, yksi elämän pahimmista asioista on pitkäpiimäisyys. henkilöt vihaavat turhia sanoja ja kärsivät tavatessaan ihmisiä, jotka eivät ymmärrä lakonista ironiaa ja joiden jaarittelu ylittää tilanteen vaatimukset."
(Unkuri, "Kolkosti kiva")

Sanonta "löytää villakoiran ydin" tarkoittaa asian ytimen ja todellisen luonteen selvittämistä. Tämän idean esitti Goethe, joka laittoi "Faust" -teoksensa 1 osassa Mefiston (eli itse sielunvihollisen) lähestymään Faustia mustan villakoiran muodossa. Kun Mefisto sitten muuntautuu muotoon jossa hänen demonisuutensa on selvää, Faust lausuu "Kas, villakoiraan ydin piili moinen." Itselleni ajatus "villakoiran ytimestä" ei ole kuitenkaan mielikuvana ollut eläinmaailmaan vaan sanitaatiopuolelle. Eli sanonta on ainakin omalla kohdallani etääntynyt käsittelemään pölypalleroita. (Villakoirat ovatkin tässä muodossa tutumpi aihe - jos pölypallo olisi eläin, minun sänkyni alla olisi vähintään kyseenalainen pentutehdas.)

Niiden ydin tuntuu sekin mahdollisesti selvitettävältä asialta. Kimmo Pietiläisen "Mikä on villakoiran ydin?: 50 tieteen mysteeriä" kertoo että pölypallot kasautuvat. Niissä ei siis ole yhtä ja ainuta alkulähtökohtaa joka olisi koko pölypalleron tukirakenteena. Kuitenkin usein kasautumisen käynnistää esimerkiksi hieman pidempi kuitu, kuten hius. Tähän liittyneet osasetkin voivat sitten tarttua toisiin asioihin, jotka ovat kiinni tässä kuidussa vain mutkan takaa. Ja erilliset keskittymät voivat jopa yhtyä, jolloin useampi irrallinen yksikkö "kokoontuu yhteen".

Filosofian kannalta tämänlaiset vertaukset ovat tietysti tärkeitä. Onhan tieto, totuus ja joskus jopa Perimmäinen Totuus kaiken takana. Melko klassisesti filosofia on nähty jonain joka toimii siten että villakoiran ydin muistuttaa juurikin eläinmaailmasta tuttua tilannetta. Eli tosioleva paljastuu kun osataan nähdä yksityiskohtien taakse. Tämä korostaa yleensä analyyttistä otetta jossa jokin yksi tietty kokoava periaate yhdistää aivan kaiken. Tällöin syntyy massiivisia "kaiken selityksiä" hakevia kokoonpanoja. Esimerkiksi Platonin ideamaailma voidaan ajatuksena ja asenteena ottaa ensimmäiseksi tämänlaiseksi "vakavaksi yhteen asiaan liittyvän kaikenvaltaisuudenpaljastamisen" ytimeksi. Vertaukseeni nähden Platonista villakoiran (eläin) ydin on ideamaailma. Tämä asenne näkyy sitten laajasti ja hyvinkin erilaisissa ajatteluperinteissä ; Esimerkiksi dogmaattisessa uskonnollisuudessa ja reduktionismissa perusasenne on juuri yhteen ytimeen sitomisessa.

Itse olen taas aina ollut ajattelutyypoltäni holistinen. (Henkilökohtainen tragediani onkin se, että luonteva ajattelutapani on kammottavasti ristiriidassa sen ajattelutavan kanssa jota pidän ihanteellisena.) Pidän eri asioiden yhdistelystä ja olen tässä hyvä. Analyysi ei tuo minulle samanlaista riemukkuutta, eikä minua voi pitää tässä edes kovin lahjakkaanta tai kiinnostavana. Analyysin "viihdearvo" on siinä että sen avulla syntyy käteviä pienempiä palasia joilla "voi sitten leikkiä". Lahjakkuuteni ei ole niinkään analyysissä kuin synteesissä. (Analyysitaitojen käyttö ei tunnu minulle luontevalta, mutta korvaan tämän puutteen sitten lukemisella, pedanttisuudella ja työnteolla.)

Näin ollen ei ole ihmeellistä että koenkin suurta viehätystä Quinen tieteenfilosofiaan. Hänestähän asiat enemmänkin liittyvät yhteen kuin olisivat yhteen asiaan reduktionistisia. Quinelaisen tieteenfilosofian ytimessä onkin tiedeverkko ; On kasa teorioita jotka liittyvät toisiinsa, sen sijaan että olisi yksi periaate joka väistämättä nivoisi joukon yhteen. (Tämä on mahdollista, mutta se on vain yksi ja hyvin tietynlainen vaihtoehto.) Tässä mielessä Quine edustaakin näkemystä jossa villakoira (pölypallo) on toki itsessään tietynlainen kokonaisuus jota voidaan tutkia, ymmärtää ja selventää, mutta jota ei tule ymmärtää yhden asian massiivisena variointina, totuus ei ole sitä että sama asia ilmentyy eri muodoissaan.

Yhtä ihmistä kiinnostava media - yhä ihmisiä kiinnostava uusmedia.

"If you don't have time to read, you don't have the time (or the tools) to write. Simple as that."
(Stephen King, "On Writing")

Näkemys viisaudesta on hyvä ottaa huomioon muutenkin. Ihmisten ajattelutavan ytimessä kun on usein maailmankuva jossa on nimenomaan yksi tiukka ja ehdoton ydin. Tämä näkyy esimerkiksi siinä miten suosittuja blogeja kirjoitetaan. Ohjeistus tässä on se, että valitsee aiheen ja teeman jossa pitäytyy. Jos blogia luetaan vähän enemmän kuin mitä tahansa se käy siten että (a) joko valitaan hyvin suosittu aihe tai (b) valitaan rajatumpi aihe, jonka "kohderyhmä" tavoitetaan sitten erittäin hyvin. Kaikista suosituimmat blogit onnistuvat yleensä molemmissa vaatimuksissa.

Tämä muistuttaa sitä, mikä opitaan markkinatalouden oppitunneilla. Tuijotetaan segmenttejä ja markkinaosuuksia ja hankitaan lukijoita. Lukijat jotka palaavat lukemaan toisenkin blogauksen ovat tärkeitä jos ajatellaan blogien lukijamääriä, joten sisältö olisi sidottava jonkinnäköiseen ytimeen. Toimiva tapa saada asiakkaita tai blogille lukijoita ei yksinkertaiseti ole se, että puuhataan satunnaisia itseä viehättäviä juttuja spontaanisti. "Throw lots and lots of random stuff and hope something sticks" -asenne ei ole lukijakalastuskeino. Toisin sanoen menestynyt blogi harjoittaa "villakoira(eläin)" -strategiaa. Tämä koskee myös filosofiablogeja.

Tämä heijastuu tietysti esimerkiksi minun blogini sisältöön. Koska olen "Villakoira(sanitaatio)" -strategikko, blogini on vain kohtuullisen suosittu. - Toki minulla on kiistämättä joitakin hyvin luettuja artikkeleja. Esimerkiksi blogini luetuin artikkeli "Roolit: Pari suhteissa" on kiistämättä iskenyt aiheeltaan ja sisällöltään ihmisten ytimiin sen verran että tällä on useita tuhansia lukijoita. - Itse asiassa tämä yksittäinen blogaus on tuonut muutamaa prosenttia vajaan 10% kaikista lukukerroista joita tälle blogille on tullut yhteensä. Tämä lukijamäärä ei kuitenkaan ole sinällään merkittävä koska he eivät ole jääneet toistuviksi lukijoiksi ; Yleensä lukijoita lasketaan kuitenkin siten että sormet eivät ihan riitä, mutta varpaat avuksi ottaen selviää lukijalaskennasta varsin mukavasti. Tosin variaatoita on aivan käsittämättömän paljon ja aivan käsittämättömän lyhytjänteisesti ; Tällä viikolla olen tuottanut tekstejä joilla on ollut 1 päivän jälkeen vasta 3 lukijaa, kun taas yli sadankin lukijan blogauslukukerran yli ollaan menty päivässä.

Bloginkirjoittaminen taas kirjallisena aktiona on jotain joka liittyy aina jollain tavalla siihen esillelaittamaani Stephen Kingin lausuntoon. On luettava voidakseen kirjoittaa. Kun normaali ja menestynyt blogisti keskittyy tiettyyn asiaan ja aihepiiriin, hänestä tulee spesialisti. Blogejen keskuuteen tuppaa rakentumaan samanmielisten verkosto. Näin jopa ensivilkaisulla hyvin ei-tieteellinen asia kuin käsityö ja sisustus muuttuvat joksikin jossa tutustutaan toisten ideoihin josta sitten otetaan kimmokkeita omiin aiheisiin. Tämäkin korostaa sitä että blogi vahvistaa omaa villakoira(eläin) muotoaan ja keskittyy yleensä yhteen tai kahteen pääaiheeseen.

Jos näkemys on se kuin minulla, ei oikeastaan voi muuta kuin lukea paljon. Ja lukea likimain satunnaisia asioita. Tämä toki johtaa siihen että yhdistelemisestä syntyy "omituisuutta". Aihepiirit jotka ovat muuten irrallaan laitetaan yhteen. Valitettavasti tämä tekee lopputuloksesta vähintään yhtä epämääräisen kuin mitä nurkissa pyörivissä villakoirissakin(pölypallo). Mitä enemmän esimerkiksi minun blogiani lukee, sitä selvemmin nousee se, että oikein mitään suurta punaista lankaa ei ole. Toki esimerkiksi uskonnonvastaisuuden kaltaiset teemat saattavat olla hyvinkin yleisiä, ja harvemmalla lukemisella voi vaikuttaa että tämä yhdistäisi blogin. Mutta tarkemmalla selailulla huomaa, että asia ei oikeastaan ole näinkään. ; Valitettavasti tämä ei mielestäni tarkoita sitä että blogi olisi epäfilosofinen tai viisauden vastainen tai epätosi. Uskon että todellisuus on oikeastikin tämänlainen. Kirjoitan siis onnistunutta blogia, mutta olen ajatukseni kanssa varsin yksin. Blogini ei siis tarjoakaan tavallaan kaikille jotain, vaan se tarjoaa ihan mitä tahansa niille ihmisille jotka ovat hyvin tietynlaisia.

Ärsytyskerroin

"Pohjimmiltaan hän oli lempeä, miellyttävä ja jopa älykäs / Taitavasti hän sen kätki hän kaikilta meiltä / Häntä muistakaamme ruumiinlämmöllä"
("Eläkeläiset", "Miksei Täällä Humppa Soi?")

Moni nykyfilosofi ja perinteisemmänin ajattelun edustaja voisi huomauttaa että Faustisen hybriksen vastustaminen on ihanteellista. Tässä on taustalla se kulttuuriimme liittyvä "faustisen hybriksen pelko" joka sitten ilmenee kahdella hyvin vastakkaisella tavalla.
1:  Postmoderni  maailma näkee hybriksen suurena kertomuksena. Tällöin siinä on kysymys aina jonkinlaisesta valheellisuudesta, jossa omat ennakkoasenteet ja taustaoletukset ovat jääneet piileviksi ja ihmisen reflektio on siksi jäänyt huonoksi, joka taas nähdään jonkinlaisena hybristä kannattavan ihmisen heikkoutena.
2: Vanhakantainen maailma näkee eri asioiden yhdistelyssä vääroppisuuden riskin ; Uusi tieto nähdään uhkana, koska se kyseenalaistaa oman maailmankuvan ytimen. Tämä uhka toki selitetään yleensä ihmisen erehtyväisyydellä joka kontrastoituu Jumalalliseen täydelliseen viisauteen, ollen tätä huonompi. Eli tilanne selittyy sillä että ihminen voi harhaanjohtaa itsensä. Itse asiassa jopa Goethen Faustissa koko tarina perustuu siihen että Faust haluaa tietää, ja näin tehdessään hän tuhoutuu koska myy sielunsa Saatanalle. Tämä täsmälleen sama asenne heijastuu esimerkiksi denialismiin keskittyneissä ja intellektuellisminvastaisissa kreationismin suuntauksissa. (Kaikki kreationistit eivät ole tämänlaisia, siksi nuo ovat tarkentavia lisämäärittteitä eivätkä kreationismin yleispäteviä adjektiiveja.)
Tässä hybrisvastustuksessa on kuitenkin hieman omituinen piirre. Jokainen kannattaa kriittisyyttä, eri näkökantoja ja muita asioita, mutta tosiasiassa jokainen meistä kestää niitä vain yllättävän rajallisen määrän. (En ole tässä poikkeus, pikemminkin päinvastoin. Olen vain kiinnostukseltani monialainen ja ajatusprosesseineni vapausasteinen, joka on hieman eri asia.) Näin ollen tilanne onkin hieman kuten "ole oma itsesi" -asenteiden kanssa. Kaikki ihmiset kannattavat periaatteessa sitä että ihminen on oma itsensä. Mutta heti jos he kohtaavat jonkun tämänlaisen ihmisen, he yleensä raivostuvat. Sillä ollakseen hyväksytty, ihmisen "oman itsen" täytyisi olla hyvin tietynlainen. Jos ei ole, aletaan vaatimaan poliittista korrektiutta, hyviä tapoja, uskonnonvakaumuksen kritisoinnin rajoittamista... Jokainen meistä kärsii samasta sisäisestä katastrofista kuin kristillinen teologia aikanaan koki ; Se kannusti ihmisiä ajattelemaan "Sapere Aude" ja oli sitten kovasti pettynyt kun kaikki eivät sitten ajatelleetkaan kirkon dogmien mukaisesti ja uskonnon ydinkysymyksiä myötäillen. (Kompromissiksi on yllättävän monille jämähtänyt varsin kammottava "Jokaisella on vapaus palaa Helvetissä" -asenne.)

Sama pätee tietysti omassakin elämässäni. Olen pidemmän päälle aivan käsittämättömän ärsyttävä ja jo ennen tätä olen ns. rasittava. Tosin olen yllättynyt että hyvin moni on minulle avomielisesti kertoillut näkemyksistään vaikka tietää blogistani ja tietää että koska aiheekseni ja lähtökohdakseni kelpaa likimain mikä tahansa ja missä tahansa - aineksista huolimatta kaiken voi liittää onnistuneesti kokonaisuuteen ; laadukkaaksi rakentaminen vaatii vain kontekstointia, prosessointia ja työtä ja joskus niihin tuleekin vastustava ja irtautuva kanta - on jokainen minulle lausuttu sana jotain jonka potentiaalinen seuraus on blogauksen päätyminen. Ihmiset ovat silti olleet yllättävän avoimia ja olen tätä kautta saanut kuulla hyvinkin omituisia asioita. (Minulla on toki maine siitä että tunnen omituisia ihmisiä. Itse asiassa en usko tuntevani omituista porukkaa, uskon vain että jokaisella on yksi tai kaksi omituista piirrettä ja ihmiset haluavat jostain syystä kertoa juuri tämän minulle vaikka muille he näistä vaikenevatkin.) Ilmeisesti tässä auttaa se, että he tietävät että riski ei ole suuri kun blogini lähtökohdasta ei saa työlläkään suosittua.

---

Tämä tosiaan oli 3100 artikkelini. Ja se todellakin käsitteli blogaamista. Tämän täytyy olla omituista yhteensattumaa koska näin on käynyt ennenkin...

Pelkohyökkäys, vastaankirjoittamisen periaate ja vallankaappausstrategiointi

"Hold your ground, hold your ground! Sons of Gondor, of Rohan, my brothers! I see in your eyes the same fear that would take the heart of me. A day may come when the courage of men fails, when we forsake our friends and break all bonds of fellowship, but it is not this day. An hour of woes and shattered shields, when the age of men comes crashing down! But it is not this day! This day we fight!"
(Aragorn, "Lord of the Rings - The Return of the King")

"Takkirauta" -blogi lähestyi liberaaliutta poliittisin keinoin. Hän otti esille repressiivisen toleranssin, jonka ytimessä on hegemoniavastaisuus hegemoniavastaisuuden vuoksi. "Repressiivinen toleranssi tarkoittaa pähkinänkuoreen tiivistettynä ajatusmallia, jonka mukaan marxilaisille ideaaleille vastakkaisia ideoita ja käsityksiä ei tule suvaita ja niitä esittävät ihmiset tulee kompromettoida - ja toisaalta länsimaiselle kulttuurille ja yhteiskunnalle vihamieliset ja tuhoisat ideat tulee nostaa päivänvaloon ja niistä tehdä hyväksyttäviä, ideaalisia ja suvaittavia" Tässä nykytilalle kriittisille näkemyksille annetaan tukea kun taas nykyjärjestelmän mukaisia halveksutaan. Takkiraudan mukaan tämän strategian ytimessä on poliittinen korrektius. "Kulttuurimarxismin tärkein työväline on poliittinen korrektius. Se on osa tätä repressiivistä toleranssia (tukahduttavaa suvaitsevaisuutta), koska sillä pyritään mielen ja kielenkäytön hallintaan." ; Takkirauta liittää tähän Herbert Marcusen ja Theodor Adornon filosofiat. Hehän näkivät että vasemmistolainen unelma ei voi toteutua koska kapitalistinen järjestelmä oli liian syvällä. Vallankumouksen sijasta keskityttiin vallankaappauksen tematiikkaan. Takkiraudan mukaan tässä prosessissa etäännyttiin tavallisesta kansasta, normimarxismin työläisestä, ja syntyi elitistinen ryhmä joka kiipii vallitsevassa järjestelmässä "mädättäen sitä sisältäpäin". Ja tässä rytäkässä sorretutkin on määritelty uudestaan. Enää ei puhuta suurimmasta kansanosasta, työläisistä, vaan enemmänkin marginaalisista mutta medianäkyvyydessään kiinnostavammasta vähemmistöistä.

Repressiivistä toleranssia on itse asiassa havaittavissa tiedekeskustelussa, jossa ollaan usein nousevan paradigman huumassa.
1: Vallitseva paradigma on roskaa, koska se nyt on vain tämän hetken paras teoria ja kestänyt paljon kokeilua. (Tämä asenne ei ole pelkästään pseudotieteilijöillä vaan myös monilla postmodernisteilla humanisteilla ; Nyrkkisääntö on että luonnontieteilijä arvostaa ihmistieteitä mutta halveksuu humanistien bullshitinsietokykyä kun taas humanistit pitävät luonnontieteilijöistä ihmisinä innostuksenaiheineen mutta halveksuvat luonnontieteitä.) Tämä tuntuu hyvin huvittavalta.
2: Lisäksi olen huomauttanut siitäkin että postmoderni puhe harjoittaa todellakin vastarintaa vastarinnan vuoksi ja puhtaasti strategisella tasolla. Ja että esimerkiksi pseudotieteet eivät enää noudata klassista vallitsevan paradigman kumoutumista tieteen sisäisen vallankumouksen kautta, vaan esimerkiksi postmodernisoituneen Intelligent Designin strategiavalinnat on nähtävissä nimenomaan jotain joka voidaan ymmärtää vain vallankaappauksen keinovalikoiman kautta.

Tässä mielessä näen että Takkiraudan kirjoitus ei epäonnistu täysin. Se itse asiassa onnistuu jossain määrin jopa mainiosti. -  On havaittavissa että pseudotieteet käyttävät keinoja jotka vetoavat tavallisiin ihmisiin. (Niiden tavoite ja toimintakenttä ei ole tiedemaailmassa ja ne eivät vähintään pärjää siellä, joten niiden kielenkäyttö ei osu tieteen kielenkäyttöstandardien kanssa yhteen.) Taustansa kiistäminen on siksi nähtävissä yleensä vain osana tätä postmodernia hallintastrategiaa jossa ollaan "suvaitsevaisia sensuristeja". Samoin on luontevaa nähdä että vasemmistoelitistit ovat uudelleenmääritellyt "heikot ja puolustusta tarvitsevat" ; Samoin on itse asiassa vaihdettu halveksunnan kohteet. Postmodernistinen vasemistolaisintellektuelli halveksii yllättävän kovasti (esimerkiksi koulufilosofiassa asti näkyvällä tavalla) luonnontieteilijää ja puolustaa yllättävän vähän työläisammatissa olevaa ammattikoululaista moporassaripoikaa.

Kuitenkin se itse asiassa on hyvin ongelmallinen. Sillä Takkirauta ei huomaa että poliittisesti korrekti kielenkäyttö on itse asiassa yleensä vallitsevien arvojen puolella. Näin esimerkiksi uskontokeskustelussa se, mihin törmäät on nimenomaan poliittinen korrektius. Poliittinen korrektius on itse asiassa useammin enemmistön kuin vähemmistön puolella. Näin ollen, vaikka poliittisessa korrektiudessa onkin toki kyse sensuurista, tilanen ei suinkaan ole se, miltä se ensin näyttää. Esimerkiksi PerusSuomalaisten mediakäyttäytymisestä kirjoittaessani jouduin vertaamaan sen strategiaa Intelligent Designin  (vallankaappausmetodiikkaa soveltavaan) välinepakkaan. Molempia yhdistää se, että ne teknisesti puhuvat sananvapaudesta, mutta niiden perustavoite on sensuristinen. PerusSuomalaiset haluavat että kuunnellaan vähemmän islamisteja. Intelligent Designin kannattajat taas haluaisivat Wedge -dokumentin nimessä rajoittaa ja sensuroida ateismia ja evoluutioteoriaa. Siksi vaikka äärioikeistolaisten perusveto onkin soveltaa poliittisen korrektiuden kieltämistä -jolla oikeutetaan myös puolueen sisällä kuuluisa värikäs puhetapa jossa on loukkaavia sanoja käytössä - on selvää että kun esille nousee kritiikkiä heitä kohtaan nostetaan, niin he myös vaativat poliittisen korrektiuden nimissä suojaa itselleen. Ja kun oikeistolaiset puolueet pääsevät valtaan, ensimmäinen johon vaikutetaan on media. Pitää kieltää tietyt kulmat koska ne ovat esimerkiksi "mädättäviä".

Tämä tarkoittaa itse asiassa sitä, että strategiat ovat hyvinkin identtisiä. Intelligent Design sopii PerusSuomalaisiin että vasemmistolaiseen solutusstrategiaan että poliittis-sotilaalliseen vallankaappaustematiikkaan. Sillä niiden takana on paljon samaa.

Vähemmistönä ollessa ja silloin kun ollaan oppositiossa, vaaditaan poliittisen korrektiuden purkamista. Enemmistönä ollessa sitten vaaditaan kieltoja. Tämä osuu sekä vihervasemmistoluontohippiin kuin palosahurijuntteihin ja kristofasistisiinnatsikänniääliöihin. Itse asiassa olinkin huvittunut siitä että Takkirauta valmistaa konservatiiveille oman (melko pitkän) välinepakan jonka hän esitteli lukijoilleen. On hämmästyttävää miten siinä on paljon samaa kuin siinä hänen moittimassaan välinepakassa (joka on sekin melkoisen pitkä).

Esimerkki toistuvasta tilanteesta jossa "vasurin pahe on oikeistolaisen hyve" näyttää seuraavalta ; "se pyrkii leimaamaan persut "junteiksi" ja puhuu "impivaaralaisuudesta" ja "apinoista". Ehkä tässä näkyy vasemmiston petos alastomimmillaan." ... "Käytä kompromettoivia sanankäänteitä. Älä puhu marxilaisuudesta, puhu bolševismista tai stalinismista. Puhu "mädännäisyydestä" ja "löperöydestä" ja "kukkahatuista". Puhu mieluummin monietnisyyden kuin monikulttuurisuuden puolesta. Joka hallitsee kieltä, hallitsee myös mieltä, sanotaan - ja siksi on erittäin tärkeää riistää kielenkäyttö vihollisiltamme. "Stalinistinen ongelmajäte" on yksi parhaista termeistä, mihin ruukinmatruuna on törmännyt."

Molempien perusstrategia näyttääkin tiivistyvän "Kehitä vastastrategia ja iske Mieti, mitä vihollinen yrittää. Sun Tzun mukaan parasta sotaa on sota vihollisen suunnitelmia vastaan. Iske niihin." ... "Hyökkää, hyökkää, hyökkää - älä milloinkaan puolusta. Kun olet tunnistanut vihollisesi, iske kiinni terrierin tavoin äläkä anna hänelle rauhaa. Keskity asioihin. Älä mene henkilökohtaisuuksiin. Paljasta hänen juonensa kaikessa alastomuudessaan ja jos koet takaiskuja, sivuuta ne ja hyökkää uudelleen. Jos joku nimittää sinua rasistiksi, vastaa samalla mitalla ja nimitä häntä stalinistiksi. Sano ääneen, ettei keisarilla ole vaatteita. Käytä oksimoroneja kuten "natsiliberalisti". Tämä on sinänsä mielenkiintoinen kuvaus, että strategiaa näytetään itse asiassa soveltavan laajasti. Esimerkiksi käännytystyö on juuri sitä että "hyökätään, ei puolustauduta vaan ollaan vain aina räksyttämässä" Konservatiivi-oikeistolainen linja on nimittäin siitä ongelmallinen, että se ei ehkä löydä asiaa jota se haluaa kannattaa mutta se taatusti tietää mitä vihata. Oikeisto-Kristillis-Konservatiiviset perhearvot ovat vastustuslistoja, vähän samaan tapaan kuin valtaosa "kymmenestä käskystä" ovat itse asiassa kieltoja sen sijaan että neuvoisivat toimimaan hyvin kertomalla mitä saisi tehdä. Konservatiivien stategia on kuin se Vietnamin sodasta tuttu "kylä oli pakko hävittää, jotta se saatiin pelastettua". Konservatiivi onkin valmis pommittamaan koko maan napalmilla ja ydinaseilla tuhkaksi, jotta siellä ei olisi homoja tai ateisteja. (Mihin tavoitteeseen Wedge -dokumentti halusi päätyä ilman verenvuodatusta.) Nykykonservatiiveja voi hyvillä mielin kutsua kristofasisteiksi joiden perusstrategiana ja asenteena on se, että kansakunta abstraktiona pelastuu, kun sen jäseniä tuhotaan. Konservatiivi pelkää ensi sijassa omia kansalaisiaan.

Minun onkin itse asiassa vaikeaa sanoa onko Takkirauta tässä kirjoituksessaan tarkoituksellisen parodioiva ja moittiikin itse asiassa sekä oikeistoa että vasemmistoa. Vaihtoehtona on se, että hän tunnustuksellisesti konservatiivina syyttää poliittisia vastustajiaan jostain jota tekee itsekin. Tämä on ymmärrettävä "metsä vastaa niin kuin sinne huudetaan" -reaktio. "Annetaan omaa lääkettä" -senne itse asiassa viehättää minua jollain omituisella, synkeällä ja pimeällä tavalla. Sillä tavalla joka nostaa paatuneelle sadomasokistillekin vahvan ja orgastisen seisokin. Tämä onkin se olennainen ydin. ; Takkiraudan teksti toikin tätä kautta esille erään tärkeimmän seikan. Hän ei sano sitä itse ääneen, mutta hänen kirjoituksensa nostaa sen ikään kuin korostetusti esille.

Poliittinen peli tuppaa polarisoitumaan. Ns. vastaankirjoittamisen periaate muuttaa keskustelun totuuden sijasta strategiaksi. Siinä ei enää punnita ja harkita totuutta, vaan vastustajaan kohdistetaan viholliskuvaa jota kuvastaa esimerkiksi salaliittoparanoija. Näin vastapuoli nähdään pelkästään uhkana. (Mikä on olennainen osa kukkahattutäteilyä että perussuomalaisuutta että christofasismia että pseudotiedelinjaa...)

Kun keskustelu polarisoituu ja vain voito kiinnostaa ja erimielinen on päihitettävä vihollinen, ei myöskään oikeasti enää puhuta mikä on yhteiskunnalle parasta (vaikka se on terminologisesti muka se päätavoite) koska parhaus on korvattu dogmalla joka väittää mikä on parasta. Ei siis enää puolusteta valtiota tai kansaa vaan tämän valtion tai kansan ideaa. (Kansalaiset latistuvat sivuseikaksi, pelinappuloiksi ajamaan asiaa tai olemaan "murskattava uhka".)

Tästä saa esimerkin konservatiivien puolelta kätevästi ; Muutosvastarinnan ylikorostumista puolustetaan seuraavalla tavalla. Tavalla joka näyttää varsin omituiselta. Takkirautahan perustelee että uskontoinstituutioita tulee suojella koska ne ovat vallitsevaa systeemiä joilla on sivuvaikutuksia. "Todellisuudessa jos yhteen asiaan mennään kajoamaan, siitä koituvat oheishaitat näkyvät seurannaisvaikutuksissa muissa osissa kulttuuria." Kuitenkin maailma on itse asiassa muuttunut paremmaksi näihin iskemisten kautta. Jeesus kritisoi vallitsevaa järjestelmää ja samoin Luther. Kristitty konservatiivi ei voi uskoa että systeemi romahtaa jos uskontonäkemystä kritisoidaan koska sen historia on vallitsevan uskontonäkemyksen kritiikisarja jonka huipentumana on luterilaiskristillinen kansa jota pidetään vaatimattomasti vain maailman parhaana yhteiskuntana ja kaiken hyvän lähteenä. Uskontokritiikki ei siis suinkaan tuhoa kulttuuria, vaan voi parantaa sitä. Maailma muuttuu koko ajan, eikä liberaali sananvapauteen perustuva kulttuuri voi rehellisesti uskoa että kritiikki ja näkemyserot ja asioiden muuttuminen ajan kanssa olisivat olennaisen destruktiivisia.

Tässä kaikessa "hyvänsanomispuheessa" on puolin ja toisin olennaista juuri se, että oma ydintavoite yritetään kätkeä. Kukaan vasemmistolainen postmodernisti ei ajattele tekevänsä vastarintaa vastarinnan puolesta koska se on määritelty heikkojen puolustamiseksi. Samoin perussuomalainen puolustaa kansakuntaa eikä esimerkiksi sorra omia kansalaisiaan. Klassisen asioiden ratkomisen sijasta kysymys on medianäkyvyydestä, huomiohuoraamisesta. Ei vallankumousta keskustelun, debatin ja taistelun keinoin, vaan jatkuvaa ärhentelyä joissa ideana on saada valtakoneisto valjastettua mahdollisimman tehokkaasti omiin tavoitteisiin. Tämä tekee kaikista ihmisistä väistämättä jonkinlaisia välineitä ja pelinappuloita. Lisäksi keskustelu itse asiassa menee mahdottomaksi koska käsitteet sekoontuvat todella omituisella ja syvällisellä ja irvokkaalla tavalla.

Takkirauta on siis ymmärtänyt miten strategia toimii, ja että kulttuurievoluution ymmärtäminen on avain parhaan poliittisen menstymisen hankkimiseen. Hän myös miettii miten voidaan onnistua. Hän pelaa halveksimansa systeemin mukaiseksi. Hän katsoo tyhjyyteen niin kauan että siitä tulee osa häntä itseään. (Mikä on surkea kokemus.) Itse olen ollut tähän strategiseen kulmaan hyvin pettynyt. Olen tiedostanut että  valistushenkinen skeptismityö ei toimi maailmassa jossa pseudotieteet eivät enää ole suoria asiaa käsitteleviä vallankumoushenkisiä vaan ovat nimenomaan kierompia metatasolla saivartelevia vallankaappaushenkisiä tahoja. Olen ollut tähän destruktivismiin asti pettynyt ja tässä hengessä olenkin vaatinut systeemin seuraamisen korvaamista aivan muulla, keskustelulle on annettava tiukat asennetta koskevat ehdot. Sellaisella jossa olisi pakko puolustaa. Tätä voi tietysti noudattaa vain yksilötasolla, mutta toisaalta maailma muutetaan yksi -tässä tapauksessa sotatilastrategiaksi latistuneen keskustelukentän murjomaksi tullut turhautunut, särkynyt, PSTD oireileva, synkeä ... - ihminen kerrallaan.

Sellainen joka ymmärtää että on pakko taistella kenties vielä viimeinen kerta. Mutta joka on oppinut että kohtaamisessa ei tule olla vaihtoehtoina vain berserkkiraivoinen lyöminen ilman puolustusta tai assassiinimainen selkäänpuukottaminen, vaan että kannattaa sen sijaan valita toinen strategia. Se rehellisin, jossa ei keskitytä olemaan damagedealereitä vaan joka myös osoittaa kykenevänsä tulemaan toimeen ilman vihollistaan, eli joka rakentaa ja edustaa sellaisia asioita joita voi kannattaa sen sijaan että esittäisi vain asioita joita on kiva vastustaa. "The basic tactical rule when debating is 1§ Do not get hit. 2§ Hit, but only when necessary to obey the first rule."

---

Kirjoittaja on asenteellisesti konservatiivi jolla on runsaasti uudistusmielisiä liberaaleiksi nähtyjä mielipiteitä. Ja jota inhottaa että monesti liberalismi ja vasemmistolaismarxilaisuus liitetään yhdeksi ja samaksi. Hän muistuttaa että yhteiskunnan näkymätön käsi kyllä ratkaisee kaikki ongelmat. Mutta tekee tämän valitettavan helposti vasta anarkiavaiheessa. ~ Alussa oleva kuva on yksi Fiore dei Liberin hyveistä, fortitudo, joka edustaa kestävyyttä ja voimakkuutta ja jämäkkyyttä. Sitä tarvitaan tasapainottamaan selässä olevaa tornia. Tai modernia keskustelukenttää. Kuva on myös kirjoittajan tatuointi, asiaankuuluvasti lantiossa häntäluun kohdalla - joka on tärkeä voiman ja tasapainon lähde. Huolimaton voisi sanoa että se on perseessä. Sitä on aina mukava näyttää näille ihmisille joiden strategiastoa tämä esittää. Teknologia mahdollistaa sen että pyllistän kaikille mutta en kumarra kenellekään.

Skill & Talent

Supersankareita voidaan luokitella monella tavalla. Sarjakuvanharrastajilla on usein esimerkiksi voimajärjestysväittelyitä joita olen seurannut lievää voimakkaammalla huvittuneisuudella. Samoin supersankareita voitaisiin luokitella myös sitä kautta ovatko heidän voimansa peräisi taidoista, tieteestä, laitteista, taikaesineistä vai yliluonnollisista kyvyistä.

Kun otetaan esimerkiksi Batman, huomataan että hänessä tuntuu olevan jotain hyvin "vanhakantaista" supersankariutta. Batman on peräisin ajalta jolloin ajateltiin että deduktiivisen tieteellisen päättelyn, hienon teknologian ja karateharjoittelun avulla saadaan aikaan kunnollinen sankari. Batmanissa on jopa hyvin paljon yhteistä Mustanaamion kanssa. Mustanaamiokin on taitojen ja harjoittelun tulosta - kenties jopa batmania voimakkaammin koska Mustanaamio on Low-Tech kun Batman taas on High-Tech.

Kuitenkin kaikista voimakkaimman oloiset supersankarit ovat yleisesti ottaen yliluonnollisia. Esimerkiksi Teräsmies on ominaisuuksiltaan ja synnynnäisesti Teräsmies. Hän ei harjoittele koska hänen ei tarvitse. Usein onkin niin että kovimmat supersankarit ovat jotain kautta tämänlaisia "talenttilaarista kaavittuja". Sen sijaan että synnynnäinen taito jäisi "vain yhdeksi tempuksi", yliluonnolliset jipot ovat hyvinkin monikäyttöisiä.

Perusteemana tuntuukin olevan se, että yleensä taito nojautuu harjoitteluun ja teknologiaan. Ja lahja nojautuu yliluonnolliseen ja synnynnäiseen kykyyn ; Näin esimerkiksi kun näemme teknologiaan ja taitoihin nojautuvan Punisherin, voimme arvata että hänellä ei ole yliluonnollisia kykyjä.. Ja sama pätee tietysti myös Rautamieheen.

Tämä sääntö ei toki ole kaikkivoipa. Esimerkiksi Shadow on oppinut taitonsa ankaralla harjoittelulla Tiibetin mystikoiden parissa. Hän on oppinut meditoimalla ja henkisellä valmistautumisella siihen että hän kykenee muuttumaan näkymättömäksi, lennättämään esineitä ja muita vastaavia temppuja jotka ovat hyvinkin monimutkaisia. Ja "X -menit" tarvitsevat koulua, koska ilman sitä se talenttilaarista saatu kyky on vain kasa temppuja. He harjoittelevat käyttämään kykyjään ja näin he saavat luovaa manööveritilaa. Mutta länsimaissa nyrkkisääntönä on että yliluonnollinen on synnynnäistä ja tekninen harjoittelua.

Japanissa kaikki on tietysti toisin. Animen ja mangan maailmassa on tavallista, että synnynnäisyys ja harjoittelu täydentävät toisiaan aina. Tästä malliesimerkki on Naruto joka on kasa uusien ninjatekniikoiden harjoittelua jossa opitaan yliluonnollisia taitoja puhtaasti harjoittelemalla, että synnynnäisen sisään laitetun demonin hallintaa. Tosin mangan maailmassa erilaiset ns. "taikatytöt" saavat yleensöä taitonsa maagisista esineistä jonka jälkeen he muuttavat muotoaan sankarihahmoihinsa prosessissa joka vaatii enemmänkin "oikeat propit" kuin intensiivistä harjoittelua. Japanissa kehittyminen ja harjaantelu kuuluu siis jollain tavalla "enemmän pojille"..

Sweet Holy Mother of ***

Tatuoinnit. Ne muuttavat ihmistä. Kun otat tatuoinnin voi ystäväsi - ja jossain tapauksessa jopa pomosi - pyytää ottamaan paidan pois. Muutoin se olisi seksuaalista häirintää tai muuten vaan häiritsevää. Ja vain tramp stampin ottanut voi olla niin ääliö että kysyy lähisukulaisiltaan että saatko näyttää heille ahteria. Että saathan.

Tatuoinneissa on yleensä jokin sanoma. Ja joskus tästä sanomasta tulee vaikeaa.

Tiedättehän sen kun seurustelee ja tilanne etenee jomman kumman luokse muunkin kuin kahvin merkkeihin. Ja jos mies ottaa päällyspaidan pois, niin jos näkyy hartiassa sydäntatuointi jossa lukee jotain "Annaa" tai vastaavaa, niin on se tyttöystävä varmasti vähän mustasukkainen ja selittää että tässä olisi seuraava vakava keskustelunaihe.

Ja jos sitten mies ottaa T -paidankin pois ja rintamuksessa on toisia sydäntatuointeja joissa lukee että "Matti" tai "Ville", niin vaatii se jo naiselta melkoista avomielisyyttä ; Tässä ei nainen enää ole mustasukkainen, vaan on enemmän itkuinen. - Eikä asiaa tietysti lainkaan edistäisi sekään, että boksereillasi ollessa miehen sääristä löytyy uusia sydäntatuointeja joissa on tekstejä kuten "Musti", "Mirri" ja "Mansikki". On siinä aika kauhea paljastus. Opimme tästä että kaikenlaista voi olla.

Ja jos tämä on paha, niin mietippä mitä minulle kävi? Olinpa ihan omissa rauhoissani tytön luona ja tälläkin oli sydäntatuointi. Siinä luki että "Äiti".

Hyi Saatana!

Twist with a dark -sided jew

Amerikoissa uskonvakaumus on tärkeä asia. Yksi valtio yhden Jumalan alla -slogan tarvitsee aina puolustajia. Sillä Aidon Amerikkalaisuuden pahimmat vastustajat eivät ole islamistiset terroristit, pukinpartaiset murtavalla aksentilla englantia lausuvat neuvostoliittolaiset tai vastaavat kammotukset. Demokraattisen Amerikan pahin vaara tulee oman maan sisältä. Amerikan onkin aina syytä pelätä ensisijassa omia kansalaisiaan. Niitä joilla on esimerkiksi väärät mielipiteet.

Tämänkaltaista näkemystä edustaa esimerkiksi Pastori Worley, joka sai medianäkyvyyttä erikoisesta ratkaisusta homoseksuaalisuusongelmaan. Hänestä homojen olisi kuoltava. Olisi tehtävä sähköaidalla rajattuja alueita jonne homot voitaisiin raijata. Ratkaisu toki korjaa tilan jota moni uskovainen kokee ongelmana. Lisäksi tämänlaiset aidatut alueet ovat historiallisesti kokeiltuja, paikoissa jotka pitävät juutalaisista yhtä vähän kuin mies joka suuttuu kriittiselle journalistille ja syyttää hänen olevan "Dark -sided jew". (Pimeällä puolella oleva juutalainen)

Uutinen ei itsessään olisi kiinnostava, koska yksittäisiä raivopäitä löytyy kaikkialta. Merkittävää on se, että pastori on saanut runsaasti puolestapuhujia. Hän siis sanoo asioita joita erittäin moni uskovainen kannattaa. Tämä tarkoittaa myös sitä että lainsäädäntöä tarvitaan jotta tämänlaisia asioita ei tapahtuisi käytännössä. Tämä on se, jota voisi odottaa tapahtuvaksi jos mediavalvonta ja lainsäädäntö eivät rajoittaisi toimia vaan saataisiin toimia kuten uskonto opettaa. ~ Tämä lausunto on kukka siinä puussa joka tunnetaan hedelmistään.

Minun kannalta vielä merkittävämpi on Worleyn valitsema puolustusstrategia. Se on nimittäin tuttu jokaiselle joka on koskaan (a) katsonut "Pikku Britannia" -komediasarjaa, jossa on se pinkkihaalarinen tyttö selittämässä että "jea but no but jea"  (b) koskaan kohdannut Intelligent Designin kannattajia.

Puolustus menee nimittäin siten, että aloitetaan että homoratkaisu pitäisi toteuttaa. Mutta että tämä ei tarkoita että se pitäisi tehdä. Mutta niin pitäisi tehdä, muta ei toteuttaa. Se aita olisi silti kätevä ja siitä seuraisi hyviä asioita, että sitä minä vain tarkoitin. Näin pitäisi tehdä, mutta en tarkoittanut sitä että niin pitäisi tehdä. Lausunto oli ulos kontekstista. Sanomani voi tosiaan tulkita niinkin että sanoin että tämä puitäisi tehdä. Tässä taas mennään, kukaan ei ole tämänlaista oikeasti toteuttanut. Tämä on pastori joka puhuu totuutta. Jos et tykkää niin mene pois.

Sillä samanaikaisesti pitää muistaa leipoa uskovaisia ja heidän arvojaan että olla haittaamatta uskonnosta olevaa mielikuvaa. Tässä kohden tavoitteet ovat totaalisesti ristiriidassa. Joten lopputulos on saivartelua. Tämä näkyy tietysti vahvasti edellämainitsemassani Intelligent Designissä koska se yrittää samanaikaisesti vedota ihmisten uskonnollisiin tunteisiin ja saada tilaa kristittyjen ja muiden uskovaisten vakaumuksen oikeutuksena. Mutta se yrittää samalla antaa kuvan että kysymys ei ole uskonnosta vaan tieteestä.

Itseäni huvittaa syvästi se, että miten lausuam "Homot on aidattava sähköaidan rajaamalle alueella ja heidän olisi kuoltava" voidaan ottaa pois kontekstista. Tämä "out of context -kortti" onkin oikeistokristityille jotakuinkin sama kuin mitä suomessa on PerusSuomalaisten "ironiakortin" käyttö, jossa mikä tahansa lausunto on annettava anteeksi koska sen kerrottiin olevan sillai ironinen. Ja tokihan minäkin käytin lapsena sitä että jos jäin kiinni noloista lausunnoista, yritin kuitata sen pois sanomalla taikasanat "vitsi, vitsi".

Ainut ero tässä on se, että olen oppinut tästä strategiasta kaksi asiaa (a) se on lapsellinen ja (b) se ei koskaan toimi, ja se käytännössä näyttää ulospäin aina täsmälleen samalta kuin asian tunnustus. Sellaiset hokemat kuin "pois kontekstistaan", "se oli vain ironiaa" ja "vitsi vitsi" ovat käytännössä hieman kuten syytetyn "en kommentoi" -lausunto ennen oikeudenkäyntiä. Kun sanot tämän, journalisti ja lukija lukee sen "Tein sen. Tunnustan". Minimaalinen medianhallinta ja retorisen tason ymmärrys kertookin että näitä lausumia ei kannattaisi käyttää ollenkaan. Ellei sitten halua näyttää niin maan perkeleellisen syylliseltä.

holokaustisen kansanmusiikkijuhlat

Terve kaikille! Viime aikoina olen saanut palautetta siitä että otan kantaa liian ajankohtaisiin aiheisiin ja liian makaaberilla kädellä. Tämä on loukannut monia.

Huumorissa keskeisintä onkin aina olla ehdottoman kunnioitettava ja noudatettava kunniantajua viimeisen päälle. Näiden arvojen varaan satiiri, ironia ja sarkasmi ovat rakentaneet pohjansa. Näin ollen olenkin hyvin pahoillani ja lupaan että tämänkertainen juttuni perustuu poliittisesti korrektiin huumoriperinteeseen. Tällä haluan näyttää että otan asiakaspalautteen vakavasti ja panostan virheideni korjaamiseen ja luotan että tämä parantaa huumorin tasoa ja tekee maailmasta kaikille paremman paikan. - Ja lisäksi saan enemmän tilauksia lastenjuhliin.

Ja nyt kun on tarjolla euroviisuja ja tätä kautta kansainvälistä rauhan nimessä tehtyä halvimman tason viihdettä, sopii kenties tämä minun pieni kokeilunikin juuri tähän herttaiseen ja naiviin aikaan. Monikansallinen musiikkikilpailu tuo yhteyttä kansojen välille. Maat ovat ylpeitä omasta edustajastaan mutta yhdessä eurooppalaisia. Ajattelin, että tässä samassa omituisessa nurkkakuntaista maahenkisyyttä ja universaalia yhteyttä samanaikaissti korostavassa hengessä kerron teille näitä suomalais-ruotsalais-norjalaisvitsejä

Tiedättehän ne suomalainen-ruotsalainen-norjalainen -vitsit? (Ei, ei, se oli retorinen kysymys, odotin sulta retorista vastausta!) Niitähän tavataan kertoa koululaisvitseinä ja ne ovat poliittisesti korrekteja. Nämä ovat monille tuttuja. Suomalaiset ovat kasvaneet niiden kanssa. Mutta jos olet maahanmuuttaja, olet kenties onnistunut välttymään vitseiltä joten kerron mistä niissä on kyse. Jotta voisi ymmärtää mitä suomalais-ruotsalais-norjalaisvitsit ovat, on tärkeää huomata että niitä on kahdenlaisia.

Sellaisia joissa on kansallisia stereotypioita ja niitä joissa ei ole kansallisia stereotypioita. Ja jos olet epäilevä siitä että luokitukseni on puutteellinen, niin olet väärässä. Muunlaisia ei ole. Muutoin näissä vitseissä käy aina kuten Veikkauksen peleissä mutta vastaavasti ei jääkiekossa tai euroviisuissa. Eli Suomalainen voittaa aina. Suomi-ruotsi-norja -vitseissä on voitonhuumaista kansallistunnetta mutta niiden kertomista ei pidetä rasistisena.

Tämä informoi kaiken tarpeellisen.

Niissä joissa on kansallisia stereotypioita, on norjalainen sisukas, ruotsalainen tyhmä tai homoseksuaali. Ja suomalainen voittaa aina.

Näin esimerkiksi siinä vitsissä jossa suomalainen, ruotsalainen ja norjalainen menevät saunaan. Norjalainen lyö löylyä ja ähisee. Kestää puoli tuntia kun on kuuma. Ruotsalainen kestää kolme tuntia. Sillä hän ei älyä laittaa saunaa päälle ja joutuu poistumaan tylsistyttyään ja palellen. Ja suomalainen voittaa koska on saunassa päivätolkulla. Ja kun ruotsalainen ja norjalainen sitten menevät katsomaan mestaria, paljastuu että suomalainen on jäänyt munistaan lauteiden väliin kiinni.

Ja niissä joissa ei ole kansallisia stereotypioita on usein kyseessä "normaali ruotsalainen, normaali norjalainen ja absurdi out of box -suomalainen". Ja suomalainen voittaa aina.

Tämmöinen on se, jossa suomalainen, ruotsalainen ja norjalainen kosivat kaikki maailman kauneinta naista ja jossa nainen antaa haasteen "Se, joka hyppää kaivoon ja selviää hengissä, saa minut." Norjalainen hyppäsi kaivoon ja kuoli iskusta kaivon pohjalle. Sitten ruotsalainen hyppäsi kaivoon. Hän hukkui. Kun oli suomalaisen vuoro suomalainen sanoo naiselle kohteliaasti että : "Naiset ensin".

Mutta tämänlaiset vitsit ovat kaikille tuttuja ja kaikki ovat kuulleet niitä. Koska velvollisuuteni on kuitenkin kertoa kohteliaita ja kunnioittavia vitsejä, täytän vitsailuaikani kertomalla vielä yhden vitsin.

Suomalainen, ruotsalainen ja norjalainen menivät saareen. Norjalainen ampui kaikki.

Hauskaa illanjatkoa!

Velvoittaa, ei velvoita, velvoittaa, ei velvoita...

""Thou shalt not kill". This is the only one of the commandments that many devotees actually know. Its obviousness was appropriately mocked by Christopher Hitchens, but my imagination hears the response of the Israelites to Moses in the voice of Basil Fawlty: "Oh I SEE. Thou shalt not KILL. Oh how silly of me. You see, before you came down from the mountain with the tablets, we all thought it was perfectly fine to kill." ... "In any case, the commandment meant only "Thou shalt not kill members of thine own tribe". It was perfectly fine - indeed strongly encouraged throughout the Pentateuch - to kill Canaanites, Midianites, Jebusites, Hivites etc, especially if they had the misfortune to live in the Promised Lebensraum. Kill all the men and boys and most of the women. "But all the women children, that have not known a man by lying with him, keep alive for yourselves" (Numbers 31:18). Such wonderful moral lessons: all children should be exposed to them."
(Richard Dawkins, "Why I want all our children to read the King James Bible")

Juha Leinivaara blogasi siitä, miten Discovery Institute joutuu uudelleenkirjoittamaan historiaa melko rankasti saadakseen rakennettua yhteyden evoluution ja natsien suorittaman holokaustin välille. Käytännössä toimenpiteet vaatisivat sitä että Darwinilla olisi aikakone jolla hän voisi mennä menneisyyteen.

Taustalla oleva Discovery Instituten asenne esitti että yhteys oli selkeä "No Darwin, no eugenics." Eli vaikka evolutionistit eivät kannattaisikaan holokaustia, on yksi evoluutioteorian yhteiskunnalllinen seuraus eugeniikka. Vastaavaa asennetta on havaittu myös aikaisemmin. Esimerkiksi "Paahtoleipä" -blogi otti Jokelan kouluampumisen kohdalla esille uskovaisten kannanotot. Siinä asenteena oli että "hedelmistään puu tunnetaan." Ja selitettiin ideologisesta yhteydestä seuraavasti "Ateismi ei kuitenkaan velvoita ihmistä mihinkään, vaan Jokelan Pekan ateismi on ihan yhtä lailla ateismia kuin Suomen humanistiyhdistyksen puheenjohtajan ateismi."

Tämä muistutta että evoluution vastustaminen tehdään kahdella tasolla. Ideologisella tasolla ja sosiologisella tasolla ja holokaustikeskustelun kohdalla sovelletaan molempia termejä varsin surutta yhdessä;
1: Ideologisella tasolla selitetään että joukkomurha tai kouluampuminen on (a) joko suora ja automaattinen seuraus evoluution ja ateismin ideologioista. Tällöin ideologia käskee ja pakottaa. Eli vahvimman oikeus olisi evoluution ydin (b) tai sitten ideologia on lievempi eli ei vain tarjoa jarruja. Tällöin jos jarrut puuttuvat, ei ideologia ikään kuin suojaa käskyillään tahoa. ; a -kohdassa hyvä ateismi/evolutionismi on vääräoppisuutta, eli jos olet ateisti/evolutionisti ja teet jotain hyvää, toimit oppisi vastaisesti. b -kohdassa ollaan lievempiä ja myönnetään että hyvä ateismi/evolutionismi on hyvinkin mahdollista.
2: Ideologian hyvyys ja huonous näkyy ja paljastuu sen seuraajissa. Tällöin katsotaan vain sitä, että itseään tietyn ideologian alle kutsuvat tekevät tiettyjä asioita. (a) Voidaan katsoa mitä he tekevät yleensä. (b) Ja jos halutaan tarkastella koko ideologian hyvyyttä suhteessa muihin, tarkistetaan vielä se, mitä asioita tehdään yleisemmin tai harvinaisemmin kuin muissa ideologioissa. ; a -kohdassa katsotaan yleistä hyvyyttä, mutta tämä ei ratkaise välttämättä sitä onko tämä toiminta vain yleisinhimillistä, eli onko se parempi vai huonompi ideologia. Ja b -kohdassa katsotaan tehdäänkö jotain enemmän vai vähemmän joten voidaan tarkastella tarkemmin eri ideologioiden impaktia ihmisen käyttäytymiseen. Eli muutiosta minkä ne tekevät. Tässä esiin voi kuitenkin nousta eroja jotka ovat hyvin pieniä tai jotka eivät ole ideologisesti hirveästi korostettujakaan. Marginaalinen lisäys tai ongelma ei välttämättä ennusta kovinkaan paljoa ideologioiden seuraajien käytöstä. Jos esimerkiksi ideologian alla murhaa 0.001% todennäköisemmin, se ei ole kovinkaan hyvä indikaattori siitä että tämä ideologia muuttaa murhaamiskoneeksi tai että murhanhimo olisi tämän ideologian kannattajien syvin luonne. On siksi hyvä katsoa myös todennäköisyyksiä.

Molemmat tasot ovat omalla tavallaan merkittäviä, koska esimerkiksi teologinen korrektius, poliittinen korrektius ja ideologioiden harjoittama PR -työ ovat käytännössä tilanteita joissa ihanne ja käytänne eivät välttämättä kohtaa ; Aina kun sanotaan yhtä ja tehdään toista syntyy kuilu ideologisen ja sosiaalisen syyn vuoksi.

Yleisesti ottaen uskovaiset puolustavat ideologiaansa sillä että se syyttää uskovaisia väärintekijöitä teologisen korrektiuden puutteesta. Näin teki esimerkiksi Paahtoleivän lainaama kristillinen ideologisti joka ohitti kakkostason "hedelmistään puut tunnetaan" -hengen selittämällä että väärin tekevä uskovainen on teologisesti epäkorrekti. Hän selitti että "Ja kun puhutaan siitä, onko 1/1000 tai 1/7 osa jonkin alueen kristityistä vaikkapa KKK:n kannattajia, pitäisi ensin sopia se, ketkä ovat kristittyjä." ... "Kun Jokelan poika teki murhansa, noudatti hän ihan johdonmukaisesti oman maailmankatsomuksensa antamia suuntaviivoja. Hän oli mielestään parempi kuin muut (huippuhyvä oppilas) ja koki evolutionistiseksi oikeudekseen tappaa heikompia eläimiä (ihminen on hänelle eläin, niinhän koulussakin opetetaan...)" ... "Mutta jos vaikka minä, uskovainen, vieläpä helluntaiseurakuntaan kuuluva, tekisin surmatyön, olisi se rikkomus Jeesuksen opetuksia kohtaan. Se olisi lankeemus pois siitä, mihin kristitty on kutsuttu, rakastamaan Herraa yli kaiken ja lähimmäistään niin kuin itseään" Tässä vedotaan siihen että kristitty ei saisi murhata rikkomatta oppiaan kun taas evolutionistilla ei ole tämänlaisia jarruja.

Klassinen tapa reagoida tähän on keskittyä sosiologiselle tasolle. Sillä jos puhutaan siitä ovatko ihmiset hyviä, on parasta keskittyä toimiin. Siihen "hedelmistään puu tunnetaan" -tasolle. Teologia on siitä omituinen että siellä voidaan rakentaa vaatimuksia joita kukaan ihminen ei voi toteuttaa. Näin ollen kukaan uskova ei olisi "Oikea uskova". Tämä on ihan perusteltua sanoa epäkiinnostavaksi ja turhaksi kulmaksi ja sanoa että puolustus on vain No True Scotsman -argumenttivirheilyä. ~ Lisäksi pahanteon selittäminen ideologian kautta kohtaa kulttuurirelativistisen ongelman. Jos esimerkiksi joku näkee että kristityt tekevät helvetin väärin kun vainoavat homoseksuaaleja, voi kristitty aina sanoa että tämä johtuu siitä että kriitikko ei ole sisäistänyt hyvyyttä. Hänhän toimii oikein koska seuraa oppia. Tämän vuoksi onkin aivan pätevää selittää että kristityt on tuomittava tekojensa mukaan ja jos kristinusko todella käskee tekemään niitä inhottavia rajoitteita esimerkiski homoille niin "sen pahempi kristinuskolle."

Niin viekottelevia ja yksinkertaisia kuin nämä kikat ovatkin, niissä on yksi piirre josta en pidä. Se antaa helposti sen kuvan että kristinuskon sisällössä ei olisikaan mitään vikaa. Että jopa ateisti tunnustaa että kristinusko on niin hyvä että esimerkiksi kansanmurha ei olisi mahdollista aidolle Jumalaa tottelevalle kristitylle. Eli tunnustettaisiin opin erinomainen hyvyys vaikka Jumalaa ei hyväksyttäisikään.

Tämä on kuitenkin turhaa. Sillä kun katsotaan mihin kristillistä teologiaa on sovellettu modernina nykyaikana on selvää että ideologisen suojan taakse meneminen ei ole mikään kristityn suoja. Ensivaikutelma voi toki olla että kristinusko kieltää kaiken murhaamisen jo sillä että kymmenen käskyä komentaa että "Älä tapa!" Ja kristinuskossa on muutenkin maineena lempeä ja pehmeä. Mutta sitten kun huomaa miten esimerkiksi sota on kristinuskon mukaista - jopa siinä määrin että Suomessa ei voi monen mielestä olla Tosi Kristitty jos on sivari. Sotia tapahtuu Raamatussa. Kysymys on siis selvästi tappamisen reunaehdoista. Opin erityislaatuinen lempeyskin on itse asiassa enemmän mainetta kuin faktaa, se on lähinnä itsekehua.

Oikeasti, jos tutustuu nimenomaan kristinuskon ja teologian keskustelukenttään, ei ole vaikeaa löytää nimenomaan teologisia oikeutuksia kristinuskon nimessä tehdylle massamurhalle. Ja tässä en viittaa sosiologiseen noitavaino -ilmiöön tai siihen että Ku Klux Klan oli todellakin hyvin suosittua Amerikoissa kristityksi itsensä identifioivien keskuudessa.

Tämä mitä seuraavaksi teen perustuu ideologisiin kannanottoihin. Otan seuraavat lähtökohdat.
1: Näkemys on ideologiaan vetoava. Puhtaasti niihin, ilman että tekijöiden toimet ratkaisevat mitään. En siis käytä noitavainostigmaa vaan katson että salliiko teologiset rajoitteet esimerkiksi kansanmurhan. Ja käytän tässä peräti sellaista teologiaa jota fundamentalistitkin hyväksyvät, etenkin ne jotka vastustavat "evolutionisteja". Itse asiassa valtaosa fundamentalisteista käyttää näitä argumentteja jokseenkin säännöllisesti kun tilanne vaan tulee vastaan. Luultavasti he jopa tuntevat nämä valmiiksi. (Lähteistän niitä silti hieman.)
2: On hyvä katsoa että pahuus on selkeä. Sellainen jonka hyvyys ja pahuus ei jaa mielipiteitä. Koska holokausti herättää kammoa fundamentalisteissa on iloista ottaa esille murhaaminen, massamurhaaminen. Voidaan puhua esimerkiksi kansanmurhasta. Kansanmurhaaminen on paha. Ja jos ideologian dogmasisältö sallii sen, on johdettava se "ideologian tuomitseva kauhisteleva pahuuspommi" johdonmukaisesti kohteeseen. Kun evolutionisteihin osuu, on logiikka pätevää ja jos se sama osuu kristittyihin, on kristinusko siis ilmiselvästi aivan kauhean kammottavaa. Ja jos ihminen peräti valehtelee että hänen kristillinen ideologiansa tuomitsisi esimekriksi murhaamisen, hän ei ole oikea kristitty, koska ei hallitse kristinuskon sääntöjä ja tajua että tässä ei olekaan aina rajoitteita vaan että kansanmurha voidaan tehdä ehdoilla.
3: Ja kun käytetään kristillistä teologiaa, on hyvä huomata että vaikka Jokelaa kauhisteleva Helluntailaisten kehujakin selitti että ensin olisi määriteltävä mitä kristillisyys tarkoittaa, hän itse selittää että murha olisi epäkristillistä, joten hän kykenee selkeästi ottamaan kantaa siihen ketkä ovat kristittyjä ja ketkä eivät ilman kovin tarkkaa määrittelyä, joten ideologinen sääntönillitys on enemmän kuin pätevä lähtökohta.

On hyvä aloittaa pahan ongelmasta. Kun aiheena on holokausti, on hyvä nostaa esiin Richars Swinburne. Swinburne on nimittäin ottanut pahan ongelman ratkaisuna sen, että maailman pahuuksista seuraa aina jotain hyvää. Näin ollen holokaustia oli tärkeä koska se salli urheuden, joka on Swinburnen mukaan niin suuri hyve, että se tuottaa enemmän hyvää kuin mitä holokausti oli kammottava. Näin ollen Swinburnen pahan ongelman ratkaisu pitääkin sisällään "4400" -skifisarjasta tuttuja sivuttaisvaikutuksia. Siinä pahalta vaikuttava asia saattoi olla olennainen komponentti että saadaan enemmän hyvää. Näin ollen on mahdollista että holokaustin muistoa vaalivat patsaat ja natsikortin heiluttelut rajoittavat vastaavien tekojen harkintaa tulevaisuudessa niin paljon että holokaustista oli enemmän. Ja saa ihmiset puuttumaankin asioihin. ; Tämän ongelmana on kuitenkin se, että on teologisesti korrektia tehdä pahoja asioita koska niistä kuitenkin seuraisi parempia asioita. Jos murhaan jonkun kadulla verisesti, niin aikaansaankin vain paikkakunnan valveutumisen. Tämänlainen logiikka on sen  verran omintakeista, että harva uskoo siihen. Se on kuitenkin loogisesti täsmälleen yhtä pätevä kuin holokaustin oikeutus. Jos asiasta seuraa enemmän hyvää, se on moraalisesti oikeutettu. Tätä voi kiertää hieman sillä että pahan ongelma koskee Jumalaa. Murha voi olla siksi ihmiselle synti mutta ei Jumalalle ongelma.

Mutta tämä olikin likimain pelkkä alustus. Sillä se viritti pahan ongelman tunnelmaan. Se muistutti että jos nykyaikana aikoo etsiä ihmisen joka selittää juutalaisten joukkomurhan olevan hyvä ja oikeutettu tapahtuma, on näitä etsittävä kristittyjen joukosta. Sillä esimerkiksi tiukimman linjan uusnatsit harjoittavat holokaustin kieltämistä. Heistä koko joukkosurmia ei tapahtunutkaan ja että juutalaisten joukkotuhonta olisi pelkkä propagandistinen syytös. Tämä kertoo siitä että jarrut ovat kristinuskossa kenties heikommat. Ei ole vaikeaa kuvitella että kristitty kilahtaisi hieman, ja selittäisi Swinburnelaisella logiikalla että "en minä pahaa, vaan enemmän hyvää". Hän voisi ajatella jopa ansaitsevansa tuomion sijasta mitalin tästä toimestaan.

Varsinainen kansanmurha -aihe onkin sitten uusateistisessa keskustelukentässä jossain määrin klassinen aihe. Sillä kristityillä fundamentalisteilla on erikoinen Raamatunpuolustusasetelma joka käsittelee hyviä kansanmurhia. Jumala käskee Raamatussa surmaamaan kansoja. Siksi tälle täytyy löytää oikeutus. Muutenhan pahan ongelma ampuisi sormille kun Jumala sallisi, jopa komentaisi, pahuuteen. Pat Robertson on esimerkiksi selittänyt, miten surmatut olivat vääräuskoisia. He eivät olisi kääntyneet ja olisivat saaneet lapsia. Näiden kuoltua oltaisiin menty Helvettiin. Näin Jumala joka käski vääräoppiset kuolemaan, teki moraalisesti täysin oikeutetun teon. William Lane Craig on myös kompannut kansanmurhia ja esittänyt teologisin kiemuroinensa että se on varsin hyvä ja oikeutettu juttu tehdä. Hänen perustelunsa ovat häkellyttävän samanlaisia kuin Robertsonin. (Robertsonin argumentti on vanhempi. Muuttumattomuus viittaa argumentin perinteeseen, eli siihen että se on itse asiassa hyvin suosittu. Eli hyvin kristillinen.)

Näissä näkemyksissä on olennaista huomata, että vaikka se tehdään joukkomurhaamisen puolustamisen sijasta Raamatun totuusarvon puolustamiseksi, se mitä tässä itse asiassa tehdään on seuraava. Siinä määritellään reunaehdot joilla kansoja ja yksittäisiä ihmisiä on luvallista tappaa. Lisäksi menneisyyden murhiin voi suhtautua etäisemmin kuin moderneihin murhiin. Mutta Kyllikki Saaren murha on aivan yhtä murha kuin se joka on tapahtunut eilen. Massamurhassa on kuollut aitoja ihmisiä eikä murhaamisetiikka mene sillä lailla että aikana X murhaaminen on OK ja aikana Y murhaaminen ei ole OK. Ei ainakaan Raamattu tunne tämänlaista sääntöä, joten se on tämän tutkielmani kannalta irrelevantti. Kristitty selitys ja oikeutus massamurhalle historiassa antaa luvan tehdä massamurhan huomenna. Toki jos ja vain jos muut ehdot täyttyvät.

Tämän huomautuksen jälkeen onkin hyvä huomata, että Robertsonin/Craigin argumentaatio näyttää melko pelottavalta. Se antaa täyden luvan hyökätä vääräuskoisiin maihin missä vaan milloin vaan. Robertsonin logiikalla jos nyt esimerkiksi hyökkää islamistisiin maihin, "niin helvettiinhän ne joutuisivat kuitenkin". Tässä täytyisi nyt vaan herrantähden ajatella syntymättömiä lapsia ja suojeltava heitä Helvetiltä. Itse asiassa. Minä olen vääräuskoinen. Minun vaimoni ei ole uskonnoton mutta aivan ehdottomasti hänkään ei kuulu edes pieneltä osin ns. "desert dogmien" piiriin (kristinusko, juutalaisuus, islam). Mikäs näitä tappaessa, kun pelastetaan syntymättömiä vauvoja synniltä ja Helvetiltä.

Jos tämä tuntuu inhottavalta, voin toki selittää että jos kristillisyytesi on erilaista, niin se kristinusko itsessään ei kiellä kuitenkaan tätä toimintaa. Että minut ja minun vaimoni murhaava kristitty on aivan yhtä kristitty kuin kansanlähetyksen varainhaltijan kristillisyys. Se kaikki löytyy ideologiasta. ja jos ei löydy, niin Craig ja Robertson ovat paskoilla linjoilla jo by definition. yrittäessää oikeuttaa kansanmurhaa. Joka taas tarkoittaa sitä että kristinuskon Jumala ei ole kaikkihyvä koska hän komentaa kansanmurhaan. Tällöin Jumala ei voi olla objektiivisen moraalin mittana, koska tähän tarvitaan täydellinen hyvyys. Tämä tarkoittaa sitä että kristinuskon seuraaminen ei tarkoita samaa kuin hyvyys. "Raamattu" opettaisikin kansanmurhan tapaisten pahuuksien olevan jotain joka on hyväksyttävää. Jos oletetaa Craigilaisittain että Jumala on todellaki objektiivisen moraalin mitta, niin siinä tapauksessa ei kannata kristityn puhua kauhistelupuheita holokausteista tai kansanmurhista. Koska ne hyvät kansanmurhat ovat siinä vaiheessa olennainen osa mahdollisuuspakkaa.

Ja sen jälkeen jokainen voisi tajuta että ideologisesta oikeaoppisuudesta puhuminen on aivan mälsää. Eikä kenenkään järkevän ihmisen pitäisi edes aloittaa. Jokainen leimakirveellälyöjä on tällöin jo lähtökohtaisesti idiootti olipa sitten mitä tahansa. He ovat niitä ihmisiä jotka tekevät mahdollisesti ensimmäisen hyvän tekonsa kuollessaan. Sillä silloin tapahtuu muutostila jonka jälkeen maailma on kiistämättä hieman parempi paikka.

Käsitteiden uudistus vs terminologinen vallankaappaus

Aiemmin kirjoitin siitä, miten kansallistunteeseen, valtiolliseen itsenäisyyteen ja suomalaisuuteen liittyvä kielikuvasto on (a) määritelty ideologisesti tavalla jossa se edustaa vain hyvin rajoittuneen kansalaismäärän kantaa ja (b) uudelleenmäärittymässä uudenlaiseksi, yhä Suomea rakastavaksi mutta sisällöltään ja asenteiltaan hyvin erilaiseksi. Kirjoitin tämän olevan aivan hyvä asia. Kieli muuttuu ja elää, samoin kuin kulttuuri ja elämäntapa ja ihmiset. Kansalaiset määrittävät maan eikä toisin päin. (Sikälimikäli maa on ns. hyvä ja kunnioituksen arvoinen in first place.)

Arhi Kuittinen huomautti että esimerkiksi eutanasiakeskustelu on näyttänyt että senkin parissa on kysymys uudelleenmäärittelystä. Yksilötason elämänhallinta on kielletty, ja ihmisyys on ideologisoitu. Lopputulos on ahdistava. Kun Päivi Räsänen kiistää elämän ja kuoleman olevan muuta kuin lääketieteellinen kysymys, hän esittää että se on uskonnollinen kysymys. Valtakeskustelussa lääkäreiden ylivaltaa painotetaankin saarnaajien ja pappien vallalla. Ja kuolevan rooli on sidottu nimenomaan suhteessa tähän ja tämän tuloksena on se, että elämänhallinta ei kuulukaan lääkäreille eikä edes ihmiselle itselleen, vaan että takana on ideologia ja Jumala joka on säätänyt kohtalon, "luonnon määräämän kuoleman" josta poikkeaminen on Jumalan tahtoa vastaan rikkomista. Ja tietenkin kun Jumala on liian laiska sanoakseen nämä sanat itse, ideologit ottavat vastuulleen tämän toimen. He olettavat että Jumala on delegoinut vallan heille ja että he voivat määritellä asiat.  "Uskonto ei ole pohjimmiltaan tiedettä eikä uskonnollinen armo ole sitä samaa armollisuutta kuin mitä me ihmiset voisimme luulla armon merkitsevän yhteiselossa toisten ihmisten kanssa. Räsäsen ja muiden suomalaisten kalvinistien into käyttää sanaa "ihmisarvo" väärin on ilmeinen. Humanistinen ihmiskuva toi yksilön ihmisarvon kulttuuriimme, jossa kristinuskon mukaan yksilöllä ei ollut arvoa "suurten" arvojen varjossa. Nyt fundamentalistit yrittävät kaapata humanistiset käsitteet itselleen mutta toistavat samaa vanhaa alistumisen ja sokean kohtalouskon mantraa."

Onkin selvä että eutanasiassa käytetään "humanistien kieltä". Olenkin itse asiassa nostanut esille tätä aiemmassa keskustelussa. Se johtaa siihen että puheesta tulee omituista. Termit eivät toimi siten kuin niitä käytetään joten eri määritelmiä käyttävien ymmärrys suhteessa toisiinsa vaikeutuu.

Yksilön valinnanvapauden kohdalla valtiolla ei ole päätäntävaltaa. Siksi uskovaisen valtapyrinnöt tehdään "vallitsevan kielen kaappaamisella". Tilanne on ymmärrettävä ja se on itse asiassa aivan sama kuin mitä tapahtuu kansallistunteeseen liittyvien symboleiden kohdalla. Erona on oikeastaan vain se, että kansallismielisyyden symbolit muuttuvat enemmistön kantojen mukaiseksi kun taas fundamentalistien kielenkäyttö on muutosvastarintaa, se yrittää palauttaa näkemyksiä jotka on tuoreesti hylätty. Marginaali yrittää taistella sitä vastaan että enemmistö ei olekaan samalla tavalla vakaumuksellinen. ;  Tämänlainen termien uudelleenmäärittely on ymmärrettävää. Sillä uskonnollisella puheella ei enää ole valtaa. Uskonto nähdään yksilönasiaksi, vakaumuksen ja uskonoasiaksi joka on yksilön eikä valtion asia. Samalla uskonnon poliittinen uskottavuus ja tätä kautta valta on vähentynyt. Valtiolla ei, suorastaan määritelmällisesti, ole valtaa muihin kuin julkisiin asioihin.

Tämä kielenvalloitus on johtanut siihen että kielenkäytössä sovelletaan aika paljon virheellisiä argumentteja ; Kun omaa ideologiaa toitottava näkemys ei toimi, mutta ideologiasta ei haluta luopua mutta samalla on pakko käyttää poliittista valtaa, on luontevaa että keksitään vallitsevan kielenkäytön mukaisia argumentteja. Nämä ovat huonoja ja epätoivoisia, koska (a) niissä yritetään käyttää ideaan soveltumatonta päättelyjärjestelmää josta seuraa helposti se, että (b) aidon syitä ja perusteita seulovan argumentaation sijasta on pakko keksiä "mitä vain" tekosyitä ja (c) näiden uusien tekosyiden kohdalla ei itse asiassa riitä edes se, että ne olisivat koherentteja ja sopisivat vallitsevaan valtapyrintöön vaan sen lisäksi sen on sovittava sen oman "suosikki -ideologian" malliin.

Siksi ei ole ihme että "Tämä päivä" -blogissa onnistuttiin kuittailemaan eutanasiakeskustelusta seuraavasti "Eutanasiakeskustelun outo puoli nousi suomalaisessakin keskustelussa esiin melkein joka mediassa missä joku on kertonut kantojaan eutanasian sallimista vastaa. Eutanasian kieltämistä nimittäin puoltaa muutama oikea ongelma, mutta eutanasian vastustajat eivät vastusta eutanasiaa näiden oikeiden ongelmien takia, heidän syynsä ovat paljon huonompia." Kun pitää tasapainoilla kahden eri ideologisen maailman välillä, on tilanne tietysti hankala.

Tämä ongelma itse asiassa kattaa valtaosan uskonnollista keskustelua. Tämä näkyy eritoten niissä aiheissa joissa esiintyy uskonnollistamista. Hitchenshän on selittänyt että uskonto on määritellyt tietyt kysymykset uskonnollisiksi. Ne ovat kuitenkin pääasiassa vain mielipiteitä. Uskonto vain rakentaa niihin, usein hyvinkin mielivaltaisen mutta sitäkin vahvemmin puolustetun, valtasuhteen. Tämä on helppoa nähdä muista kulttuureista ; Esimerkiksi koshersäännöt ovat kristittyjen luterilaisten silmiin jopa omituisia. Pihvin syönti ja samalla maidon juonti on kiellettyä samanaikaisesti. Samoin kun kahta eri kuitua olevien vaatteiden käyttäminen. Nämä ovat kuitenkin suuria asioita juutalaisille.  ; Täällä kotimaassakin jokainen tietää että jos menet Jehovan Todistajien nähden syöt avoimesti verilettuja ja kehut niiden makua, on kyseessä heistä uskonnollinen pilkka. On helppoa nähdä että veriletuista pitäminen on vain yksilön mielipide. Paitsi jos on itse Jehovan Todistaja. Sillä he ovat uskonnollistaneet verilettukysymyksen. Heistä on mahdotonta nähdä koko asiaa mistään muusta kannasta kuin uskontokannasta.

Uskonnollistettujen käsitteiden määrä on itse asiassa valtaisa. (Vitsan antaminen on ollut uskonnollistettu näkemys suomessakin aikaisemmin.) Ongelmana onkin se, että ihmiset eivät yleisesti enää näe niitä uskonnollisina kun taas uskovaiset näkevät että nämä ovat nimenomaan uskontoa. Ja kun uskonnolla ei ole valtaa, joka sillä on ennen ollut, niin tämä yritetään hankkia takaisin. Ja käytetyin kikka tähän on termien uudelleenmäärittely. Yritys selvitä häviöstä käyttämällä voittajan kieltä ja ottamalla omat käsitteet tätä kautta keskusteluun. Tätä yritetään tehdä ilman kompromisseja jotta oikeaoppisuus ei kärsisi. Ja loppu tuhosta rakentuukin tämän asenteen seurauksena.

Kristittyjen kohdalla klassiset aiheet kuten abortti, homoseksuaalisuus, eutanasia ja avoliitto ovat olleet juuri tämänlaisia aiheita. Niiden kohdalla on huomattava, että usein kansan tahto on muu mutta silti marginaalilla on yllättävän paljon sananvaltaa niihin. Esimerkiksi abortti on laillinen toimenpide koska enemmistö päättää. Mutta emme ole silti kohonneet aiheen uskonnollistamisesta niin että aborttikysymyksestä voitaisiin keskustella ilman että se "jeesuskortti" yht'äkkiä läimäistään pöydälle. (Abortin vastustamisen syyt ovat käytännössä vain uskonnollisia, aborttia kannatetaan muista syistä. Abortinvastustajat eivät kuitenkaan voi nähdä aihetta muuta kuin uskonnollisesta kulmasta.)

Kenties hauskimmillaan tämä on siinä kun uskovaiset yrittävät määritellä yksilön valinnanvapautta uudestaan. Se on nimittäin perversioitunut hyvin omituiseksi. Siinä missä esimoderni kuuliaisuustematiikka on varsin ymmärrettävää ja itse asiassa varsin eleganttia , ja humanistinen yksilönvapaus on sekin varsin ymmärrettävää ja eleganttia, on meille syntynyt omituinen "pakotetun vapaaehtoisuuden" kulttuuri. Se on tuttu jokaiselle joka on kuullut homoseksuaalisuudesta argumentin "se on valinta". Tätä korostettiin jopa "Nuotan" homoseksuaalisuusvideossa jossa korostettiin että monikulttuuristen pitäisi olla iloisia kun yksilö päätti että vaikka hän on ollut homoseksuaalinen, niin hän päättää ihan itse käyttäytyä heteroseksuaalisti. Tässä korostettiin että kyseessä oli uskonnonvapaus ja valitsemisen paikka. Ja että valintaa täytyisi kunnioittaa.

Monesti jos et ole uskovainen, nimenomaan tätä valitsemisteemaa vastustetaan. Mutta koko maailmankuvan omituisuus ponnahtaa esiin välittömästi jos uskotaan että homoseksuaalisuus olisi nimenomaan ja 100% valinta. Jos se on valinta, se on yksilön päätäntävallan alla oleva asia. Mutta jos ihan itse uskovaiselle sanot päin naamaa että "Kyllä. Homous on valinta. Minä valitsin ihan itse olevani homo. Ihan äskenkin valitsin. So there, kunnioita minua kuten vaadit "Nuotan" videon Päiviä kunnioitettavaksi." Jos teet tämän tai jotain siihen liittyvää, alkaa se pää -ähellys. (Jota on aina yhtä lysti seurata vierestä.) Se, jossa ei enää puhutakaan valitsemisesta vaan pakotetusta tekemisestä. Ei siis ole valinta vaan on valittava oikein, tietyllä tavalla. Se, mitä olen vapaudesta oppinut, niin tässä kohden on kysymys kuuliaisuudesta ja käskyistä eikä vapaudesta. Vapauden rajoitteista eikä mistään valinnan paikasta.

Kuitenkin uskovaiset selittävät päinvastoin, että luonnontila on olla hetero. Luonto ja lisäntyminen nostetaan esille. Korostetaan että Jumala tahtoo että olemme heteroita. Ja että jos joku valitsee olevansa homo, hän itse asiassa antaa yhteiskunnan ja/tai saatanallisten viekottelujen kääntää päänsä epäaitoon, etäännyttäen hänet itsestään ja totuudesta. Näin ollen yritetäänkin itse asiassa sanoa että kyseessä ei olisikaan mikään oikea valinta. On vain paikka jossa on tilaa erehtyä. Jumala ei siis olekaan antanut meille teknisesti ottaen vapaata tahtoa ja valintaa vaan kyvyn mokata. You don't choose to be homosexual, you just screw up. Kysymys ei siis ole enää teknisesti ottaen mistään valinnasta. Koko valitsemiseen vetoaminen tehdäänkin siksi että se vetoaa ja vaikuttaa nykykulttuurissa.

Tietysti tämä näkyy kaikessa muussakin. Uskonnollinen keskustelu ei käytännössä tunne aitoja valintoja joissa on yksilöllisiä oikeuksia. Sellaisia että jos valitaan oma lempiväri vaikka punaisen ja vihreän välistä, niin ei ole oikeita ja vääriä valintoja vaan valintoja ja päätöksiä. Toki uskonto sallii mielipiteitä tämänlaisista kysymyksistä. Mutta ne eivät koskaan ole uskonnollisen keskustelun aiheita. Teologia ei ota kantaa väreihin ellei niissä sitten ole jotain joka tekee siitä "jossain tilanteessa pahuutta". Uskontokeskustelu ei siis tunne neutraalia valintaa vaan on aina vain "oikea valinta" ja "väärä valinta". Tämä itse asiassa mitätöi vapautta hyvänä asiana ja muuttaa koko valitsemistilanteen kuuliaisuudenosoitukseksi, oikean vakaumuksen testiksi. Valinnassa valta annetaankin jollekin muulle kuin yksilölle ja tätä vallan pois antamista sitten pidetään korkeimpana vapauden osoituksena.

Tämän huomautuksen jälkeen on luontevaa jatkaa siihen miten uskovaiset selittävät että vaikka uskonratkaisu on henkilökohtainen valinta, siinä on kuitenkin objektiivisesti oikea ja objektiivisesti väärä valinta. Jokin joka ei lisäksi enää ole yksilön valinta, vaan jokin jossa on oikeus ottaa poliittinen mainostamisen/julistamisen/tuputtamisen keinot käyttöön ja kutsua tätä "heikoilla jäillä kulkevien varoittamiseksi." Uskontokeskustelu määritteleekin kaikki valinnat sellaisiksi että ne eivät oikeastaan edusta vapautta vaan vapaaehtoista pakkoa. Lopputulos on irvokas. On vapaa palamaan helvetissä. Tämä muistuttaa niiden tyyppien logiikkaa joissa "You are free to go. But I kill you if you leave!" Niihin voi sanoa vain että "Splendid, that one works every time!"

Uskontokeskustelu rakentaakin siksi Puolimatkan ajattelujen kaltaisia omituisia keskenään ristiriitaisia konsepteja. Puolimatkallahan puhutaan pinnallisesti koko ajan valitsemisesta ja erilaisista mutta samanarvoisista maailmankuvista ja valinnoista, ja että niiden vuoksi pitää kunnioittaa uskontoja. Mutta uskotaan että ihmiset eivät valitse vaan päätyvät yhteen tiettyyn tulokseen koska Jumala on antanut meille takeen. Puolimatka siis kiistää samanaikaisesti olevansa positivisti jolle maailma on ratkottavissa, lopulta palautettavissa objektiivisesti tiettyyn tulokseen, mutta samanaikaisesti hän uskoo että meillä on tae (warrant) että maailma on juuri sellainen että ihmiset lopulta päätyvät ehdottomaan totuuteen. Tähän pääseminen vaaditaan laajaa käsitteiden uudelleenmäärittelyä. Esimerkiksi kulttuuri ja indoktrinaatio on määriteltävä uudestaan, samoin kuin koulutus, tieto ja manipulointi on uudelleenmääriteltävä sen verran syvästi, että ne menettävät sen sisältönsä jota kautta sanat tuntuvat pahoilta.

Näitä sanoja käytetäänkin kritiikissä sanavartalon negatiivisten konnotaatioiden vuoksi ja vakuuttamisessa niiden positiivisten konnotaatioiden vuoksi. Jos ihmiset näkisivät vain määritelmät eivätkä tekisi tässä ikään kuin automaattisesti ekvivokaatiota jossa sanan merkitykset, he eivät nousisi yhtä helposti kannustamaan näitä ajatteluja ; Toki poikkeuksena ovat ne uskovaiset jotka näkevät että heidän maailmankuvansa ja näkemyksensä pilkottavat taustalta ja komppaavat myös niitä negatiivisia konnotaatioita jotka ovat heille muutoin ikäviä ja vallankäyttöä vaikeuttavia kun ihmiset kohdistavat niitä negatiivisia konnotaatioita heihin itseensä.

Näin ollen voidaankin huomata että itse asiassa kyseessä onkin hieman eri asia kuin kansallismielisten termien uudelleenmäärittely, jossa on systeemi joka pääosin pysyy samassa ja näin ollen muutos voidaan tehdä. Teknisesti tämä on vanhan käsitemaailmaa yritetään kuvata toisella käsitemaailmalla. Tämänlainen toiminta on yhteismitatonta. (Mikä selittää sen, miksi esimerkiksi siitä "maailmankuvallisuuspohjaisesta pääargumentista" löytyykin salakuljetettuja aivan toisen maailmankuvan premissejä, jotka ovat sellaisia että vasta niiden valossa tämä "vastustettu näkemys" on huono. Se on ymmärrettävää jos argumentaatio ei olekaan metakeskustelua aiheesta vaan yhteismitatonta oman maailmankuvan kautta syyttämistä jolla ei ole tämän kritisoidun ideologian kannattajien itsensä kannalta mitään relevanssia.) Näin ollen uskovaisten vapauspuhe vaatii niin laajaa uudelleenmäärittelyä niin laajasti systeemissä että ei oikeastaan enää puhuta ollenkaan samanlaisista asioista.

Jäljelle jää vain epäargumentaatio. Teknisesti tilanne on niin, että aluksi vallassa oli esimoderni kuuliaisuusnäkemys. Tätä vastustettiin vapausnäkemyksellä. Sekä kuuliaisuudella että vapaudella oli sisältö. Aika muuttui ja ihmiset eivät pitäneet kuuliaisuusperustan sisällöstä ja vapauskäsitteen sisältö viehätti pikku hiljaa enemmän ja enemmän. Nykyketken uskonnollinen vastarintakeskustelu sitten yrittää voittaa itselleen tilaa sillä että se hyväksyy että kuuliaisuus on ottanut vapaudelta turpaan 10-0. Ja siksi he pitävät vapauden nimen, ja määrittelevät sen samaksi mikä oli se klassinen kuuliaisuus. Tämä on filosofisesti sama, kuin jos se että ihminen pitää lahjapaketin A sisällöstä enemmän kuin lahjapaketin B sisällöstä, korjattaisiin sillä että huonomman lahjan B antaja käyttäisi paketointiin lahjapaketin A kääreitä. (Valitettavasti moni ihminen ei harrasta käsitteellistä ajattelua niin paljoa että he huomaisivat tähän. Filosofia pitäisi surettaa että heille käärepaperin vaihtaminen menee täydestä.)

Kun vaihtoproseduuria käytetään joudutaan käsitteitä komppaamaan siihen liittyvillä käsitteillä joten laaja uudelleenmäärittely on seurauksena. Kyseessä ei kuitenkaan pohjimmiltaan enää ole mistään kunnollisesta käsitteistä keskustelusta ja niiden mukauttamista yhteiselon välineiksi. Sen sijaan se on vain huono kikka jolla yritetään pitää vanha maailmankuva ja sen valta vaikka yhteiskunta on sen huonoksi ja epätyydyttäväksi luokitellut. Valtapelillisesti yritetään käyttää vanhaa kuuliaisuusmaailmankuvaan liittyvää poliittista ja autoritääristä valtaa yhteiskunnassa joka ei hyväksy vanhan maailmankuvan lähtötiloja ja ehtoja. Kun nykyään ihmiset arvostavat vapautta, jossa uskonto on yksilönasia eikä mikään ehdoton "oikea tai väärä" vaan yksilön vakaumuksellinen mieltymys, ei auktoriteettia ole. Tätä naamioidaan määrittelemällä vapaus kuuliaisuudeksi. Tämä ei luonnollisesti voi päätyä muuhun kuin siihen että "kuljetaan samanaikaisesti kahdella hevosella jotka ratsastavat eri suuntiin". Kun maailmankuva uudelleenkielennetään tällä tavalla seuraa karmiva epäsikiö jossa ei ole ajattelua eikä kauneutta. Esimodernin maailman eleganttius ja ymmärrettävyys hukataan modernin maailman elegantin ja ymmärrettävän kielen sisään. Syntyvässä yhteismitattomassa järjestelmässä ei ole eleganssia eikä ymmärrettävyyttä ; Lopulta kukaan ei tiedä mitä tarkoittaa kun joku puhuu vaikkapa vapaudesta tai indoktrinaatiosta. On vain irvokasta epä-älyllistä saastaa jossa ei argumentoida vaan enemmänkin levitetään halutunsävyisiä konnotaatioita.

Tämä on se syy miksi uskontokeskustelussa fundamentalistit ovat niin perseestä aivan kaikessa. He eivät oikeasti sano mitä - ja etenkin millä ehdoin - he ajattelevat, vaan miettivät miten toiset saadaan manipuloitua valitsemaan kuten he haluavat. Tämän määrittely vapaudeksi on vain yritys naamioida. Kieltä ei uudisteta vaan vallassaolevaa kieltä käytetään vain jotta siitä päästäisiin eroon. Puheet vapaudesta ja valinnasta ovat tässä konseptissa pelkkää ylimääräistä kuonaa josta irtaudutaan sitten myöhemmin, kun ollaan saatu riittävästi valtaa jotta näin voidaan tehdä.